Daniel Simonsin tekemässä kokeessa osoitettiin, miten paljon havaintokokemus riippuu tarkkaavaisuudesta. Näetkö sen, mitä silmiesi edessä on?
Author Archives: Lauri Jarvilehto
Datasumu ja ajattelunhallinta
Ihmisen aivot eivät ole juuri muuttuneet viimeisten vuosituhansien aikana. Se, mihin aivoja käytetään on kuitenkin muuttunut radikaalisti aivan viime vuosikymmeninä. Nykyaikainen työ ei koostu tuntikausia kestävistä kyntötöistä, päiviin venyvistä mammutinkaatoreissuista puhumattakaan.
Nykytyötä sävyttää sen sijaan valtava määrä sälää: päivät koostuvat pikkiriikkisistä tehtäväatomeista, joista jokainen yrittää vaatia täyden huomiosi. Päivää pilkkovat sähköpostit, puhelut, tekstiviestit, pikaviestit, yllättävät paniikkitilanteet ja tämän tästä ovensuussa nuokkuvat keskittymisesi varastavat kollegat kysymyksineen ja kommentteineen.
Nykytyötä sumentaa datasumu.
Ihmisen tietoista ajattelua rajoittaa seitsemän yksikön kokoinen työmuisti. Mitä vähemmän käytössäsi on työmuistin yksiköitä, huomiokanavia, sitä hankalampaa on keskittyä tietoisesti käsillä oleviin asioihin. Voit verrata ilmiötä jonglöörin pallotteluun: yksi pallo ei tuota ongelmia, ja kaksikin pysyy ilmassa helposti. Mutta jos ilmassa pitää pyörittää seitsemää palloa kerrallaan, voi koitos muodostua jo melkoisen konstikkaaksi.
Jos kaikki huomiokanavat on varattu, ei tietoinen toiminta ole mahdollista. Jos kännykkä soi joka toinen minuutti, sähköposti sanoo tämän tästä plim, joulukiireet stressaavat, kotona odottava putkiremontti pälkähtää päähän joka toinen minuutti, kadulla porataan asfalttia ja näsäviisas kollega ilmestyy ovensuuhun puolen tunnin välein, ei kestä aikaakaan, ennen kuin seinät kaatuvat päälle.
Jos työmuistisi menee tukkoon, on tuloksena useimmiten yksi kahdesta vaihtoehdosta. Joko jäädyt kuin jänis etuvaloissa. Enimmillään huulien välistä pihahtaa hiljainen “mä en enää jaksa”. Toinen vaihtoehto on suuttuminen: ”nyt riittää!” Suuttuessasi aktivoit aivosi limbisen järjestelmän, joka huolehtii alkukantaisimmista toiminnoistasi. Tuloksena on taistele tai pakene -reaktio, joka laittaa prioriteetit äkkiä uusiksi. Mekanismi on vanhaa evolutiivista perua: jos pitää tehdä äkkiä päätös siitä, mätkäisetkö nuijallasi edessä virnistävää sapelihammastiikeriä, vai säntäätkö pää kolmantena jalkana pakoon, ei vielä hetki sitten stressikierroksia nostanut vuotava luolan katto enää vaivaa päätäsi.
Valtava osa työperäisestä stressistä aiheutuu työmuistin jatkuvasta kuormittumisesta. Mitä useammin hoitamattomat työtehtävät ja kodin askareet pälkähtävät päähäsi, sitä vähemmän pystyt keskittymään tietoisesti käsillä olevaan asiaan. Kaiken kukkuraksi aivot ovat surkea apparaatti hoidettavien tehtävien muistamisessa. Aivosi toimivat yötä päivää herkeämättä. Synapsien syövereistä on koko lailla hankalaa kaivaa esiin staattista informaatiota, kuten hoidettavia tehtäviä. Tässä kohtaa pilkahtaa kuitenkin valoa pilven takaa: työperäisen stressin määrää voi nimittäin vähentää merkittävästi hyvin yksinkertaisella konstilla. Menetelmän nimi on ajattelunhallinta.
Ajattelunhallinnassa hoitamattomat tehtävät ulkoistetaan tehtävänhallintajärjestelmään ja järjestetään niin, että järjestelmää on helppoa ja hauskaa käyttää. Voit tutustua ajattelunhallintaan tästä blogitekstistä. Lisää tietoa löydät Filosofian Akatemian Ajattelunhallinnan oppaasta, jonka voit ladata maksutta täältä.
Pikkuhetkien tärkeys tehokkaalle ajankäytölle
Thomas Edison sanoi aikanaan, että menestyjät ovat niitä, jotka ahkeroivat odottaessaan. Yksi merkittävimpiä tehokkaan ajankäytön tekijöitä onkin pienten tyhjien välien hyödyntäminen.
Jokaiseen päivään mahtuu valtava määrä pieniä minuutin tai parin rakoja, joissa aivot jysähtävät virransäästötilaan eivätkä keksi uutta tekemistä.
En tarkoita tässä nyt tarkoituksellista huilaamista – ei kenenkään pidä tietenkään tehdä töitä tauotta kellon ympäri. Tarkoitan ennemmin niitä tylsyyden sävyttämiä hetkiä bussin tuloa tai kokouksen alkua odotellessa.
Jos opettelet hyödyntämään nämä pikkuhetket tehokkaasti, saavutat ainakin kaksi merkittävää asiaa. Ensinnäkin eliminoit päivästäsi tylsyydellään jäädyttävät hetket, joiden jälkeen on aina piirun verran vaikeampi tarttua seuraavaan tehtävään. Näin raskas raataminen vaihtuu parhaassa tapauksessa kepeään puuhastelubalettiin.
Toisekseen, ottamalla tehot irti pikkuhetkistä säästät käsittämättömän paljon aikaa. Muutamien minuuttien pikkuväleistä kasvaa nopeasti tuntikaupalla aikaa, joka olisi muuten mennyt jo hoidettujen asioiden kanssa kamppailuun. Tämän ajan voit käyttää vaikkapa ylimääräisen kahvihetken pitämiseen – tai jos työsi sen sallii, voit vaikka suoria kotiin tuntia aikaisemmin ja viettää sen verran enemmän aikaa siippasi tai muksujesi kanssa.
Aivot eivät osaa kuitenkaan reagoida minitaukoihin kovinkaan tehokkaasti. Tyhjän hetken yllättäessä aivojen miljoonien bittien prosessointiviidakosta on aika konstikasta kaivaa esiin jotain mielekästä tehtävää. Tämän takia kannattaakin tehdä jokaiselle päivälle lyhyt lista sinä päivänä hoidettavista pikkujutuista – puheluista, sähköposteista ja sen sellaisista. Tällöin voit vetäistä listan esiin hiljaisen hetken yllättäessä ja lyhentää työpäivääsi loppupäästä.
Vielä tehokkaampaan ajankäyttöön voit opetella ajattelunhallintaa. Voit tutustua menetelmään lataamalla Filosofian Akatemian ilmaisen ajattelunhallinnan oppaan täältä.
Reikiä viidakossa
Joukko antropologeja tutki viidakon syövereissä asuvaa alkuperäiskansaa. Kerran heimopäällikkö tuli jututtamaan johtavaa tutkijaa.
”Kuule, teillä länsimaisilla on kaikenlaisia omituisia tapoja. Ja onhan teillä ihan hyödyllisiäkin juttuja. Mutta sitä me olemme tuossa pohtineet, että miksi te aina kuljetatte niitä reikiä mukananne joka paikkaan?”
Tutkimusryhmän johtaja oli äimän käkenä.
”Reikiä? Mitä ihmeen reikiä?”
”No, aina kun te lähdette viidakkoon, joku teistä ottaa reiät mukaan.”
Antropologi raapi päätään.
”Minä en nyt ymmärrä alkuunkaan mitä tarkoitat. Voisitko näyttää minulle.”
Heimopäällikkö johdatti tiedemiehen varustetelttaan ja osoitti tikapuita.
Jokaisella on monta mieltä
Ajattelu koostuu skripteistä ja skeemoista. Skriptit ovat ajatusprosesseja, jotka kerran käyntiin pyörähdettyään tuottavat ennakoidun tuloksen jollei jokin toinen prosessi keskeytä niitä. Skeemat ovat ajatusprosesseja, jotka latautuvat mieleesi kulloisenkin elämäntilanteen tai kontekstin perusteella. Skeemat toteuttavat tuloksen (mielikuvan, oivalluksen, havainnon) vasta kun jokin ylimääräinen elementti tyydyttää ne.
Ajattelusi riippuu valtavan paljon ympäristösi vaikutuksesta.
Se, miten hyvin muistat, miten hyvin osaat asiat tai jopa miten puhut tai miten teet valintoja riippuu ympäristöstäsi. Takavuosina tehdyssä psykologisessa kokeessa koehenkilö käyttäytyi huomattavasti hyökkäävämmin huoneessa, joka oli sisustettu aseilla kuin huoneessa, jonka seinille oli ripustettu urheiluvälineitä.
Erään tutkimuksen mukaan puolestaan tarjoilijat, jotka muistavat vaivatta käsittämättömän pitkiä tilauksia eivät pärjänneet ravintolan ulkopuolella tehdyssä muistikokeessa lainkaan. Ja jokainen meistä on kokenut varmaankin sen, miten puheenparsi muuttuu, kun siirrytään teinikaveriporukasta isovanhemmille kylään.
Ympäristösi ja sosiaalinen tilanteesi vaikuttaa siihen, minkälaiseen toimintaan ja minkälaisiin havaintoihin olet valmistautunut. Ja valmistautumisesi vaikuttaa puolestaan siihen, miten käytännössä toimit. Äidin herrantertusta voi tulla silmänräpäyksessä kulmakunnan kauhu, kun kaveriporukka vaihtuu. Uuden porukan määräämät skeemat synnyttävät uudenlaista toimintaa.
Tavallaan me olemmekin kaikki skitsofreenikkoja: jokaisella on monta mieltä. Ihmismieli ei ole yhtenäinen rationaalinen kivipaasi, vaan jatkuvassa liikkeessä oleva kokoelma erilaisia toiminnan mahdollisuuksia. Tästä syystä on hyvä muistaa, että sinä et ole vain se, kuka olet. Olet myös se, missä olet.
Platonin parivaljakko: ihmismielen kaksi puolta
Platon vertasi ihmismieltä parivaljakkoon. Valjakon toinen hevonen on valkea, ja kulkee niin kuin kuljettaja sitä ohjastaa. Toinen on puolestaan musta ja tempoo milloin minnekin. Jokainen ihminen tunnistaa itsestään nämä kaksi puolta: yhtäältä on helppoa sanoa, mitä pitäisi tehdä. Sen tekeminen ei ole kuitenkaan aina itsestäänselvyys.
Meillä on itse asiassa käytössä kaksi keskenään ristiriitaista motivaatiojärjestelmää.
Ensimmäinen näistä perustuu henkiinjäämiseen. Sen perustana on pyrkimys maksimoida omat resurssit. Henkiinjääminen on hankalaa, jos ei ole ruokaa, toimivia suhteita ja fyysisiä resursseja. Siksi musta hevonen hamuaa herkkuja ja nautintoja, kaipaa mainetta ja kunniaa, ja kaihoaa rahan perään.
Toinen motivaatiojärjestelmä perustuu puolestaan uuden synnyttämiseen. Sen perustana on pyrkimys synnyttää uusia tuloksia, olla toisille avuksi ja palvella omaa yhteisöä. Valkoinen hevonen pyrkii elämään flow-tilassa ja synnyttämään tarkoituksenmukaisia tuloksia, joista on hyötyä koko yhteisölle.
Mustan hevosen käyttövoimana on hedonia, nautinto. Se pyrkii maksimoimaan oman hyvinvoinnin suuntaamalla ympäristön voimavarat itseään kohti. Valkoinen hevonen pyrkii puolestaan eudaimoniaan, mielekkyyteen. Sen tarkoituksena on toteuttaa itseään jättämällä jälki maailmaan ja olemalla avuksi ja hyödyksi toisille. Mielekkyyteen tähtäävä motivaatiojärjestelmä ohjaa meitä suuntaamaan omat voimavaramme ulospäin.
Meissä jokaisessa on nämä kaksi puolta – jos niitä ei olisi, emme pystyisi toimimaan ihmisinä. Niiden painotukset vaihtelevat kuitenkin valtavasti ihmisestä toiseen. Kumman hevosen sinä annat viedä?
PS. Filosofian Akatemia järjestää ensi lauantaina järjestyksessä toisen LEINO – Onnellisuus ja merkitys -kesäseminaarin. Mukaan mahtuu vielä. Luennoitsijoina toimivat Frank Martela ja allekirjoittanut. Jos kiinnostuit, ilmoittaudu mukaan täältä.
Keittolounaalla keksijäneron kanssa
Thomas Edisonilla oli uutta työntekijää palkatessaan tapana viedä ehdokas
keittolounaalle. Jos työnhakija suolasi keittonsa ennen maistamista, Edison jätti
työnhakijan palkkaamatta. Hän ei halunnut palkkalistoilleen ihmistä, jolla on liian vahvoja ennakkokäsityksiä.
Lopulta Edison keräsi ympärilleen Menlo Parkin laboratorioonsa aikansa terävimmät tutkijat. Myös tulokset olivat sen mukaiset.
Kaksi ajatuksen tyyppiä
Ajatukset ovat prosesseja, mutta jokainen ajatus ei toimi samalla tavoin. Jos mieleesi juolahtaa ajatus siitä, että pitäisi muistaa ostaa huomenna maitoa, on kyse skriptistä. Monet käyntiin lähteneet ajatukset vaativat puolestaan tuloksen tuottaakseen jonkin ylimääräisen osasen. Tällöin on kysymys skeemasta.
Skripti on ajatus, joka kerran vauhtiin päästyään pyörii mielessä kunnes siihen liittyvä tulos on tuotettu.
Skripti käynnistyy joko tahdonvaraisesti, tai jonkin ruumiisi tai ympäristösi tapahtuman laukaisemana. Voit päättää lähteä juoksulenkille, jolloin lenkille lähtöön liittyvät skriptit pyörähtävät käyntiin: vedät verkkarit jalkaan ja säntäät ovesta ulos. Jos vatsasi kurnii, tulee pian mieleen ajatus ruokailun järkevyydestä: syömis-skripti kuljettaa sinut piakkoin jääkaapille ihmettelemään löytyykö sieltä muutakin kuin valo. Samalla tavoin Aurinkomatkojen juliste kiidättää mielikuvituksesi ohikiitäväksi hetkeksi trooppisten saarien tunnelmaan. Kotona matka saattaa jatkua Ebookersin sivustolle lentoja ihmettelemään.
Skeema on puolestaan ajatus, joka vaatii aktivoiduttuaan jotain lisää tuottaakseen tuloksen.
Mielesi pyöräyttää jatkuvasti käyntiin valtavan joukon erilaisia skeemoja, jotka riippuvat siitä tilanteesta, jossa kulloinkin olet. Jos olet purjehtimassa, on mielesi valmiudessa käsitellä esimerkiksi purjehtimiseen ja veteen liittyviä kysymyksiä. Tällöin tulkitset salamannopeasti lepattavan valkoisen kankaan purjeeksi. Jos puolestaan lojut takapihalla aurinkoa ottamassa, saattaa prikulleen sama kankaanpala tulkkiutua valkoiseksi lakanaksi. Skeemat ovatkin keskeisessä roolissa juuri havaintokokemuksen synnyssä. Hyvä esimerkki siitä, miten skeemat toimivat ovat pareidolia-kuvat. Taivalla lepattava pilvi voi tyydyttää yhtä lailla sekä pilven että lampaan skeeman.
Skripteihin perustuvat muun muassa taitosi ja tapasi. Samaten suurin osa mieleesi juolahtavista ajatuksista on skriptejä. Skeemat vastaavat puolestaan havaintokokemuksestasi. Skeemat ohjaavat huomiotasi siinä, mitä koet sekä ympäristössäsi että omassa mielessäsi. Voidaan ajatella, että siinä missä skripti on kokonaisvaltainen prosessi, joka tuottaa ennustettavan lopputuloksen, on skeema prosessi, jossa on muuttuja: vasta, kun jokin elementti ympäristössäsi tyydyttää skeeman, on tuloksena havainto, oivallus tai muunlainen ajatus.
Kadonneen auton metsästys
Olin eilen kauppakeskus Jumbossa ostamassa matkalaukkua kokousmatkalle. Laukun löydettyäni harhailin takaisin Jumbon parkkipaikalle. Kuinka ollakaan, autoni ei ollutkaan siellä, mihin olin sen mielestäni jättänyt.
Muistin aivan selvästi, että olin parkkeerannut auton pääoven eteen. Sieltä sitä ei kuitenkaan löytynyt. Yritin järkeillä, mihin olisin voinut auton jättää. Kulkupeli ei kuitenkaan ottanut löytyäkseen.
Lopulta päätin antaa motorisen muistini hoitaa homman.
Kävelin sisään kauppakeskukseen. Palasin sitten takaisin ulos, ja annoin jalkojen viedä minne veivät. Ei aikaakaan, kun valkoinen Prius kiinsi jo näköpiirissä, ja sain ostokseni lastattua auton takakonttiin. Kuinka ollakaan, olin kyllä jättänyt auton pääoven eteen. Se oli vain eri pääovi, kuin muistijälkeni kertoi.
Ihminen käsittelee tietoisesti parhaimmillaankin vain muutamia asioita kerrallaan. Tiedostamaton mieli käsittelee puolestaan satoja tuhansia asioita sekunnissa. Joskus tietoinen mieli kannattaa ripustaa narikkaan ja antaa tiedostamattoman hoitaa homma.
PS. Olen loppuviikon kokousmatkalla Ranskassa. Seuraava blogikirjoitus ilmestyy keskiviikkona 1.6.
Miksi toisesta ei kannata koskaan puhua pahaa selän takana
Joskus pitää päästä purkamaan paineita. Helppo tapa oman venttiilin aukaisuun on soimata jotain yhteistä tuttua: ”Kun se Pasikin on niin toistaitoinen tohelo!” Toisesta pahan puhuminen ei kuitenkaan kannata koskaan. Tässä kolme syytä miksi.
Ensinnäkin, puhumalla pahaa toisesta muutat myös omaa käytöstäsi toista ihmistä kohtaan. Iso osa ihmiskohtaamisten luonteesta määrittyy ennakko-oletusten valossa. Toisesta kannattaakin olettaa aina parasta – näin lisäät positiivisen kohtaamisen mahdollisuutta merkittävästi.
Toisekseen, juoruilemalla kaverillesi yhteisestä tutusta et viesti ainoastaan tuttavastanne. Kerrot samalla myös jotain itsestäsi – nimittäin sen, että sinulla on tapana juoruilla tutuista. Vaikkei juttukaverisi tätä tietoisesti ajattelisikaan, tajuaa hän tiedostamattaan, että voi hyvin olla, että huomenna hän itse onkin juorun kohteena.
Kolmanneksi, ja itsestään selvästi, puhumalla pahaa toisesta riskeeraat tietysti aina sen, että juoru kantautuu takaisin pahaa aavistamattoman uhrin korviin. Se ei liene kovin hyvä juttu.
Itse asiassa pahan puhumisen sijaan kannattaisikin aina yrittää löytää toisista jotain hyvää sanottavaa – jopa rasittavista kollegoista ja sukulaisista.
Keksimällä hankalasta ihmisestä hyvää sanottavaa lisäät positiivisen kohtaamisen mahdollisuutta entisestään. Kiinnittämällä huomiota hyviin puoliin lisäät tapaamisen antoisuutta – myös itsellesi. Ja vaikka se voi joskus olla vaikea uskoa, ihan joka ikisessä ihmisessä on myös hyviä puolia. Kuten Galileo Galilei on sanonut: “En ole koskaan tavannut ihmistä, jolta en olisi voinut oppia jotain uutta.”
Puhumalla ihmisistä hyvää viestit myös samalla tavoin kuin yllä, että sinulla on tapana kehua kavereitasi. Tällöin myös keskustelukumppanisi suhtautuu sinuun suopeammin. Voihan hyvin olla, että ensi kerralla hän itse onkin selän takana tapahtuvan kehun kohteena.
Kehut voivat myös kantautua niiden kohteen korviin siinä missä juorutkin. Mikään ei taatusti imartele enempää kuin toisen käden tietona kuultu positiivinen arvio.
Vaikka paineita pitää joskus purkaakin, en keksi ainuttakaan syytä siihen, miksi toisesta ihmisestä kannattaisi puhua pahaa. Sen sijaan hyvien puolien esiin kaivamiselle löytyy syitä roppakaupalla. Puhutaan toisistamme hyvää.
Ajattelun ammattilainen 