Tuottavuuden syöksykierteestä uuteen nousuun

Viime aikoina on puhuttu paljon työaikojen ja työurien pidentämisestä. Erityisesti kovilla oleva raskas teollisuus kärsii siitä, ettei työntekijöiden tuottavuus vastaa haastavaa markkinatilannetta. Tulos syöksyy ja tulevaisuus näyttää synkältä. Ratkaisuksi ehdotettu työajan pidentäminen tuskin kuitenkaan helpottaa ongelmaa. Se voi jopa synnyttää entistä suurempia taloushaasteita.

Taloustieteen nobelisti Edmund Phelps totesi taannoin London School of Economicsilla pitämällään luennolla, että tuottavuuden voi laskea tällä kaavalla:

tuottavuus = pääoma x aika x inhimillinen pääoma

Työaikaa ja eläkeikää ylös hilaavat ovat ilmeisesti ajatelleet ykskantaan, että jos aikakerrointa hilataan ylös, tuottavuus kasvaa.

Puhtaan matemaattisessa maailmassa näin olisikin asian laita. Mutta kun emme elä matemaattisessa maailmassa, vaan ihmisten maailmassa. Ja ihmisten maailmassa lisääntynyt työkuorma lisää myös stressin ja ahdistuksen määrää.

Työajan lisääminen korreloi itse asiassa käänteisesti inhimillisen pääoman kanssa. Toisin sanoen, jos työaikoja nostetaan, yksilöllinen työteho laskee. Erityisen keskeistä tämä on tietointensiivisillä ja palveluun keskittyvillä aloilla, joissa viretila korreloi suoraan suorituksen laadun kanssa. Ongelmanratkaisukyky ja sosiaalinen kanssakäyminen kun sukeltavat kuin lehmän häntä kun väsymys lisääntyy.

Niin kuin Pekka Pohjakallio ja Saku Tuominen huomauttavat erinomaisessa Työkirjassaan, viimeisen sadan vuoden aikana merkittäviä tuottavuusnousuja on saatu nimenomaan työaikaa lyhentämällä. Syy on juuri tämä käänteiskorrelaatio inhimillisen pääoman kanssa.

Työajan nostaminen johtaa siis erittäin todennäköisesti kokonaistuottavuuden laskuun. Sitten vasta pulassa olemmekin.

Mikä siis avuksi?

Phelps totesi luennollaan, että olennaisin parametri yhtälössä on inhimillinen pääoma. Jos satsaamme ihmisten innostukseen, hyvinvointiin, toimiviin työolosuhteisiin ja järkevään ja reiluun johtajuuteen, nousee ihmisen suorituskyky raketin lailla. Tästä on viime aikoina tullut tutkimusnäyttöä vaikka millä mitalla.

Innostuneet ihmiset tuottavat fiksusti johdetuissa yhteisöissä käsittämättömiä onnistumisia. Samalla kun naapuritalossa kehnosti johdetut työnarkkarit raatavat kellon ympäri saamatta kuitenkaan mitään järkevää aikaiseksi.

Kaikkein surullisin esimerkki tuottavuuden täysin päättömästä johtamisesta on nykyaikainen yliopistojärjestelmä. Käytännössä hyödyttömään mittaamiseen ja byrokratiaan johdetut yliopistot kuluttavat tuntikaupalla huippukoulutettujen tutkijanerojen aikaa lomakkeiden täyttämiseen, tuntien mittaamiseen ja alaisten älyvapaaseen arviointiin. Niin kuin Panu Raatikainen kirjoituksessaan osuvasti luonnehti, yliopistoista on tullut byrokraattisessa kafkamaisuudessaan pienoiskoon Neuvostoliitto.

Samalla yritykset ovat kuitenkin jo ilahduttavasti heränneet siihen, ettei ihmisiä voida johtaa puhtaan matemaattisesti, vaan tarvitaan jotakin muuta. Alati nopeammin muuttuvassa markkinataloudessa yksilöiden innostuneisuus ja järkevä johtamiskulttuuri eivät enää ole kiva pikku rekrytointibonus. Ne ovat pian elinehto tulokselliselle yritykselle.

