Minkä värinen on sininen?

04/11/2011

Thain kielen sinistä tarkoittava sana oli pitkään kerrassaan merkillinen. Kun olli puhe merestä tai taivaasta, sana tarkoitti sinistä. Mutta muissa yhteyksissä sana tarkoittikin vihreää. Thain kielessä sinistä ja vihreää ei siis pitkään erotettu toisistaan.

Ongelman korjaamiseksi kieleen omaksuttiin lopulta toinen sana kuvaamaan sinistä. Vanhaa sanaa käytetään syvän sinisestä puhuttaessa. Uuden sanan viittauskohteena on taas vaalean sininen. Thain kielessä on siis siirrytty yhdestä sanasta, joka tarkoittaa sinistä ja vihreää kahteen sanaan, jotka tarkoittavat tumman sinistä ja vaalean sinistä.

Mutta minkä värinen sininen sitten on?

Mitä aivoissa oikeastaan tapahtuu?

31/10/2011

9 kommenttia

Tällä hetkellä meillä on vallalla kaksi valtavirtakäsitystä aivojen roolista ajattelussa. Aivokoulukunnan mukaan ajatukset, kokemus ja peräti minuus sijaitsevat aivoissa.

Ideakoulukunnan mukaan aivot toimivat eräänlaisena ajattelun fyysisenä vastinkappaleena. Ajatukset ovat siis jotain muuta kuin aivotoimintaa – mutta aivot ovat kuitenkin välttämättömät ajattelulle.

Selvästikin aivoja tarvitaan ajatteluun.

Mutta sijaitsevatko ajatukset aivoissa? Yksinkertainen ajatuskoe osoittaa, miten asian laita on. Kun liikutat vasenta kättäsi, aktivoituvat päälakesi tienoilla sijaitsevan motorisen aivokuoren hermoverkot. Toisin sanoen, motorisen aivokuoren aktivaatiot ovat välttämättömät käden liikuttamiselle. Mutta sijaitseeko käden liike aivokuorella? Ei kai nyt sentään.

Samalla tavoin kun ohjaat tarkkaavaisuuttasi esimerkiksi katsoessasi taideteosta, aktivoituvat etuotsalohkosi hermoverkot. Tai kun harjoitat itsereflektiota – ajattelet omaa ajatteluasi – aktivoituu useita eri aivoalueita käsittävä default network. Mutta sijaitseeko tarkkaavaisuutesi otsassasi, tai itserefelektiosi ohimolohkossa ja limibisellä aivokuorella? Ei sen enempää, kuin kätesi liikekään sijaitsee päälaellasi.

Kuten Aristoteles sanoisi, aivotoiminta on välttämätön ehto ajattelulle – mutta se ei ole riittävä ehto. Tämä tarkoittaa sitä, että aivojen täytyy olla kunnossa, jotta ajattelu olisi mahdollista. Mutta yksin aivot eivät vielä riitä ajatteluun.

Ajattelu edellyttää monimuotoisen kulttuurisen vuorovaikutuksen, jossa opit käyttämään kieltä ja viestimään toisten ihmisten kanssa. Kulttuurin avulla opit myös pyrkimään tavoitteisiin ja löytämään keinoja ratkaista eteen tulevia ongelmia. Viime kädessä ajattelu edellyttääkin sekä lähiympäristösi että yhteisösi. Jos sinut laitettaisiin täysin pimeään koppiin, ei ajattelu olisi enää pian mahdollista; viimeaikaisissa kokeissa jopa viidentoista minuutin aistien vaimentaminen on johtanut aistiharhoihin.

Aivoja tarvitaan ajatteluun. Mutta ajatukset itse eivät sijaitse aivoissa sen enempää kuin käden liikekään sijaitsee siellä. Ajatukset ovat yhteisöllisesti ja kulttuurillisesti rakentuneita prosesseja, joissa voi olla osia myös pääsi ulkopuolelta. Aivot eivät ajattele – vaan sinä sosiaalisena olentona ajattelet käyttämällä aivojasi.

Sillan alla asuu peikko

28/10/2011

2 kommenttia

Sillan alla asuu karvainen peikko.

Se huutelee rumia kaikille ohikulkijoille. Jotkut huutavat takaisin.

