Category Archives: Hyvinvointi

Lapsi on oivallinen flow-opettaja

09/01/2012

8 kommenttia

Viisivuotias tyttäreni on flow-kanavassa pysyttelyn mestari. Sen lisäksi, että hän osaa uppoutua Aku Ankan lukemisesta balettipiruetteihin oman viretilansa mukaan, hän osaa myös hyödyntää sosiaalista lähiympäristöä flow-tilassa pysyttelemiseen. Toisin sanoen: kun tytöllä on tylsää, hän tulee nykäisemään hihasta ja sanoo “Mulla ei oo mitään tekemistä”. Ja vastaavasti, jos homma ei ota sujuakseen omin voimin, kuuluu lelukasan keskeltä pian: “Isi, tuu auttaan!”

Flow-tila syntyy silloin, kun taidot ja tehtävän vastus ovat tasapainossa.

Hämmästelen kerta toisensa jälkeen sitä, miten luonnollista flow-tilassa pysyttely on lapsille, ja miten nopeasti he reagoivat siihen, jos homma ei suju, tai jos virikkeitä ei ole riittävästi. Samaten on mielestäni ihmeellistä, miten meidät aikuiset on opetettu pois näistä sinänsä hyvin käyttökelpoisista flow-kanavan ylläpidon mekanismeista.

Jos omat voimat eivät nimittäin riitä uusien virikkeiden löytämiseen, on kaverille kilauttaminen oivallinen keino. Samaten työpaikalla Facebook-syövereihin tai miinaharavan pariin sukeltaminen palauttaa harvoin flow-kanavaan, kun taas lisävastuksen hakeminen esimerkiksi kollegalta voisi palauttaa virtaustilan hyvinkin nopeasti.

Sama pätee myös toisin päin. Meidät on opetettu ajattelemaan, että avunpyyntö on merkki omasta osaamisen puutteesta. Tosi asiassa osaaminen syntyy juuri työskentelemällä flow-kanavassa. Sisukas hampaan pureminen ei siis tuota loppujen lopuksi kuin päänsärkyä: hakemalla apua liian haastavaan tehtävään sujuu tehtäväkin sukkelasti.

Sosiaalisen lähipiirin hyödyntäminen on kuitenkin vain yksi menetelmä flow-kanavan ylläpitämiseksi. Flow:n löytämiseksi ja sen ylläpitämiseksi on mahdollista rakentaa rikas työskentely-ympäristö, jonka avulla on mahdollista suunnata oma huomio viretilan ja tehtävän haastavuuden mukaan niin, että tuloksena on jatkuva flow-tila. Näistä menetelmistä lisää keskiviikon blogikirjoituksessa.

Mahdotonta!

02/12/2011

1 kommentti

Kun alkuperäistä Macintosh-tietokonetta kehitettiin 1980-luvun alussa, eräällä prototyypillä kesti todella pitkään käynnistyä. Steve Jobs kysyi tietokonetta kehittävältä insinööriltä, saisiko hän höylättyä 10 sekuntia pois käynnistysajasta.

“Mahdotonta!” totesi insinööri. Fysiikan lait ovat mitä ovat, eikä niitä noin vain kierretä.

Jobs kysyi tällöin yllättäen, voisiko insinööri edes yrittää, jos ihmishenkiä olisi kyseessä. Hieman kiemurrellen insinööri sanoi, että kai hän silloin voisi yrittää.

Jobs nappasi tussin ja alkoi kirjoittaa valkotaululle. Jos Macintosheja myytäisiin viisi miljoonaa kappaletta, ja käynnistäminen veisi joka päivä kymmenen sekuntia vähemmän, tarkoittaisi ajansäästö suurin piirtein viiden miljoonan tunnin säästöä vuodessa. Se tarkoittaisi sitä, että vajaa kymmenen ihmiselämää säästyisi vuodessa. Kymmenessä vuodessa ihmishenkiä säästyisi lähes sata.

Pari viikkoa myöhemmin kone käynnistyi kaksikymmentä kahdeksan sekuntia nopeammin.

Miksi positiivisuus on tärkeää?