Jos haluamme veivata kansantalouden uuteen nousuun, kannattaisi meidän nähdäkseni seurata Phelpsin kehotusta ja satsata inhimilliseen pääomaan. Siis innostukseen, reiluun johtajuuteen, fiksusti suunniteltuun koulutukseen ja perusturvaan. Ulos joutavat tuntimittarit, lomakeviidakot, luottamuksen ja arvostuksen puute sekä ihmisten kohteleminen objekteina.

Siinä vaiheessa kun saamme ihmiset ihan aidosti innostumaan omasta työstään meillä onkin sitten käsissämme ihan vastakkainen ongelma. Aidosti työstään ja työyhteisöstään innostunutta kun voi olla koko lailla hankalaa saada lomailemaan riittävästi.

Työttömyysotsikoinnin tilastoharha, osa 2

Innostuin vuodenvaihteen tienoilla tutkimaan työttömyystilastoja. Järkytyin löydöksistä. Viime jouluun asti olin luullut, että Suomen työllisyystilanne on surkea, ja pahentunut vain viime vuosien ajan. Kuten alkuvuoden blogipostauksessa kirjoitin, tosi asiassa suomalainen työttömyys on laskenut tasaisesti lamavuosista näihin päiviin asti.

Yleistyöttömyys on Suomessa melko matala. Syyskuussa Suomen työttömyysprosentti oli 7.6%. Nuorisotyöttömyyden kohdalla otsikointi on kuitenkin surullista luettavaa: nuorisotyöttömyysaste on lähes 25%. Ainoa ongelma on, että näillä kahdella luvulla ei ole mitään tekemistä keskenään.

Nuorisotyöttömyysaste ei mittaa työttömien nuorten osuutta koko ikäryhmästä. Todellinen nuorison työttömyysprosentti – siis se luku, joka kertoo, kuinka iso osa kaikista nuorista on tällä hetkellä työttömänä – on noin kuusi. Tästä huolimatta käytännössä jokainen tuntemani ihminen, allekirjoittanut mukaan lukien, on elänyt siinä käsityksessä, että joka neljäs nuori on vailla työtä.

Selitystä harhaanjohtavalle otsikoinnille pohdin jo aiemmassa kirjoituksessani. Kyse on siitä, että kurjuus myy, kun taas työttömyysprosenttien laskusuunnasta on vaikeaa saada revittyä svengaavia otsikoita. Tämä mediatyöskentely on kuitenkin aivan päätöntä.

Jos nuoret valmistuvat ajattelemaan, että töitä ei yksinkertaisesti ole, ei niitä tule haettuakaan. Kun tähän vielä lyödään päälle täysin älyvapaa nykyinen työkeskustelu saavutettuine etuineen ja tutkintoa vastaavine työpaikkatoiveineen, on vyyhti valmis.

Oikean työn löytäminen ei tietenkään tapahdu kädenkäänteessä, vaan vaatii nykyaikana paljon oma-aloitteisuutta ja jopa itsetutkiskelua. Jos työnhaku kohdentuu ainoastaan omalle kapeasti rajatulle koulutusalalle, ei ole mikään ihme, ettei töitä meinaa löytyä.

Jos sen sijaan otat ohjat käsiisi ja tutkit omia intohimon kohteitasi ja työmarkkinoiden laajempaa tarjontaa, voi olla, että unelmiesi työpaikka odottaa nurkan takana. Töitä on kyllä tarjolla. Niitä ei vain löydy enää samalla tavoin kuin ennen vanhaan.

Menestys synnyttää kateutta – vai synnyttääkö?

Mennäviikolla kiinnitin huomiota lööppiin, jossa joku ajankohtaiskaunotar totesi, että kauneus synnyttää kateutta. Tämä sama argumentti nousee esiin milloin minkäkin supermenestyjän tapauksessa.

Tapasin joskus kymmenkunta vuotta sitten ohimennen jossain tapahtumassa silloisen missin Karita Tuomolan. Kiinnitin huomiota siihen, miten ystävällisesti ja nöyrästi kansansuosikki suhtautui kaikkiin ympärillä oleviin ihmisiin. Enpä ole kuullut Tuomolan avautuneen ihmisten kateudesta.