Jokaisesta kuulemastaan solvauksesta peikko kasvaa isommaksi ja äänekkäämmäksi.

Älä ruoki peikkoa.

Miksi verkkokeskustelut tulehtuvat niin nopeasti?

26/10/2011

13 kommenttia

Sanat eivät tarkoita kaikille samaa. Siitä huolimatta ymmärrämme yleensä toisiamme vallan mainiosti. Normaalissa keskustelussa ihmisten välillä kulkee valtava määrä informaatiota. Ruumiinkielen tutkijoiden mukaan lähes 95% ihmisten keskinäisestä kommunikaatiosta tapahtuu ilman sanoja: kasvonilmeiden, äänenpainojen ja ruumiinkielen avulla. Kun keskustelu siirtyy verkkoon, jää siis valtavan iso osa viestinnälle keskeisistä työkaluista sivuun.

Kun käytössä on vain 5% kommunikaatioarsenaalista, ei ole ihme, että ilmapiiri räjähtää herkästi.

Kun käymme verkkokeskustelua, on käytössämme vain kirjoitettu kieli. Tällöin kommunikaatio tapahtuu jouhevasti vain suurin piirtein samanmielisten kesken: emme tarvitse ruumiinkieltä muuttaaksemme viestin painotusta tai ohjataksemme sitä ihan uuteen suuntaan. Jos kirjoitan “Pasi on ihan tollo”, tulkitsee toinen ihminen tämän kirjaimellisesti. Jos sen sijaan sanon sen naamatusten virnistäen samalla ja painottaen “Pasi on ihan tol-lo”, saa keskustelukumppani muusta viestinnästä vihiä ja tajuaa, että kyseessä onkin lämminhenkinen letkaus.

Sanojen merkityssisällöt eroavat joskus merkittävästikin toisistaan. Jos kyse on kissoista ja maitotölkeistä, ei kommunikaatiossa yleensä tule vastaan ongelmia. Mutta kun puhutaan politiikasta, uskonnosta tai muuten tulenaroista aiheista, muuttuu puhtaasti kirjoitettuna käyty kielenkäyttö erittäin vaikeaksi ellei mahdottomaksi.

Kun tähän lisätään vielä verkon anonymiteetti, on vyyhti valmis. Nimettömänä on helpompi kärjistää: merkitykset erkanevat toisistaan entisestään. Sama keskustelu saattaisi johtaa hedelmällisiin tuloksiin naamatusten käytynä. Verkossa se voi johtaa puolestaan ilmiriitaan.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että verkkokeskustelu olisi jotenkin huono juttu. Päin vastoin: verkko foorumeineen, blogeineen ja Facebookeineen tarjoaa meille upean mahdollisuuden ajatusten vaihtoon. Meidän kannattaisi kuitenkin aina verkossa viestiessämme pitää mielessä, että ruudulle piirtyy vain 5% siitä, mitä keskustelukumppani tarkoittaa.

Usein on siis niin, ettei hän oikeasti tarkoita lainkaan sitä, mitä luulet. Jos päässä meinaa siis alkaa kiehahtaa, laita kone kiinni, kilauta kaverille ja kutsu hänet kahville. Yhdeksän kertaa kymmenestä kyseessä on silkka väärinkäsitys.

Miten sanat saavat merkityksensä?

24/10/2011

9 kommenttia

Jos minä sanon ‘kissa’, tiedät saman tien, mitä tarkoitan. Jos pyydän sinua ajattelemaan protonia ja elektronia, lienet vielä jossakin määrin kartalla. Jos sen sijaan sanon, että ‘tonk’, saatat olla jo pelkkänä kysymysmerkkinä. Ja jos sanon ‘tumpo’, olen aivan varma, ettei sinulla ole hölkäsen pöläystäkään.

Sanat eivät tarkoita kaikille samaa.