30/11/2011

15 kommenttia

Maanantain blogikirjoituksessa kirjoitin siitä, että on olemassa kahdenlaista positiivisuutta. Tekopirteä muikeilu on lähinnä ärsyttävää, ja pahimmassa tapauksessa jopa tuhoisaa. Mutta ratkaisukeskeinen ajattelu – siis optimistinen elämänasenne – on nähdäkseni erittäin tärkeää hyvinvoinnin kannalta.

Positiivisuus kannustaa rikkomaan rajoja.

Jos lähtöasenne on negatiivinen, eli ongelmakeskeinen, ei motivaatio pysy pitkään korkealla vastoinkäymisten yllättäessä. Kun tulee takapakkia, on negatiivisella elämänasenteella helppoa jäädä soimaamaan itseään tai toisia. Tällöin huomio kiinnittyy siihen, mikä meni pieleen – ei siihen, miten tästä päästään eteenpäin.

Positiivisella asenteella on sen sijaan mahdollista tarkastella tulevaa uusin silmin. Vaikka nyt tulikin takapakkia, ei se tarkoita sitä, että tähän pitäisi tyytyä. Päin vastoin: omilla toimilla on valtavan paljon vaikutusta omalle hyvinvoinnille.

Negatiiviselle asenteelle on tyypillistä vastoinkäymisistä surkuttelu ja tulevaisuudesta murehtiminen. Nämä reaktiot tulevat muikeimmallekin bumtsibumille itsestään, eikä niitä kannatakaan torjua. Mutta ei niihin kannata jäädä vellomaankaan. Kuten positiivisen psykologian kärkitutkija, professori Barbara Fredrickson on tutkimuksissaan havainnut, positiivisten ja negatiivisten tunteiden suhteen tulisikin olla hyvinvoinnin kannalta 3:1.

Positiivinen asenne tarkoittaa nykytilanteen hyväksymistä: nyt kävi näin. Lisäksi se tarkoittaa uskoa tulevaan: kun vaan löydän oikean tavan toimia, tulevaisuus järjestyy varmasti hyvin. En välttämättä tiedä vielä, miten asia hoidetaan. Mutta kunhan pohdin ja kokeilen riittävästi, uusi ratkaisu löytyy kyllä.

Positiivinen asenne auttaa kurkottamaan tähtiin ja uskomaan tulevaan. Kuten Walt Disney aikanaan teroitti: “Mahdottoman tekeminen on oikeastaan aika mukavaa.”

Positiivisuudesta ja positiivisuudesta

28/11/2011

18 kommenttia

Sain viime viikolla tuttavaltani luettavaksi uuden Bright-sided -teoksen arvostelun. Kirja pui kriittisesti viime vuosina yleistynyttä positiivisen ajattelun kulttuuria, ja erityisesti amerikkalaisille tyypillistä muikeilua vaikeidenkin asioiden kohdalla: jos saat potkut, sinun täytyy pitää sitä mahdollisuutena – surkuttelu on kiellettyä!

Tekstin kriittiset huomiot amerikkalaistyyppistä mukapositiivista muikeilua ja sen ääri-ilmentymiä, kuten australialaista hömppäbestselleriä The Secretiä kohtaan, ovat toki perusteltuja. Mutta teksti nosti silti karvani pystyyn. Arvostelun loppupuolella kirjoittaja nimittäin niputtaa positiivisen psykologian samaan pakettiin Ophrahin ja The Secretin kanssa. Katsokaas, kyllä psykologian pitää olla ongelmakeskeistä – tieteeseen nyt viho viimeisenä saa sotkea mukaan jotain niin epäilyttävää kuin positiivisuutta.

On kuitenkin olemassa kahdenlaista positiivisuutta.

Secretin ja Ophrahin edustama amerikkalaistyyppinen muikeilu on tuhoisaa siksi, että vaikka se saattaa kannustaa superonnistujia menestymään entisestään, se syyllistää syrjäytyneitä ja masentuneita: ”Sinulla menee huonosti siksi, että et osaa ajatella positiivisesti!” Tässä, niin kuin jokaisessa svengaavassa valheessa, on toki totuuden siemen: positiivinen ajattelu auttaa saamaan tuloksia aikaiseksi tehokkaasti. Yksisilmäinen positiivinen ajattelu on kuitenkin vaarallista, niin kuin yllä linkatussa kritiikissä hyvin huomioidaan.

Tällä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä positiivisen psykologian kanssa. Positiivinen psykologia kun ei ole mitään oma-apuhömppää tai australialaista tosi-TV-johdannaista. Siinä on kyse erittäin arvostetusta tieteenalasta, jonka edustajiin kuuluu huippunimiä maailman parhaimmista yliopistoista kuten Harvardista.

Positiivisen psykologian ykkösnimi, professori Martin Seligman linjaa oppisuunnan peruskiven teoksessaan Authentic Happiness näin: perinteisesti psykologia on keskittynyt hoitamaan mielen ongelmia – siis sitä, mikä voi mennä pieleen. Positiivinen psykologia siirtää painopisteen hyvinvointiin: miten ihminen voisi voida oikeasti hyvin. Tässä voikin kysyä, kumpi lähestymistapa on parempi: ongelmien hoitaminen sitten kun ne ovat syntyneet, vai niiden ehkäiseminen ennen kuin ne pääsevät edes alkuun? Toki ongelmien hoitaminenkin on tärkeää, mutta nähdäkseni painopisteen pitäisi kuitenkin olla aina ensisijaisesti toimivien toimintamallien löytämisessä niin, ettei ongelmia pääsisi edes syntymään.

Tästä syystä linkkaamani kritiikki on nähdäkseni vielä tuhoisampaa kuin Secretin kaltainen positiivisuushömppä. Se sallii ihmisille mahdollisuuden tuudittautua ajatukseen siitä, että turha tässä on mitään yrittää, kun ei mistään mitään kuitenkaan tule. Tällaisesta passiivisesta asenteesta tulee itseään toteuttava profetia: kun mitään ei yritä, ei mitään saavutakaan.

Aito positiivisuus on ratkaisukeskeistä ajattelua, jossa katse pidetään päämäärissä ja tavoitteissa – mutta myös ongelmat huomioidaan silloin kun niitä matkan varrelle sattuu. Kuten positiivisen psykologian kärkitutkija, professori Barbara Fredrickson linjaa teoksessaan Positivity, positiivisuus ei ole Pollyanna-tyylistä ”naminami, ihanaa!” -tyyppistä muikeilua. Myös negatiivisille tunteille on tärkeä roolinsa elämässä. Mutta keskittymällä positiivisesti ratkaisuihin ja jalostamalla positiivisia tunteita on elämä huomattavan paljon syvällisempää ja merkityksellisempää kuin jos joka taitteessa pyrkisimme vain kiinnittämään huomion siihen, mikä on pielessä.

”Se oli vitsi”

02/11/2011

22 kommenttia

Muistan tapauksen ala-asteelta. Luokan pullukka odotti yksinään välitunnin loppumista. Samassa koulukiusaaja pamahti paikalle ja tokaisi: “Mitä läski?” Pullukka purskahti itkuun ja karkasi paikalta. Kun opettaja kysyi, mikä on hätänä, hän kertoi tapahtuneesta. Koulukiusaaja puolestaan totesi, ettei pullukalla ole huumorintajua: “sehän oli vitsi!”

Huumori ei ole hauskaa silloin kun sillä on uhri.

Tätä samaa retorista metkua käytetään myös aikuisiällä tämän tästä. Joku sanoo jotain ikävää tai loukkaavaa, ja sitten kun joutuu vastaamaan syytökseen, vedotaankin vastapuolen huumorintajuttomuuteen. Esimerkiksi viimeaikaisessa poliittisessa keskustelussa tämä konnankoukku on noussut ennenäkemättömään huutoon. Huumorin funktio on kuitenkin viihdyttää, eli tuottaa mielihyvää. Silloin kun sanat satuttavat, ei ole kyse huumorista – vaan henkisestä väkivallasta.

Vaikka kulttuurissamme usein niin ajatellaan, sanat eivät ole harmittomia. Kerran ääneen sanottu lause saattaa jäädä elämään ihmisten mielissä, vaikka se kuinka peruttaisiin jälkikäteen. Ja samalla tavalla “vitsikäs” loukkaus tekee tuhoaan, vaikka sitä kuinka seliteltäisiin jälkikäteen.

Ihminen on viime kädessä tässä asiassa hurjan yksinkertainen otus. Kauniit sanat aiheuttavat mielihyvää. Ja naljailut ja ilkeilyt puolestaan pahoittavat mielen – vaikka nahka olisi kuinka kovetettu. Sanat aiheuttavat aivoissa verkottuneita reaktioita, jotka ulottuvat myös tunnesäätelystä vastaaville aivoalueille. Kauniit sanat sytyttävät positiivisen tunnereaktion ja nostavat mielihyvähormonien tuotantoa. Naljailu puolestaan tööttää verenkierron täyteen kortisolia ja muita stressihormoneita.

Tämän takia olisikin tärkeää pyrkiä ennen kaikkea positiiviseen ilmaisuun niin kotona kuin töissäkin. Maailman johtaviin avioliittotutkijoihin kuuluva John Gottman havaitsi tutkimuksissaan, että kestäviä avioliittoja yhdisti yksi erityinen asia: positiivisten ja negatiivisten tunneilmaisujen suhde oli 5:1.

Keskittämällä keskustelu kohteliaisuuksiin ja aitoon huumoriin, on kaikilla hyvä olla. Naljailuun ja piikittelyyn perustuva perhe- tai työelämä ei tee viime kädessä kenellekään hyvää: päin vastoin, jatkuvassa stressitilassa toimiminen johtaa ennen pitkää sydän- ja verenkiertosairauksiin ja pahimmillaan jopa syöpään.

Ja vitsit: hyvä vitsi on sellainen, joka naurattaa kaikkia asianomaisia.

Paha, paha Omena

08/10/2011

22 kommenttia

Steve Jobs kuoli viime viikolla. Ei kestänyt montaakaan tuntia, kun korppikotkat jo löysivät haaskan. Samalla kun verkko täyttyi surunvalittelusta, säntäsivät bloggaajat ja toimittajat nostamaan esiin myös Applen “pimeän puolen”.

Suosituin argumentti on väittää, että Apple riistää kiinalaisia työntekijöitä Foxconn-tuotantolaitoksessaan, jossa työläiset ovat päätyneet jopa itsemurhaan epäinhimillisten olosuhteiden takia. Tämä argumentti on tosi: Foxconnissa työolosuhteet ovat tutkimusten mukaan kaameat. Samalla se on kuitenkin myös täyttä hölynpölyä.

Ensinnäkin, Foxconn ei ole Applen tuotantolaitos. Se on monikansallinen yritys, jolle ovat Applen ohella ulkoistaneet tuotantonsa myös muiden ohella Microsoft, Nintendo, Intel, Amazon – ja Nokia. Toisekseen, kun katsotaan Foxconnin itsemurhatilastoja, ne ovat itse asiassa pienemmät kuin Kiinan valtaväestön. Kyse on samasta ilmiöstä, kuin “pedofiilipappien” tapauksessa: kun tarkastellaan pientä otosta ilman suhdelukua suurempaan väestöön, näyttävät siinä tapahtuvat poikkeamat korostuvan.

Mutta kolmanneksi – ja tämä kohta on nähdäkseni tärkein – tämä argumentaatio sivuuttaa kokonaan tosiseikan, josta eivät ole vastuussa vain suuryritykset, vaan joka ikinen meistä.

Länsimainen kulttuuri perustuu yhä orjatyölle.

Joka ikinen yritys, joka on ulkoistanut tuotantonsa itään perustuu käytännössä ihan samanlaiseen toimintamalliin, kuin se, johon turvautui Afrikan tulokkaita puuvillaplantaaseillaan riistänyt etelävaltiolaisen ketku. Ja käytännössä tämä tarkoittaa joka ikistä yritystä, joka tuottaa mitään fyysisiä tuotteita. Jopa lempilenkkarivalmistajani Karhu siirsi taannoin tuotantonsa Virosta Kiinaan.

Idässä työolosuhteet ovat pitkälti samanlaiset kuin 1800-luvun orjilla. Me olemmekin kätevästi ulkoistaneet koko orjuuden, jotta se ei rumentaisi meidän omaa maisemaamme. Kun se tapahtuu jossain kaukana, sitä ei tarvitse ajatella.

Mutta Apple-argumentaatiolla on vielä pimeämpi puoli kuin se, että menestyjää nyt pitää vaan päästä tavalla tai toisella nokkimaan. Suurin ongelma tässä on se, että kun lehdet kirjoittavat siitä, miten elektroniikkajätti riistää työläisiään, me saamme kätevästi syyllisen. Kun voimme ajatella, että “kyllähän Applen pitäisi tehdä asialle jotain”, meidän ei tarvitse. Kun voimme osoittaa jotakuta sormella, meidän ei tarvitse enää tuntea tunnontuskia kaukoidän riistämisestä.

Tosi asiassa joka ikinen meistä on syyllinen Foxconnin tapahtumiin. Vaikka et omistaisi ainuttakaan elektronista härpäkettä, elät kuitenkin kulttuurissa, jonka koko infrastruktuuri perustuu näille rakenteille. Pakoon pääsee vain tekemällä Linkolat: muuttamalla metsän keskelle ja kaatamalla ja keräämällä oman lounaansa.

Tämä ei tarkoita sitä, etteikö tästä asiasta pitäisi puhua – ja etenkin, etteikö sille pitäisi tehdä jotain. Tämä tarkoittaa kuitenkin sitä, ettei meidän kannata haaskata aikaa syyllisten etsimiseen. Ennemminkin meidän kannattaa pysähtyä miettimään, mitä me voisimme tehdä, jotta Foxconnin ja muiden idän tuotantolaitosten olosuhteita saataisiin kohenemaan.

Erityisesti meidän kannattaisi miettiä, olisimmeko sittenkin valmiit maksamaan iPhonestamme tuhatkunta euroa – tai Nokian peruskännykästä pari sataa. 1990-luvun lopussa Apple oli viimeisiä amerikkalaisia elektroniikkavalmistajia, jotka siirsivät tuotantonsa USA:sta itään. Eettiset ja laadulliset standardit eivät kestäneet siinä vaiheessa, kun hintatasollaan itsensä marginaaliin ajanut yritys oli menossa konkurssiin.

Miten Halla-aholaisuuteen pitäisi suhtautua?

28/09/2011

16 kommenttia

Sain maanantain blogipostaukseen Facebookissa kommentin, jossa kirjoittaja ihmetteli, miten käy, jos Jussi Halla-aho ja hänen kannattamansa äärioikeistolainen ajattelutapa pääsevät valtaan käyttämällä likaista retoriikkaa. Nähdäkseni ratkaisu ei voi kuitenkaan olla vaientaa Halla-ahoa kannattajineen. Ilman sananvapautta elämme jo diktatuurissa.

Mutta jos oma arvomaailma ei lankea yksiin Halla-aholaisten kanssa, mitä sitten pitäisi tehdä?

Ensinnäkin on syytä miettiä, mistä Halla-aholaisuus oikeasti johtuu. Miksi ihminen voi niin huonosti, että ainoa tapa selviytyä on lähteä hakemaan syyllistä keinotekoisesti jostain muualta kuin omasta elämästä? Nähdäkseni tilanne on se, että meillä on Suomessa satoja tuhansia suunnattoman turhautuneita ihmisiä. Ratkaisu ei voi olla näiden ihmisten vaimentaminen tai syyllistäminen. Sen sijaan meidän pitäisi miettiä, mitä voisimme tehdä, jotta näillä ihmisillä olisi parempi olla. Mitä me voimme tehdä, jotta Halla-aholle ja hänen kannattajilleen tulisi hyvä mieli?

En usko, että Halla-aholla olisi yhtään sen parempi olo, vaikka Suomi putsattaisiin ääriään myöten ulkomaalaisista. Maahanmuuttokriitikoiden todellinen ongelma kun voi myös olla ihan muualla kuin itse maahanmuuttajissa. Kautta aikain eri näköiset ja kokoiset ovat olleet helppo syntipukki silloin kun itsellä on paha olla. Jos kotona on vaikeaa, on helppo poimia koulun pihalla omiin kynsiin pullukka luokkatoveri. Mutta luokkakaverin töniminen ei viime kädessä tee itselle yhtään parempaa oloa. Ongelmaa täytyy siis lähestyä toiselta kantilta. Miksi niin moni suomalainen voi huonosti – ja mitä voimme tehdä asialle?

Koska tähän ikuisuusongelmaan on tuskin olemassa yhtä helppoa ratkaisua, on poliittisen ilmapiirin kehittämiseksi tärkeää myös vahvistaa Halla-aholle vastakkaista positiota. Näin saisimme aikaiseksi terveempää ääriasetelmien välistä keskustelua. Tällä hetkellä meiltä puuttuu tyystin vihervasemmistolaisiin arvoihin nojaava vahva ja karismaattinen poliitikko, joka voisi edes unelmoida Halla-ahon mittakaavan kannatusmääristä.

Radikalisoitu maahanmuuttokriittisyys on saanut kasvonsa Halla-ahossa. Sen sijaan Halla-aholaisuuden vastustajat tarvitsisivat omiin riveihinsä yhtä karismaattisen ja samalla tavalla ymmärrettävästi yhden ajatuksen ympärille rakentavan johtohahmon. Suomi on saanut George W. Bushinsa. Nyt tarvitsemme oman Barack Obaman.

Viime kädessä nurina siitä, että “nuo sanovat asiat väärin” ei johda minkäänlaiseen kehitykseen. Jos ihmisillä on paha olla, heidän pitää antaa myös sanoa sen julki haluamallaan tavalla. Tässä Perussuomalaiset ja erityisesti Halla-aho ovat tehneet esimerkillistä työtä. Mutta se ei tarkoita sitä, että meidän pitäisi rakentaa yhteiskuntamme tuon pahan olon ympärille. Päin vastoin, nyt kun tiedämme mistä tuulee, on aika panna töpinäksi. Miten rakennamme tästä valtiosta yhdessä tuumin parhaan mahdollisen paikan elää?

Älä tyydy vähempään

16/09/2011

3 kommenttia

Applen toimitusjohtaja Steve Jobs totesi Stanfordin yliopiston vuoden 2005 valmistujaisissa pitämässään puheessa näin:

Työsi on suuri osa elämääsi, ja ainoa tapa olla todella tyytyväinen työhösi on tehdä upeaa työtä. Ainoa tapa tehdä upeaa työtä on tehdä työtä, jota rakastat. Jos et ole löytänyt sitä vielä, jatka etsimistä – äläkä tyydy vähempään. Kuten kaikissa sydämen asioissa, tiedät heti, kun löydät sen. Ja kuten kaikissa upeissa suhteissa, tämäkin vain paranee vanhetessaan. Jatka siis etsimistä – älä tyydy vähempään, kuin mitä juuri sinä ansaitset.

Ihmisen ei pidä tehdä mitään, mitä hän ei halua – paitsi jos hän ei halua tehdä mitään, hänen pitää tehdä kaikkea. Jos tiedät, mitä haluat, laita itsesi täysillä likoon. Ja jos et ole vielä löytänyt intohimoasi, älä anna periksi. Kokeile uusia juttuja: opiskele, matkusta, harrasta. Jatka etsimistä – äläkä tyydy vähempään.

Älä tee työtä rahasta

12/09/2011

17 kommenttia

Työnteko, jonka ainoa motivaatio on ulkoinen – raha, maine, yhteiskunnallinen asema – on yksi pahimpia elämänlaatua nakertavia seikkoja ihmisen elämässä. Työtä ei yksinkertaisesti kannata tehdä vain rahan ansaitsemisen takia. Mahdollisten ansaintamallien valikoima on sen verran runsas.

Ongelmana tässä on kuitenkin se, että mistä ihmeestä sisäisesti motivoidun, eli kutsumuksellisen työn sitten löytää. Tosiasia on, että harva meistä tuntee tarjolla olevia työmahdollisuuksia niin perinpohjaisesti, että osaisi lotota sieltä juuri sen, mikä omaan temperamenttiin parhaiten sopii. Onpa vieläpä niin, että harvat edes tietävät, mikä se oma temperamentti on – saatika sitten, mitä elämältään haluavat. Tässä on siis kaksi ongelmaa. Kumpaankin on kuitenkin olemassa ratkaisuja.

Älä tee työtä rahasta – vaan ansaitse rahaa siitä, mitä haluat tehdä.

Ensin täytyy siis selvittää, mitä haluat tehdä. Tässä avuksi on kutsumuskartta. Kutsumuskartta tehdään näin: ota A4-kokoinen paperi. Etsi rauhallinen paikka ja kirjoita sitten paperille kaikki sellainen tekeminen, josta pidät. Kirjoita vaikkapa “lukeminen”, “kirjoittaminen”, “autolla ajaminen”, “tenniksen pelaaminen”, “puun sahaaminen” ja niin edelleen. Kirjoita ylös vain sellaisia asioita, joiden tekemisestä nautit niiden itsensä vuoksi – ei niitä, joista saa parhaan palkan, tai joista äitikin tykkää.

Pyri täyttämään koko A4-arkki, jatka parhaassa tapauksessa paperin toiselle puolelle. Pisteytä sitten jokainen askare antamalla sille arvosana yhdestä kolmeen. Kolmosen saavat ne puuhat, joita saat jo nyt tehdä sydämesi kyllyydestä. Kakkosen saavat toimet, joiden parissa askaroisit mieluusti enemmän, jos aika tai raha vain riittäisi. Ja ykkösen saavat hommat, joita et kerta kaikkiaan pääse juuri nyt tekemään tarpeeksi. Kutsumuskartta kertoo sinulle, kuka sinä oikeasti olet: mitä sinä tekisit, jos kukaan tai mikään ei rajoittaisi sinun elämääsi.

Seuraava askel on ottaa selville, miten voisit oman kutsumuskarttasi toimien avulla synnyttää tilanteen, jossa joka ikinen kohta listalla saisi arvosanakseen kolmosen. Tässä kohtaa on hämmästyttävää huomata, kuinka laaja valinta-avaruus aukenee. Pelkän tutkinnon perusteella tapahtuva työnhaku rajaa mahdollisuudet kouralliseen jopeja. Kutsumuskartan pohjalta voit muokata työhön ja harrastuksiisi suuntautuvia toimiasi mielesi mukaan.

Lukemisesta, autoilusta ja esiintymisestä nauttiva henkilö voisi suuntautua autoilua harrastavaksi opettajaksi. Tällöin kutsumuskartan lukeminen ja esiintyminen linkkaisivat leipätyöhön, ja niistä saatavan rahan avulla olisi mahdollista rahoittaa autoiluharrastus. Prikulleen sama ihminen voisi kuitenkin myös suunnata rekkakuskiksi. Venäjän tullijonossa olisi sitten aikaa lueskella Karamazovin veljeksiä, ja viikonloppuvapailla ehtisi vielä osallistua harrastelijateatteriinkin. Jos pelkästään kolmella toimella on jo mahdollista avata valinta-avaruutta näin, mitä sitten, kun olet täyttänyt kokonaisen A4-arkin? Mahdollisuudet ovat käytännössä rajattomat.

Kun olet selvittänyt, mitä juuri sinä oikeasti haluat, on aika siirtyä seuraavaan vaiheeseen: miten rakennat sellaisen ansaintamallin, jossa oma kutsumuksellinen toimintasi tuottaa riittävästi resursseja, jotta voit tehdä juuri sitä, mitä haluat. Mutta tästä lisää keskiviikon kirjoituksessa.

Kiitollisuusvierailu

02/09/2011

4 kommenttia

Positiivisen psykologian ykkösnimi, professori Martin Seligman kertoo koskettavan tarinan kokeesta, jonka hän on toistanut usein luennoillaan. Kokeessa, jota Seligman nimittää kiitollisuusvierailuksi, jokainen opiskelija mietti aluksi omasta historiastaan jonkun henkilön, joka on muuttanut merkittävästi hänen elämäänsä. Sitten hän kirjoitti tälle noin yhden sivun pituisen kiitoskirjeen.

Lopuksi opiskelija soitti henkilölle – ala-asteen opettajalle, junnujoukkueen futisvalmentajalle tai uuden harrastuksen pariin kannustaneelle isotädille – ja sopi tapaavansa hänet. Tapaamisen aluksi opiskelija luki kiitoskirjeensä. Seligmanin mukaan kukaan ei selvinnyt kohtaamisesta kyyneleittä.