Sama koskee tusinoittain erilaisia supermenestyjiä. Richard Branson on huippumenestyjä käytännössä millä tahansa mittapuulla katsottuna. Siitä huolimatta syvällekin menevä googlailu tuottaa Bransonista lähes poikkeuksetta positiivisia ja ihailevia osumia. Hittikirjailija Peter Høeg tai U2-tuottaja Brian Eno ajelevat tietääkseni miljoonistaan huolimatta yhä fillarilla. Eivät herätä kateutta. Viimeisimpänä nyt sitten vielä vaikkapa tämä Supercellin Paananen-Kodisoja -parivaljakko.

Luulenpa, että kateudeksi tulkitun negatiivisen sosiaalisen reaktion juurena on jokin ihan muu. Ylimielisyys.

Menestyjän on helppo erehtyä ajattelemaan, että hänen onnistumisensa tekee hänestä jotenkin paremman kuin muut. Tosi asiassa menestyjän ihmisarvo on prikulleen sama kuin kadunojaan kaatuneen spurgunkin.

Moni kysyy: jaa miten niin? Kai nyt joku superosaaja on monin verroin arvokkaampi kuin yhteiskunnan varoja kuppaava vapaamatkustaja?

Joo, jollain pragmaattisella, sanotaanko vaikka käyttöarvolla, mitattuna asia on juuri näin. Mutta kun ihmisarvo pitää sisällään paljon enemmän kuin vain sen, mitä hyötyä ihmisestä on tällä hetkellä.

Ihmisarvo pitää sisällään sen, mitä ihminen on nyt, mitä hän on ollut ja mitä hän tulee olemaan. Tämän päivän monimiljonääri voi olla ensi vuonna kiven sisässä. Spurgu voi nousta katuojasta, käydä suihkussa ja pyöräyttää ensi kuussa käyntiin huikeaa vauhtia nousevan kasvuyrityksen. Tai lausua sunnuntaisin runoja kantakapakassa.

Oikeasti, emme me voi arvioida ihmisiä vain sen perusteella, mitä he ovat juuri nyt. Joka ikisessä ihmisessä on mahdollisuuksia vaikka mihin, jos me vain osaisimme auttaa toisiamme tunnistamaan ja ruokkimaan nupullaan olevaa osaamista.

Jokaisen ihmisen ihmisarvo on vakio. Luullakseni me vaistoamme tämän tosiseikan intuitiivisesti kaikki. Ja sen tähden menestyksen valossa patsastelua katsotaan karsaasti.

Nyt en siis tarkoita sitä, että kell’ onni on, se onnen kätkeköön. Päin vastoin, ilo ja onnellisuus synnyttävät lisää iloa ja onnellisuutta. Mutta jos joku oikeasti luulee, että miltsi tilillä tai naama lehden kannessa nostaa hänet jotenkin paremmaksi kuin muut, on kyseessä virhepäätelmä.

Homma auennee viimeistään siinä vaiheessa, kun katsotaan, minkä arvostelman kautta ihminen tuo onneaan nähtäväksi. Jos perustana ovat ulkoiset tekijät – raha, maine tai toisten ihailu – on asetelma ongelmallinen. Vertailutekijät kun ovat viime kädessä kilpailtuja resursseja, joilla rehentely synnyttää sosiaalisesti vinoutuneen asetelman.

Jos taas perustana ovat sisäiset tekijät – itsetuntemuksesta kumpuava rauha, innostus arjen tekemistä kohtaan tai autenttisuus ja toisten palveleminen – seuraa näiden esiin tuomisesta myös muille hyvää mieltä. Flow tarttuu.

Menestyjällä on viime kädessä tavattoman helppo työkalu katkoa kateudelta siivet: nöyryys. Osoittamalla jokaiselle ihmiselle tämän syntyjään ansaitsemaa kunnioitusta kunnioitetaan silloin myös takaisin. Sama se miltä pankkitili tai lärvi näyttää.

Kaksi erilaista innostusta

Wall Street Journalissa oli taannoin Dilbert-sarjakuvan luojan Scott Adamsin erinomainen kirjoitus. Adamsin työskennellessä pankissa pankinjohtaja oli ohjeistanut, ettei lainaa saa antaa, jos hakija on liian innoissaan. Käsien heiluttelijat jaksavat kyllä niin pitkään, kun on kivaa, mutta antavat sitten periksi heti ensimmäisen vastoinkäymisen yllättäessä.

Asiaa hieman pureskeltuani tajusin, että Adams on aivan oikeassa. Vaikka olen puhunut pitkään innostuksen ja intohimon merkityksestä, ei kaikki innostus ole samanarvoista. Itse asiassa innostusta on kahta tyyppiä.

Ensimmäistä innostuksen tyyppiä voidaan kutsua hybrikseksi. Siis sellaiseksi innostuneeksi, silmät levällään vaahtoavaksi tilaksi, jossa kaikki näyttää mahdolliselta – kunnes vastaan tulee este. Sitten hybriksen ajama innostus lopahtaakin alta aikayksikön. Hybris on tila, johon päätyy yleensä vain silloin, jos ei tiedä tilanteesta oikeasti tarpeeksi. Ja hybris on todella vaarallinen tila, koska se saattaa saada ihmisen heittämään kaiken kiinni yhden kortin varaan – vaikkei mitään perusteita omalle innostukselle ole muutamaa löyhää uskomusta lukuunottamatta.

Mutta on myös toisenlaista innostusta. En edelleenkään tiedä, miten kääntäisin sanan suomeksi, mutta englannin kielen sana engagement kuvaa tätä innostusta erinomaisesti. Tämä innostuksen tyyppi on muun muassa innostustalouden perusajatuksena; innostustalouden englanninnos, ”engagement economy”, kuvaakin mielestäni mistä on kyse piirun verran suomenkielistä termiä paremmin.

Kyseessä ei siis ole innostus, jossa kädet heiluvat, vaan sellainen, joka saattaa jopa ilmentyä vähäeleisenä keskittymisenä. Kuitenkin tässä näkyy päälle, että ihminen on tosissaan. Kyse on siis jonkinlaisesta autenttisesta, yksilöllisestä ja perustellusta kokemuksesta siitä, että jokin asia toimii. Yhtenä tämän tyyppisen innostuksen indikaattorina voi toimia flow-kokemus: siis täydellinen uppoutuminen käsillä olevaan asiaan.

Tässä mielessä Suomi onkin mielestäni erinomainen alue tämän tyyppisen innostuksen nostamiseksi talouden kivijalaksi. Suomalaiset ovat autenttista ja suorapuheista kansaa, eivätkä sorru helposti amerikkalais- tai välimerityyppiseen tyhjän hehkuttamiseen. Samalla meillä on kuitenkin DNA:ssamme myös kyky aidosti kiinnostua ja innostua tärkeistä asioista. Myös suomalainen sisu, jota Emilia Lahti on viime aikoina ansiokkaasti tutkinut, on tässä nähdäkseni jotenkin keskeisessä roolissa, vaikka en vielä tarkkaan ottaen tiedä miten.

Ongelmana tässä on, että näitä kahta innostuksen lajia on usein tavattoman vaikeaa erottaa toisistaan. Etenkin voimakkaasti ulospäinsuuntautuneella ihmisellä hybristä ja engagementia on todella vaikeaa erottaa ulkoa käsin. Samaten on usein vaikea itse tietää, milloin sydämen hypähtämään saava into on autenttista, ja milloin valheellisten toivekuvien siivittämää.

Tietyssä mielessä ilmiö on sukua positiivisen ajattelun alalajeille: naminamipositiivisuudelle ja ratkaisukeskeisyydelle.

Innostus voi olla valtava voimavara. Mutta samalla olisi erittäin tärkeää oppia erottamaan, mistä innostus kulloinkin pohjimmiltaan kumpuaa.

Vapaus, virtaus ja vastuu: Yksilökeskeisyydestä yhteisön kukoistukseen

Esittelin kesäkuussa Los Angelesin positiivisen psykologian maailmankongressissa Filosofian Akatemialla kehitetyn toiminnanohjausmallin. Sen keskuskäsitteet ovat vapaus, virtaus ja vastuu.

Mallin taustalla on joukko kehittyneitä tietellisiä teorioita. On hämmästyttävää, miten monet erilaiset teoriat ovat päätyneet lopulta hyvin samanlaiseen kolmikantaan.

Keskeisin teorioista on Edward Decin ja Richard Ryanin itsemääräytymisteoria. Sen keskuskäsitteet ovat autonomia, kompetenssi ja ihmissuhteet. Tutkijakollegani Frank Martela tekee paraikaa töitä Decin ja Ryanin kanssa, ajatuksenaan laajentaa kolmatta ihmissuhteiden osa-aluetta käsittelemään myös prososiaalisuuden: toisten ihmisten palvelemisen. Decin ja Ryanin teoriaa on myös menestyksekkäästi popularisoitu esimerkiksi Daniel Pinkin ja Roman Krznaricin toimesta.

Martin Seligman esitteli puolestaan teoksessaan Authentic Happiness ajatuksen kolmesta erilaisesta onnellisuudesta: nautintokeskeisestä, tekemiskeskeisestä ja palvelukeskeisestä onnellisuudesta. Näistä viimeksi mainittu ennustaa kaikkein kestävintä hyvinvointia.

Robert Bellah kirjoitti jo 1980-luvulla kolmesta erilaisesta työstä. Työ urakkana tarkoittaa, että tekemisen päämääränä on siitä saatu palkkio. Työ urana tarkoittaa, että tekemisen päämääränä on itsensä kehittäminen. Työ kutsumuksena puolestaan tarkoittaa, että tekemisen päämääränä on toisten palveleminen. Jälleen viimeksi mainittu ennustaa pitkäkestoisinta hyvinvointia, kuten esimerkiksi Amy Wrzesniewski ja Jane Dutton ovat tutkimuksissaan osoittaneet.

Mihaly Csikszentmihalyin, Howard Gardnerin ja William Damonin Good Work -mallin perustana ovat puolestaan kiinnostus, erinomaisuus ja eettisyys. Samantapainen kolmikanta löytyy myös esimerkiksi Erik Allardtilta (hyvinvointi, itsensä toteuttaminen, ihmissuhteet) ja Aaron Antonofskyltä (hallinnantunne, aikaansaaminen, merkityksellisyys).

Mistä näissä inhimillisen hyvinvoinnin kolmessa keskeisessä tukipilarissa on kysymys?

Vapaus tarkoittaa viime kädessä kykyä toimia: itsetuntemusta, riittäviä resursseja ja koettua hyvinvointia.

Virtaus tarkoittaa aikaan saamista: tulosten syntymistä, osaamisen kehittymistä ja flow-tilassa työskentelemistä.

Vastuu taas tarkoittaa yhteisen hyvän eteen työskentelemistä: autenttisia ihmiskohtaamisia, toisten palvelemista ja merkityksellisyyden kokemista.

Vapaus, virtaus ja vastuu muodostavat kestävän kehityksen prosessin. Vapaus mahdollistaa omien intohimojen kirkastamisen. Aidosta kiinnostuksesta kumpuava toiminta ohjaa virtauskokemukseen ja osaamisen kehittämisen. Innostunut ja osaava työ toisten hyvinvoinnin eteen lisää puolestaan muiden halua huolehtia toimijasta itsestään, lisäten näin vapautta. Ja niin edelleen.

Vapaus, virtaus ja vastuu eivät myöskään ole saman arvoisia hyvinvoinnin lähteenä. Pelkkään vapauteen keskittyminen lisää kyllä hyvinvointia hetkellisesti, mutta jos vapaus ei kanavoidu mielekkääseen toimintaan, on yhdentekevää minkälaiset resurssit on käytössä, tai kuinka hyvin itsetuntemus toteutuu paperilla.

Samaten yksinomaan virtaustilassa työskentely muuttuu pian raskaaksi, jollei tuloksilla ole arvoa muille. Vasta siinä vaiheessa kun virtauskokemus palvelee jotain yksilöä itseään laajempaa kokonaisuutta, syntyy kestävää hyvinvointia. Eli silloin kun toiminnan ytimessä on toisten ihmisten palveleminen.

Vapaus keskittyy yksilöön. Virtaus keskittyy  toimintaan. Vastuulle keskeisin asia on puolestaan yhteisö. Kuten Frank usein teroittaa, emme ole oikeasti yksilöitä vaan suhdeloita: ympäristömme ja elämässämme olevat ihmiset vaikuttavat ihan fyysisestikin aivotoimintamme ja hormonitoimintamme kautta omaan hyvinvointiimme.

Vapauden, virtauksen ja vastuun kannalta keskeiset oliot ovat siis toimija, toiminta ja toiminnan muuttama systeemi. Jos toiminta ei kohdistu viime kädessä koko systeemin hyvinvoinnin edistämiseen, ei systeemin osillakaan ole pitkässä juoksussa hyvä olla.

Aidon inhimillisen hyvinvoinnin ja kukoistuksen ytimessä on yhteisö, jossa jokainen yksilö oman itsetuntemuksensa ja osaamisensa kautta palvelee yhteistä hyvää.

Herättämisen tärkeydestä

Kävin viime viikolla mielenkiintoisen keskustelun siitä, kuinka rehellistä tai tarpeellista toimintaa motivaatiopuheenvuorot tai tällaiset bisnesmaailman ”herätyskokoukset” ovat. Tarkoitan siis tällaisia Jari Sarasvuon tai Esa Saarisen tapaisia innostajia, jotka ovat saaneet viime vuosina aika hurjaakin kritiikkiä kuullakseen.

Minusta on mielenkiintoista, että ihmisten innostaminen ja inspiroiminen herättää niin paljon vastarintaa. Sarasvuon, Saarisen ja monien muiden suomalaisten ja ulkomaalaisten puhujien tilaisuuksissa valtava määrä ihmisiä on ihan oikeasti pysähtynyt kysymään sellaisia asioita, joita arjen tuoksinassa harvoin tulee kysyttyä. Kuka minä olen? Miksi olen sellainen kuin olen? Mitä minä oikeastaan haluan?

Minkä takia ihmiset, jotka onnistuneesti saavat toiset pysähtymään hetkeksi suurten kysymysten äärelle, herättävät niin paljon vastustusta? Viime viikolla asiaan hahmottui aika mielenkiintoinen näkökulma.

Esa Saarinen puhuu usein uomakipittämisestä. Se tarkoittaa siis sellaista elämää, jossa jokainen harmaa arkipäivä seuraa toistaan samalla tavoin. Tavat ja rutiinit ohjaavat hamuamaan neuvottelupöydässä toista munkkia. Ylipainon syyksi leimataan: ”kun minä vaan olen tällainen”.

Motivaatiopuhujat ovat hemmetin ärsyttäviä juuri siksi, että he uskaltavat heittää haasteen päin näköä. Mitä jos sinä vaan et olekaan sellainen kuin olet? Mitä jos tapoja ja uomaa pystyy muuttamaan?

Tämän seurauksena ihminen nostetaan uomastaan ulos katsomaan maailmaa, joka onkin täynnä vaihtoehtoja. Ja ainakin omasta kokemuksestani voin sanoa, että se on ihan älyttömän pelottavaa. Uomassa on nimittäin loppujen lopuksi ihan mukiinmenevää kipittää, vaikka vähän aamulla luita kolottaisikin tai iltapäivällä stressitasot ylittäisivät sietorajan.

Uoman ulkopuolella tulee helposti aika hämääntynyt olo.

Jokaisen ihmisen ihmisarvo on vakio, ihan sama paljonko pankkitilillä on fyrkkaa tai miten hyvin elämässä on käynyt flaksi. Jokaisella ihmisellä kun on käytännössä ääretön potentiaali tehdä asioita.

Mutta se ei tarkoita sitä, että ihmisellä on rajaton potentiaali. Kukaan meistä ei voi tästä vain omasta tahdostaan leijailla katonrajaan. Niin kuin Jani Kaaron taannoinen loistokolumni linjaa, köyhän lähtökohdat itsensä toteuttamiseen ovat aika erilaiset kuin miljoonaperijän. Ja vaikka anekdotaalista näyttöä vastakkaisesta onkin, 150 sentin pituus ei yleensä ottaen povaa kovin kummoista koripalloammattilaisen uraa.

Mutta vaikka joka ikisellä meistä on rajamme, niiden puitteissa meillä on mahdollisuuksia vaikka kuinka. