Tag Archives: aivotoiminta

Oppiminen on leikin asia

12/12/2012

4 kommenttia

Leikkiminen ei ole pelkästään hyväksi ihmiselle. Leikkiminen on myös kaikkein tehokkaimpia tapoja oppia. Tästä syystä onkin ihan älytöntä, että oppimiseen suhtaudutaan yleensä niin vakavasti.

Oppiminen on kahden asian funktio: altistuksen ja kiinnostuksen.

On aika hankalaa oppia, jos ei ole mitään opittavaa. Mutta jos kiinnostusta ei ole, ei oppi mene päähän vaikka nenällään seisoisi.

Leikkiminen on yksi parhaimpia tapoja suunnata huomio sinne, missä kiinnostus on suurimmillaan. Kuten Stuart Brown kirjoittaa, kaikkein tehokkaimpia tapoja ottaa hankala aihe haltuun on leikitellä sen kanssa. Tästä syystä esimerkiksi lapset oppivat käyttämään tietokoneita niin nopeasti aikuisiin verrattuna: he alkavat heti leikkiä värkillä, pelkäämättä että tekisivät jotain väärin.

Tutkimus kertoo, että leikkivät eläimet oppivat nopeammin toimimaan ympäristössään. Leikki myös lisää uusien hermosolujen kytkentöjen, synapsien, syntyä tunnesäätely- ja toiminnanohjausjärjestelmissä, jotka ovat keskeisiä oppimisen kannalta.

Leikkiessämme olemme yleensä uppoutuneet täysin tekemäämme asiaan ja näin huomio pysyy tehokkaasti yllä. Tämän seurauksena muistamme asioita paremmin. Samaten opittavat asiat kytkeytyvät leikin kautta rikkaampiin asiayhteyksiin kuin sanalistoja pänttäämällä.

Leikki myös mahdollistaa monenlaisten uusien asioiden kokeilemisen. Tätä kautta saamme koko ajan paremmin selville, missä oma sydän sykkii vapaimpana – siis missä koemme suurimpia flow-kokemuksia. Leikkiessämme voimme hölmöillä vapaasti ja kokeilla erilaisia uusia vaihtoehtoja, ja näin oppia tehokkaasti uudenlaisia tapoja toimia ja ajatella.

Taitava oppiminen ei onnistu otsa kurtussa. Oppiminen on leikin asia.

Miten tietokonepelit vaikuttavat ajatteluun?

02/05/2012

4 kommenttia

Tietokonepeleillä on hyvin kahtiajakaantunut maine ajattelun kannalta, ja syystäkin. Yhtäältä pelit kehittävät erinomaisesti ajattelua ja toimivat myös loistavana mittapuuna toimivalle työskentelylle. Toisaalta pelit voivat aiheuttaa myös kaikenlaista riesaa.

Tietokonepelit aktivoivat tehokkasti aivojen palkintojärjestelmiä ja pitävät näin hyvin motivaatiota yllä. Värikkäät ja rikkaat fantasiamaailmat yllättävine käänteineen pitävät huolen siitä, että aivojen dopamiinitaso pysyy korkeana. Kun peliin liittyy esimerkiksi ongelmanratkaisutehtäviä, kasvattaa pelaaminen tehokkaasti myös uusia hermoverkkoja, joiden avulla ongelmia on mahdollista ratkaista myös toisaalla.

Pelit kehittävät myös tilanhahmotuskykyä ja reaktionopeutta, eikä tule myöskään jättää huomioimatta pelien vaikutusta kielen oppimiseen: iso osa minunkin sukupolvestani on oppinut englannin kielen juuri tietokonepelien avulla.

Pelaten oppiminen onkin tavattoman tehokasta. Pelit auttavat nimittäin erinomaisesti pysymään flow-kanavassa. Tietokonepelit täyttävät itse asiassa kaikki Mihaly Csikszentmihalyin flow-tilan keskeisimmät kriteerit: toiminnalla on selkeä tavoite (esimerkiksi tason läpäisy), toiminnasta saa välitöntä palautetta (esimerkiksi pisteiden kautta), toiminta on keskittynyttä (pelaaja on uppoutunut pelimaailmaan) ja taidot ja vaativuustaso ovat tasapainossa (iso osa nykypeleistä säätää vastusta pelaajan osaamisen mukaan). Näin pelaaja toimii siis pelatessan flow-tilassa, joka on oppimisen ja työskentelyn kannalta optimaalinen tila.

Uppoutuminen ja flow-tila selittävät myös osaltaan ison osan peleihin liittyvistä ongelmista. Ei ole mikään ihme, että online-roolipeli koukuttaa, koska se on rakennettu ihmisen toiminnanorganisaation kannalta optimaalisesti. Ongelmana on kuitenkin, ettei oma vatsa täyty roolipelihahmon syödessä, eikä lohikäärmeen luolasta löydetyllä kulta-aarteella makseta vuokraa tai ADSL-laskua.

Ajantappopelit jättävät puolestaan levottomiksi samasta syystä kuin televisionkin kanavasurffauskin: kyse on naamioidusta seinän tuijottamisesta. Iso osa ajantappopeleistä toimii samalla simppelillä mekaniikalla. Ne aktivoivat valtavan tehokkaasti ihmisen palkintojärjestelmiä ja saavat näin palaamaan pelin pariin yhä uudestaan ja uudestaan. Itse pelin tarjoama aktiviteetti on kuitenkin monotonista toistoa, joka ei juurikaan synnytä uusia hermoverkkoja.

Pelaamisen jälkeen aivojen palkintojärjestelmät ovat yhä ylivirittyneessä tilassa. Ei mikään ihme, että esimerkiksi mukulat menevät ajantappopeliä pelattuaan pitkin seiniä: jonnekin pelin aikana kertynyt ylimääräinen energia täytyy suunnata. Jos prikulleen samaan peliin on sen sijaan ympätty oppimissisältöä, on vaikutus todennäköisesti aivan toinen: pelin jälkeen on rauhallinen olo, ja tuntuu siltä, että on saanut jotain uutta aikaiseksi. Pelin synnyttämä ylimääräinen energia on käytetty tehokkaasti uuden oppimiseen.

Oma lukunsa ovat myös väkivaltapelit, jotka tööttäävät verenkierron täyteen stressihormoneja ja saattavat myös synnyttää väkivaltaan ohjaavia käyttäytymisskriptejä. Tässä on tosin syytä huomata, ettei väkivaltainen peli yksin saa ketään käyttäytymään väkivaltaisesti, vaan taustalla täytyy olla myös muita tekijöitä. Tutkimuksissa on kyllä kyetty osoittamaan jonkinasteinen korrelaatio väkivaltaisten pelien ja väkivaltaisen käytöksen välillä. Terveellä ihmisellä Counterstriken hakkaaminen tuskin aiheuttaa kuitenkaan harmia. Mutta jos mieli on jo valmiiksi järkkynyt, voi väkivaltapeli olla se korsi, joka katkaisee kamelin selän.

Tietokonepelit eivät siis ole itsessään hyviä tai huonoja. Pelin laatu ratkaisee. On myös syytä huomata, että muutamia ääritapauksia lukuunottamatta pelien haitat jäävät myös radikaalisti niiden hyötyjen jalkoihin. Silloin kun pelissä on riittävän runsaasti oppimissisältöjä, ei paljoa parempaa ajattelua kehittävää aktiviteettia voi kuvitella.

Pelit toimivat myös oivallisena mittapuuna yleisesti oppimiselle ja työskentelylle. Ihmisaivot kun toimivat parhaiten silloin, kun vastus ei kasva ylitsepääsemättömäksi ja kun tiedät, mikä taso pitää pelata seuraavaksi läpi ja paljonko siitä saa pisteitä. Peleistä kannattaisikin ottaa mallia niin kouluissa kuin työpaikoillakin.

Miten tieto kasvaa?

22/02/2012

2 kommenttia

Vuosisatoja ajateltiin Descartesin jalanjälkiä seuraten, että tieto koostuu tarkkarajaisista ideoista, jotka ikään kuin siirtyvät oppijan päähän. Tähän väärinkäsitykseen perustuu myös nykyinen koulumalli, jossa opettaja voi mumista monotonisesti luokan edessä siinä toivossa, että tieto siirtyy jotenkin automaattisesti oppijalle.

Tieto koostuu kuitenkin verkostoista.

1970-luvulla psykologi Eric Kandel teki yksittäishermosolukokeita Aplysa-nimisillä etanoilla. Suurikokoiset etanat ovat siitä erinomainen tutkimuskohde neurotieteilijöille, että niiden hermosolut ovat tavattoman suuria. Näin on siis mahdollista tutkia elävän olennon yksittäisten hermosolujen toimintaa mikroskoopilla.

Kokeissa Kandel ärsytti elektrodilla yksittäisiä hermosoluja. Kun ärsytystä jatkettiin riittävän pitkään, alkoi hermosolujen välille kasvaa uusia synapseja. Synapsit yhdistävät lähettävän ja vastaanottavan hermosolun toisiinsa. Näin siis ärsytyksen jatkuessa kahden hermosolun välinen yhteys vahvistui. Kandel voitti tutkimuksistaan lopulta Nobelin.

Kun hermosolut aktivoituvat riittävän usein samalla tavoin, vahvistuvat niiden väliset kytkökset. Näin syntyy hermoverkkoja, jotka ovat välttämättömiä aivotoiminnalle ja sitä kautta kaikelle inhimilliselle toiminnalle. Toisin sanoen, oppimista syntyy silloin, kun oppija muodostaa harjaantumisen kautta uusia hermoverkkoja.

Oppija ei kuitenkaan opi, ellei opittu asia kytkeydy jollakin tavalla jo opittuun. Tästä syystä esimerkiksi tarinat toimivat niin hyvin oppiaineksen siirtäjänä: kun olemassaolevia hermoverkkoja aktivoituu valmiiksi, kiinnittyvät uudet verkostot vanhan jatkeeksi.

Jos kerron esimerkiksi tarinan kimaltavakylkisestä hauesta, joka ui vuoripuroa vastavirtaan ja pysähtyy ihastelemaan itseään sieläksi hioutuneesta kivestä, saatat nähdä tarinan ”sielusi silmin”. Tällöin aivojesi näköaivokuori aktivoituu, ja tässä kertomani saattaa verkottua visuaaliseen mielikuvaasi.

Ensi kerralla, kun mieleesi sitten pälkähtää ajatus kimaltavakylkisestä hauesta saatat seuraavaksi alkaa ajatella aivotoimintaa. Uusi asia voidaan palauttaa mieleen mistä tahansa tarinan kohdasta. Yksittäisenä tiedon jyvänä asia hukkuisi aivojen valtavaan satojen miljardien hermosolujen kohinaan kuin pisara valtamereen.

Vaikka tutkimus aivotoiminnan ja ajattelun suhteista on edistynyt viime vuosina hurjasti, tiedämme silti asiasta tavattoman vähän. Kandelinkin tutkimukset antavat vasta pohjaa perustellulle oppineelle arvaukselle. Optimismia alalla kuitenkin riittää. Viime vuosina on jopa alettu tutkia niin sanottua konnektomia – koko ihmisaivojen hermoverkkojen rakennetta. Esimerkiksi MIT:n neurotieteen professori Sebastian Seung uskoo, että koko ihmisen toiminta voidaan jäljittää tähän valtavan mutkikkaaseen verkostojen kimppuun.

Oli miten oli, yksi asia on selvää. Tieto ei siirry oppijan päähän yksittäisinä tietopaketteina. Uusi oppiaines aiheuttaa uusia aktivaatioita ihmisen aivoissa, ja tätä kautta syntyy mutkikkaita ketjureaktioita, joissa keskeisessä roolissa on myös muu ruumis ja usein jopa lähihympäristö. Näiden reaktioiden seurauksena syntyy uusia verkostoja, joiden avulla ihminen voi toimia jouhevammin. Tieto kasvaa kiinnostuksen ja harjaantumisen kautta.