Opimme käyttämään kieltä vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa. Kieltä käyttämällä jokaiselle käyttämällemme sanalle syntyy semanttinen kuorma: se merkityssisältö, jolla selitämme, mitä sana tarkoittaa. Sanan ‘kissa’ semanttiseen kuormaan kuuluvat ajatukset kehräävästä ja maidosta pitävästä karvaisesta otuksesta, joka jahtaa hiiriä. Samaten sanan semanttiseen kuormaan kuuluvat lapsuutesi lemmikkikissa, sekä Disney-elokuva Aristokatit. Sanan ‘elektroni’ semanttinen kuorma on taas meille maallikoille huomattavan paljon kepeämpi. Fyysikolle sana pitäisi sisällään hyllymetreittäin yhtälöitä. Maallikolle siitä tulee lähinnä mieleen pallero, joka kiertää atomiydintä.

‘Tonk’ on suurimmalle osalle ihmisistä semanttisesti tyhjä: se ei tarkoita mitään. Loogikko saattaa muistaa, että kyse on Michael Dummettin keksimästä loogisesta konnektiivista. ‘Tumpo’ ei taas tarkoita yhtikäs mitään: sen semanttinen kuorma on kaikille tyhjä.

Viime aikoina aivotutkimuksessa on noussut kovaan huutoon neurosemantiikka. Esimerkiksi Marcel Justin viime vuonna julkaistussa paperissa pystyttiin jo tuottamaan aivokuvan perusteella koehenkilön ajattelemia yksittäisiä sanoja. Donald Hebb ennusti jo vuonna 1949, että oppimisen seurauksena aivoihin syntyy uusia rakenteita. Eric Kandel todisti Hebbin periaatteen Nobel-palkinnon voittaneissa tutkimuksissaan.

Tutkimustulosten valossa näyttää siltä, että kun opit käyttämään sanaa, syntyy aivoihisi uudenlaisia hermoverkkorakenteita, jotka korreloivat sanan käytön kanssa. Tämä ei tarkoita sitä, että sanat sijaitsevat aivoissasi. Mutta se tarkoittaa sitä, että tietyillä hermoverkoilla on keskeinen rooli kielenkäytössäsi. Ja se tarkoittaa myös sitä, että jokainen meistä käyttää kieltä hieman eri tavalla: jokaisella meistä on hieman erilainen elämänkokemus, jonka nojalla käyttämiemme sanojen semanttinen kuorma syntyy.

Tästä huolimatta suurimmassa osassa tapauksia sanat toimivat mainiosti. Kun kyse on arkikäsitteistä, kuten kissoista, pöydistä ja maitopurkeista, on meillä kaikilla laaja kokemus tällaisista olioista, ja lisäksi kokemuksemme ovat suurin piirtein samanlaisia. Mutta kun kyse on ammattikäsitteistä tai keskusteluilmapiirin tähden tulenaroista käsitteistä, muuttuu viestintä hankalaksi.

Kissoista ja maitotölkeistä on helppo puhua. Mutta kun kyse on asioista, joissa kokemus on hyvin henkilökohtainen ja yksilöllinen, kuten uskonnollisissa ja poliittisissa kysymyksissä, voi viestintä muuttua vaikeaksi tai jopa mahdottomaksi. Vaikka sanojen semanttinen kuorma on arkikäsitteissä suurin piirtein sama, voivat erityissanat tarkoittaa kahdelle ihmiselle aivan eri asioita. Sanat eivät tarkoita kaikille samaa.

Flow ja mindfulness – virtaus ja läsnäolo

17/10/2011

3 kommenttia

Osallistuin taannoin Neuroleaderhip Instituten Suomen osaston järjestämään kokoukseen, jossa käsiteltiin ilmiötä nimeltä mindfulness. Olen aiemmin törmännyt käsitteeseen lähinnä hengellisessä kirjallisuudessa, mutta nyt mindfulnessin eli läsnäolokokemuksen merkitys avautui uudessa valossa. Aiemmin olen liputtanut paljon flow- eli virtauskokemuksen puolesta.

NLI:n kokouksessa oivalsin, että flow tarvitsee vastaparikseen läsnäolon.

Sekä virtaus- että läsnäolokokemus perustuvat molemmat täydelliseen keskittymiseen. Flow-tila on toiminnallinen tila, jossa täysi huomio on käsillä olevassa asiassa. Tällöin rintakehä täyttyy lämmöstä, ja jopa oma käsitys itsestä ja ajan kulusta katoaa.

Virtauskokemuksen ongelmana on, että se ei katso fyysisen hyvinvoinnin perään. Vaikka liika flow onkin aika kaukaa haettu ongelma suurimmalle osalle informaatiopommituksen keskellä kamppailevia länsimaalaisia, ei sitä voi kuitenkaan jättää huomiotta. Myös hyvää voi saada liikaa. Tästä syystä virtauskokemus tarvitseekin vastakappaleekseen läsnäolon.

Välillä on nimittäin erittäin tärkeää pysähtyä tarkastelemaan, mitä ympärillä tapahtuu. Läsnäolokokemuksessa keskittyminen on yhä täysin käsillä olevassa asiassa. Mutta nyt olet täysin tietoinen siitä, mitä ympärilläsi tapahtuu. Keskittynyt tietoisuutesi vaeltaa asiasta toiseen – siitä, miltä isovarpaassasi tuntuu siihen, mitä ääniä kadulta kuuluu. Tietokoneen vaimeasta hurinasta mielesi perukoilla vaeltavaan oivallukseen. Olet yhä täysin keskittynyt niin kuin flow-tilassakin – mutta tietoisesti täysin läsnä.

Innostuin taannoin lukemassani Tony Schwartzin loistokirjassa Be Excellent at Anything esitettyyn ajatukseen siitä, että ihmisen optimitila on pulssi: vaihtelu kahden toiminnallisen navan välillä. Aktiivisuus vaatii vastaparikseen lepoa. Kirittäminen vaatii vastaparikseen hyväksyntää. Ja flow, näin luulen, vaatii vastaparikseen läsnäolon.

Flow-tilaa sanotaan usein optimaaliseksi kokemukseksi. Rohkenisin väittää, että optimitila on kuitenkin se, jossa flow vaihtelee tasaisesti läsnäolon kanssa. Tällöin olemme täysin keskittyneet siihen, mitä teemme. Välillä uppoamme siihen niin, että unohdamme itsemme täysin – ja välillä pysähdymme ihmettelemään juuri tämän hetken kauneutta.

PS. Ajattelun ammattilainen syyslomailee viikon 42. Seuraava blogikirjoitus ilmestyy maanantaina 24.10.

Kulttuuri ja elitismi

12/10/2011

5 kommenttia

Kulttuuri on kautta aikain liittynyt voimakkasti ryhmätunnon vahvistamiseen, kuten Frank Martela taannoin osuvasti blogissaan linjasi. Viinien maistelu tai taidemusiikin fiilistely synnyttävät kytköksen omaan sidosryhmään. Tästä on helppo vetää johtopäätös, että ensisijainen syy maistella viiniä tai diggailla Mozartia on osoittaa kuuluvansa kulttuurieliittiin.

Se, että kulttuuria käytetään näin ei kuitenkaan tarkoita sitä, että ryhmähengen vahvistaminen olisi kulttuurin ensisijainen funktio. Päin vastoin: kulttuurin ja siihen liittyvien nyanssien tuntemus on yksi voimakkaimmin inhimillistä kokemusmaailmaa avartava tekijä.

Taidemusiikista tykkääminen ei ole elitismiä – paitsi jos se on elitismiä.

Samalla kun taideväki katsoo uutta kulttuuriministeriämme nenänvartta pitkin, ovat rokkarit ja hiphopparit kiiruhtaneet päivittelemään sitä, kuinka dorkaa on notkua jossain Musiikkitalon aulassa viinilasi kädessä pikkusormi pystyssä. Korkeakulttuuri ja taidemusiikki tarjoavat kuitenkin asiaa tuntevalle aivan huikean kirjon kokemuksia – ihan samalla tavalla kuin napakka rock tarjoaa sitä asiaan vihkiytyneelle.

Taidemusiikki vaatii kuitenkin aika syvällistä ymmärrystä. Erityisesti uusi musiikki, joka kuulostaa asiaan vihkiytyneeltä lähinnä kauhuelokuvamaiselta raapimiselta, ei synnytä esteettistä elämystä monissakaan, jollei asiaan ole perehtynyt kunnolla. Tästä syntyykin näennäinen hankaus ”helpon” populaarikulttuurin ja ”vaikean” korkeakulttuurin välillä.

Kulttuurista nauttiminen vaatii kuitenkin kulttuurin tuntemusta, oli sitten kyse ylä- tai alakulttuurista. Korkeakulttuurista nauttiminen ei ole sen enempää elitismiä kuin hevikonsertissa moshaaminenkaan. Paitsi silloin, jos konserttiin raahautumisen ainoa syy on päästä näyttämään pärstäänsä pikkusormi pystyssä viinilasi kädessä. Mutta tällöin kyse ei olekaan enää kulttuurista.

Musiikkitalo, koripallo ja kulttuuriministeri Arhinmäki

10/10/2011

1 kommentti

Mediassa kohkattiin taas taannoin tästä yläkulttuuri vastaan alakulttuuri -asetelmasta. Tällä kertaa ukkosenjohtimena toimi kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki, joka on julkisesti asettunut nuorisokulttuurin puolestapuhujaksi. Arhinmäki kävi kesällä elämänsä ensimmäistä kertaa oopperassa, ja kotona stereoissa soi hip hop. Ja nyt – herranjestas! – arvon kulttuurikiho kehtasi vielä jättää uuden ja uljaan musiikkitalon avajaiset väliin koripallo-ottelun takia. On mielenkiintoista, että huolimatta asetelman väsyneisyydestä tämä nokkapokka leimahtaa aina tapetille yhä uudestaan.

Kuulkaas nyt kulttuuriväki: taide ei ole, eikä koskaan ole ollut yksi ja vain yksi asia.

Ei kulttuuri ole vain oopperaa ja balettia – mutta ei se ole hiphopia ja koripalloakaan. Kulttuuri ja taide eivät rajoitu yhteen yhdessä sovittuun karsinaan, määräsivät siitä sitten yhteiskunnan eliitti tai lippis väärin päin yön pimeydessä hääräävät katutaiteilijat. Kulttuuri seuraa siitä, että ihmiset pyrkivät ilmaisemaan itseään jollakin tavalla – ja kehittyvät siinä riittävän taitaviksi koskettaakseen myös jotakuta muuta kuin itseään.

On ihan älytöntä, että kulttuuria arvostellaan sen mukaan, kuka siitä tykkää, tai minkälaiset soinnut tai värit ovat sallittuja ja arvostettuja. Sen sijaan kulttuuria tulisi arvioida sen laadun mukaan. Tasokasta kulttuuria kun löytyy ihan joka ikisestä karsinasta – ja niin löytyy toisarvoista kuraakin. Siis ihan oikeasti: myös orkesterille on kirjoitettu vaikka minkälaista kakkoslaatuista diibadaabaa. Ja helmiä irtoaa ihan samalla tavoin katutaiteesta kuin taidekoulut käyneen taiteilijan pensselistäkin.

Girl Talk tai DJ Shadow kykenevät heristämään asiaan vihkiytyneestä ihan samanlaisia vilunväreitä kuin Wagner tai Debussy musiikkitalon kausikorttilaisista. Ja Banksy tai Shepard Fairey taikovat ihan yhtä värikylläisiä ja ikimuistoisia taideteoksia kuin Kandinsky tai Vermeerkin. Kyse on siitä, että nämä nerot ovat vihkiytyneet omaan ja rakkaaseen alaansa ja harjaantuneet siinä huipuiksi, oppien samalla puhumaan oman yleisönsä kielellä.

Mutta pommi on tässä: kulttuuriväen – niin hiphopparien kuin sibisläistenkään – ei tulisi edes yrittää arvioida kulttuuria, jonka kieltä he eivät ymmärrä. Arvioinnin valta pitäisi jättää kutakin alaa aidosti tuntevalle. Ei ikänsä ainoastaan viulua vinguttanut voi tajuta, miksi Girl Talkin röyhkeästi pöllimät Lady Gaga -samplet ovat siisti juttu. Eikä pikkuvekarasta kulmaklubilla peppua keikuttanut teini osaa asiaan vihkiytymättä selittää, miksi Mozartin pianokonserton alttoviululle kirjoitettu teemavariaatio on hurjan upea.

Totta kai hip hop kuulostaa kaamealta kolinalta ihmiselle, jonka korva on herkistynyt poimimaan musiikista jousisoittimien ja puupuhallinten nokkelia vastakkainasetteluita. Ja vastaavasti suoraan sydämeen iskevää biittiä arvostavalle taidemusiikin hipsuttelu on kerrassaan järkyttävää elitististä pihinää. Kulttuurin ymmärrys vaatii kulttuurin tuntemusta – ja kulttuureita on tuolla aika monenlaisia.

Kulttuuri seuraa siitä, että ihmiset ilmaisevat itseään laadukkaasti. Kulttuurin ymmärtäminen seuraa kulttuurin tuntemuksesta. Ja ihan niin kuin laadukkaan kulttuurin tuottaminen vaatii harjaantumista alalle, vaatii sitä myös laadukkaan kulttuurin ymmärtäminen – riippumatta siitä, tapahtuvatko oppitunnit Töölönkadun musiikkiluokassa vai öisen junavarikon pimeydessä.

Jussi Halla-ahon likainen retoriikka

26/09/2011

48 kommenttia

Teologi Antti Mustakallio kirjoitti hiljan Hyvejohtajuus-blogiin erinomaisen analyysin ajankohtaisen poliittisen kiistakapulan Jussi Halla-ahon retorisesta ilmaisusta. Mustakallio kiinnitti aivan oikein huomiota siihen, että Halla-aho on monella tavalla erinomainen kielenkäyttäjä, jonka ilmaisu on usein oivaltavaa sekä älyllisesti että tunteellisesti. Valitettavasti Mustakallio jätti kuitenkin tekstissä tyystin huomiotta sen tosiasian, ettei retoriikkaa voi koskaan arvioida pelkästään sen älyllisyyden tai tunteellisuuden nojalla.

Kielenkäyttöön liittyy myös aina eettinen ulottuvuus.

Aristoteleen retorinen analyysi pitää sisällään kolme ulottuvuutta: nämä ovat ethos, eli luonne, pathos, eli tunne ja logos, eli järki. On mielenkiintoista, että Mustakallion kirjoitus, joka osoitti Halla-ahon vahvuuden sekä tunne- että järkiakselilla jättää tyystin huomioimatta retoriikan tärkeimmän ulottuvuden: eettisen luonteen.

Retoriikkaa voidaan luonnehtia eettisesti likaiseksi tai puhtaaksi. Puhdas retoriikka tarkoittaa sitä, että puhuja ilmaisee asiansa mahdollisimman suoraan ja lukijaa tai kuulijakuntaa huomioiden. Eettinen puhuja pyrkii pitämään itse huolen siitä, ettei häntä ymmärretä väärin. Hän käyttää retorisia tehokeinoja taiten, mutta tarkoituksenmukaisesti. Eettinen puhuja pyrkii sanomaan asiat niin kuin ne ovat, ja asettaa sanomansa myös toisten kriittisen tarkastelun alaiseksi.

Retoriset menetelmät tarjoavat kuitenkin valtavan paljon mahdollisuuksia eettiseen väärinkäyttöön. Tästä syystä monet älyköt ovat kautta aikain olleetkin kriittisiä erityisesti retoriikan tunneulottuvuutta kohtaan. Klassiset filosofit, kuten Platon ja Petrus Ramus, halusivat julistaa koko retoriikan pannaan sen tarjoamien epärehellisten vaikutusmahdollisuuksien tähden.

Likainen retoriikka on ollut pitkään arkipäivää amerikkalaisessa oikeistopolitiikassa. Republikaanipuolueen vaalikampanjat hyödyntävät häikäilemättä retorisia vaikutuskeinoja ja saavat esimerkiksi pelottelemalla ihmiset toimimaan haluamallaan tavalla. Kieli kun ei toimi loogisesti, vaan kielelliseen ilmaisuun liittyy aina tunnelataus. Tätä retoriset nokkelikot käyttävät usein häikäilemättä hyväkseen.

Likaista retoriikkaa on esimerkiksi haloefektin eli tunnekokemuksen tarttuvuuden valheellinen hyödyntäminen. Haloefektiä hyödynnettiin taiten USA:n viime presidentinvaalikampanjassa. Republikaanien TV-kampanja toitotti joka puolella, että “Obama on terroristi”. Samat republikaanit vastasivat kyllä suoraan kysyttäessä, ettei Obama tietenkään mikään terroristi ole, mutta että hän on joskus ollut jossain tekemisissä jonkun kanssa joka ehkä oli joskus terroristi. Näin republikaanit petasivat itselleen puhtaat paperit, mutta viestin retorinen teho oli selvä: kysyttäessä iso osa amerikkalaisista muisti vain viestin Obaman terroristikytköksistä.

Nyt likainen retoriikka on rantautunut myös Suomeen. Voimakas, lähes valheellinen kärjistäminen ja sen välitön peruuttaminen kiistettäessä on klassinen likaisen retoriikan tehokeino. Tässä väittämän pikainen poisvetäminen pelastaa puhujan valheellisuussyytökseltä. Mutta ihmismieleen jää kytemään jo sanottu tunnelatautunut ajatus. Voimakkaasti tunteisiin vetoava viesti kun painuu ihan tutkimuksienkin mukaan mieleen latteaa “ei se nyt ehkä ihan niin mennytkään” -takaisinvetoa paremmin. Jos siis esitetään uhkavaatimuksia Rosa Meriläisen, Tehtaankadun homon tai kreikkalaisten hyvinvoinnista, ja vedetään ne sitten takaisin “ironiana”, on vahinko jo tapahtunut. Ihmiset ymmärtävät mitä ymmärtävät – sitä ei jälkiselittely yleensä muuksi muuta.

Kirjoittaja on aina vastuussa sanoistaan. Sanat jäävät elämään omaa elämäänsä ja synnyttävät uudenlaisia asenteita ja ajatuksia. Sanat eivät ole koskaan vain sanoja, vaan ne ovat myös uuden toiminnan alkukimmokkeita, kuten Cato vanhempi osoitti yli kaksi tuhatta vuotta sitten. Hän lopetti jokaisen puheensa iskulauseeseen “muuten olen sitä mieltä, että Karthago on tuhottava”. Lopulta Roomassa nousi voimakas Karthagon vastainen liike, ja kaupunki poltettiin maan tasalle.

Halla-aho on ilman muuta mestarillinen kirjoittaja, jos tekstiä arvioidaan sen argumentatiivisen sisällön tai tunnelatauksen nojalla. Mutta Mestarin ethos on likainen. Kehottamalla ihmisiä väkivaltaan Halla-aho käyttää kieltä eettisesti väärin, tarkasteli asiaa miten tahansa: joko hän tarkoittaa aidosti sitä, mitä sanoo, tai hän käyttää yllä linjattua likaista retoriikkaa. Kumpikaan tulkinta ei pidä eettisesti vettä.

Oli miten oli, tästä ei kuitenkaan pidä vetää johtopäätöstä siitä, että Halla-aho pitäisi vaimentaa. Päin vastoin, on erinomaisen hyvä asia, että hän on nostanut pitkään vaiettuja teemoja julkiseen keskusteluun.

Oli Halla-ahon retoriikka kuinka likaista tahansa, on hänellä oikeus ilmaista itseään haluamallaan tavalla. Siinä vaiheessa, kun alamme sanella, mitä saa sanoa ja mitä ei, elämme jo diktatuurissa. Kuten Voltaire on sanonut: “En ole kanssasi samaa mieltä mistään, mitä sanot – mutta puolustan henkeni uhalla oikeuttasi sanoa sen.”

Avaruuden värit ja tiede mediassa

23/09/2011

5 kommenttia

Tieteellisen tutkimuksen tulokset muuttuvat monesti kovin erilaisiksi siinä vaiheessa, kun ne julkaistaan valtamediassa. Kenties mielenkiintoisin tieteellinen mediavääristymä löytyy tähtitieteen parista. Siinä missä valtavirtamedia julkaisee upeita värikylläisiä otoksia kosmoksen kauneudesta, on kuvat todellisuudessa otettu mustavalkokameralla. Väritys tehdään jälkikäsittelyssä Photoshop-ohjelmalla.

Väreillä on toki tieteellinen perusta – ne perustuvat tämänhetkiseen ymmärrykseen siitä, miltä vaikkapa tämä tähtisumu näyttäisi, jos näkisimme sen paljaalla silmällä. Värikuvia näistä avaruuden ihmeistä ei kuitenkaan ole – vaan kyse on viime kädessä taiteilijan näkemyksestä.