Aivot eivät ole kone – aivot ovat puutarha

20/02/2012

5 kommenttia

Lähes koko 1900-luvun vallitsi käsitys siitä, että aivot toimivat kuin kone. Jokaiselle toiminnolle – näkö, kuulo, kieli ja niin edelleen – katsottiin olevan omat erityisalueensa. Samaten aivoja pidettiin pitkälti muuttumattomina. Uusia aivosoluja ei synny, ja ominaisuudet kuten älykkyys tai vaikkapa musikaalisuus määräytyvät pitkälti geneettisesti.

Aivot eivät kuitenkaan toimi kuin kone.

1990-luvun alussa yleistynyt aivojen funktionaalinen magneettikuvaus avasi aivan uudenlaisen tavan tarkastella aivotoimintaa. Nyt voitiin ensimmäistä kertaa nähdä lähes reaaliaikaisesti muutoksia aivotoiminnassa. Toki kysymys siitä, miten esimerkiksi fMRI-koneen mahdollistama aivojen verenkierron kuvantaminen liittyy tarkkaan ottaen aivotoimintaan on yhä auki. Kaikki tyynni, fMRI mahdollisti huomattavasti aiempia menetelmiä monipuolisemman aivokuvantamisen.

1900-luvun loppua kohden alkoi myös kertyä tutkimustuloksia, jotka asettivat olettamuksen aivojen muuttumattomuudesta kyseenalaiseen valoon. Jo 1949 Donald Hebb oli esittänyt olettaman siitä, että kun ihminen oppii, hänen aivoissaan pitäisi tapahtua fyysisiä muutoksia. 1970-luvulla Eric Kandel osoitti, että näin on. Kandelin Nobel-palkituissa tutkimuksissa kävi ilmi, että ihmisen oppiessa aivoihin syntyy uusia synapseja, eli hermosolujen välisiä kytköksiä.

Viime aikoina aivotutkimuksessa onkin noussut kovaan huutoon aivojen muovaantuvuus, eli neuroplastisuus. Vaikka aivoista voidaankin osoittaa erikoistuneita alueita, eivät nämä alueet ole tarkalleen määriteltyjä. Kuten neuroplastisuutta tutkinut psykiatri Norman Doidge kertoo, on jopa tapauksia, joissa ihminen on syntynyt täysin vailla toista aivopuoliskoaan – ja kyennyt silti kehittymään enimmäkseen normaalisti toimivaksi ihmiseksi.

Aivot kehittyvät harjaantumisen kautta. Niiden hermostokytkösten luonne, jotka ovat aivotoimintasi keskiössä, määräytyy sen perusteella, mitä teet, mitä luet, mitä katsot ja mitä kuuntelet. Aivot eivät suinkaan ole kone, jonka toiminta on määräytynyt syntymästä asti. Aivot ovat kuin puutarha, jonka kukoistus riippuu siitä, miten sitä hoidetaan.

TV:n katselu on naamioitua seinän tuijottamista

21/03/2011

14 kommenttia

En ole omistanut televisiota lähes kymmeneen vuoteen. Luovuin aikanaan töllöstä ulkomaille muuttaessani. Suomeen palatessa ei uutta värkkiä tullut enää ostettua. Huomasin televisiottomassa elämässä pian hurjan eron elämänlaadussa. Ennen päivittäin riivannut turhautuminen loisti nimittäin poissaolollaan.

Aloin miettiä, mistä TV-visailuista ja muusta kanavantäytteestä syntyvä turhautuminen johtuu. Vaikka Haluatko miljonääriksi -ohjelman tarkoituksena oli juurikin selättää tylsyys, seurasi siitä tosi asiassa samanlainen olo, kuin jos olisin tuijottanut tunnin valkoista seinää. Pahinta oli, että monesti puolessa välissä TV-visaa järki käski pistää töllöttimen kiinni. Käsi vain ei totellut.

Tutkimustulokset vahvistavat oletuksen: TV:n katselu on naamioitua seinän tuijottamista.

Herbert Krugmanin tutkimuksissa kävi ilmi, että television katselu synnyttää jo muutamien kymmenien sekuntien altistuksen jälkeen aivoissa niin sanottuja alfa-aaltoja. Alfa-aallot liittyvät passiivisuuteen ja rauhallisuuteen. Eli vaikka ruudulla sattuu ja tapahtuu, aivot luulevat, että edessä tönöttää tyhjä seinä. Tulokset ovat sen mukaiset: viihdeannoksen jälkeen on olo on kuin aidanseipäällä.

Tämä ei tietenkään tarkoita, että kaikki töllöstä tuleva olisi vain puhdasta höttöä. Jos ruudulla näkyvä sisältö puhuttelee muuten, voi töllön tuijottaminen olla mitä palkitsevinta. Krugman tutki myös television ja oppimisen suhdetta: televisio on mitä oivallisin passiivisen oppimisen väline. Katsomalla esimerkiksi Olipa kerran elämää opit kuin varkain tuntemaan ihmisruumiin anatomiaa.

Televisio tarjoaa parhaimmillaan välineen mitä huikeimpiin elämyksiin ja oppimiskokemuksiin. Itse töllö on vain väline – sisältö on se, joka ratkaisee. Nykyaikana myös internet on alkanut onneksi hiipiä passivoivan televisiovirran tontille. Monessa kodissa läppäri toimittaakin töllöttimen virkaa. On aivan eri asia katsoa laatuohjelmia YLE Areenasta, katsoa innostavia elokuvia Voddlerista tai tilata CDON:sta loistosarjojen DVD-bokseja, kuin turruttaa kuuppaa hötöisessä kanavavirrassa.

Iso osa kanavoiden syytämästä ohjelmistosta ei anniltaan eroa juuri seinän tuijottelusta. Siksi on tärkeää, että valitset itse katsomasi sisällön omien mielenkiinnon kohteidesi ja intohimojesi mukaan. Jos kanavapäällikkö tekee valinnan puolestasi, voit olla varma, että vietät ison osan elämästäsi seinää tuijotellen.

Onnen tukipilarit

19/04/2010

5 kommenttia

Filosofit ovat keksineet kautta aikain toinen toistaan lennokkaampia tulokulmia kysymykseen: ”Mitä on onnellisuus?” Nähdäkseni tämä onkin yksi filosofian ydinkysymyksistä. Aristoteleen mukaan ”onnellisuus on elämän merkitys ja päämäärä, koko inhimillisen olemassaolon tarkoitus.” Yhteisen toimintamme tulisikin viime kädessä palvella tätä tarkoitusta.

Tässä esittelen neljä tukipilaria, joihin panostamalla voit edesauttaa onnellisuuttasi.

1. Ihmissuhteet

Toimivat ihmissuhteet ovat inhimillisen toiminnan ydin. Kukapa tulisi toimeen aivan yksin? Tarvitsemme ja kaipaamme kaltaistemme seuraa. Keskeistä onnellisuuden kannalta onkin löytää toimivia ihmissuhteita, joissa tuemme oikealla tavalla toisiamme. Ihmissuhteissa kannattaakin siksi panostaa laatuun.

Nykyaikana on muodikasta haalia satapäin Facebook-kavereita – mutta kuinka monta tosiystävyyttä ehtii luoda kukasta kukkaan poukkoillessa? Ystävyyssuhteissa, rakkaussuhteissa ja jopa työsuhteissa kannattaakin keskittyä ennen kaikkea sellaisiin ihmissuhteisiin, jotka tuntuvat aidosti ja intuitiivisesti hyviltä ja kehityskelpoisilta.

Nähdäkseni tässä keskeinen kriteeri on yhteisen toiminnan luontevuus. Jos kaverin kanssa juttu luistaa kuin itsestään, tai treffikumppanin kanssa on luontevaa puuhata muuallakin kuin vällyjen välissä, on ihmissuhteessa todennäköisesti lihaakin luiden ympärillä. Hyviin ystäviin kannattaa sijoittaa aikaa ja rakkautta – se maksaa varmasti itsensä monin verroin takaisin.

2. Aivotoiminta

Aivotoiminnan merkitys on mielestäni nykyaikana ylikorostunut mielialoista puhuttaessa. Kun alkaa masentaa, lääkäri määrää pillerin, ja sen pitäisi mukamas hoitaa homma. Jos masennus on kuitenkin aiheutunut toimimattomasta sosiaalisesta ympäristöstä tai merkityksettömästä ja stressaavasta työstä, ei ihmepilleristä ole pitkällä tähtäimellä apua.

Aivotoiminnan jouhevuus on kuitenkin ilman muuta tärkeä osa hyvinvointia. Aivoista kannattaakin pitää huolta. Aivotoimintamme perustuu monimutkaiselle rasva-aineenvaihdunnalle, jonka toiminnan kannalta on olennaista erityisesti nauttia oikeassa suhteessa omega-3 ja omega-6 -rasvahappoja. Onnen soturi syökin paljon kalaa.

Lisäksi on hyvästä välttää liiallista hiilihydraattien nauttimista: sokerit ja valkea jauho synnyttävät sokeripiikin, joka jarruttaa aivotoimintaa. Viimeaikaisten tutkimustulosten mukaan jopa vanhemmiten yleistyvät muistihäiriöt voivat johtua pitkälti liiallisesta hiilihydraattien nauttimisesta. Herkuttelun kohtuullisuus ei siis vaikuta myönteisesti vain vyötärölinjaan, vaan tekee ihmeitä myös mielialoille.

3. Työkuorma

Hyvääkin voi joskus saada liikaa. Vaikka tekisit tarkalleen sitä, mitä haluat, saatat silti jäädä työkuorman jalkoihin, jos työtä on yksinkertaisesti liikaa. Tästä ovat todistusaineistona lukuisat kutsumukselliset taiteilijat ja tiedemiehet, jotka ovat polttaneet kynttiläänsä molemmista päistä – ja lopulta palaneet itsekin loppuun.

Siksi on tärkeää, että asetat asiat tärkeysjärjestykseen ja rakenteistat toimintasi tehokkaasti. Tärkeysjärjestys löytyy esimerkiksi mielikuvaharjoittelun avulla. Voit myös listata elämäsi keskeiset asiat ja miettiä, mikä niistä tulee ensin, mikä viimeksi. Ei kaikkea tarvitse tehdä. Toiminnan rakenteeseen saat puolestaan puhtia ajattelunhallinnan avulla. Sitä varten voit ladata Filosofian Akatemian maksuttoman Ajattelunhallinnan oppaan täältä.

4. Tekemisen merkitys

Aristoteleen tärkeä maksiimi kuuluu näin: ”Kutsumuksesi on siellä, missä intohimosi kohtaa maailman tarpeet.” Nähdäkseni tämän yhtälön ratkaiseminen on ensiarvoisen tärkeää jokaisen ihmisen hyvinvoinnin kannalta.

Rohkenisin väittää, että sellainen ihminen on onnellinen, joka tekee 24 tuntia vuorokaudessa enimmäkseen asioita, jotka ovat tärkeitä ja merkityksellisiä. Olennaista on siis löytää juuri ne tekemisen muodot, jotka synnyttävät sellaisia tuloksia, jotka sopivat sinun arvomaailmaasi.

Tässä auttaa ydintoimien lista. Selvittämällä ensin omat ydintoimesi – mitä juuri sinä haluat tehdä – ja suuntaamalla ne sitten niin, että puuhastelustasi on myös hyötyä muille, synnytät lopulta myös riittävät resurssit elääksesi tarkalleen niin kuin haluat.

Onnellisuuden avaimet löytyvätkin siis Delfoin Apollon temppeliin yli kaksi tuhatta vuotta sitten kirjatuista ohjennuorista: ”Tunne itsesi. Kaikkea kohtuudella.” Kun tiedät mitä haluat, etkä tee mitään turhaa, olet onnellinen. Siinäpä se.

PS. Filosofian Akatemia järjestää kesällä 12.6. kesäseminaarin nimeltä LEINO – Onnellisuus ja merkitys. Kuusituntisessa seminaarissa käsitellään laajasti ja käytännönläheisesti onnellisuuteen liittyviä kysymyksiä. Lataa seminaarin esite ja ilmoittaudu täältä.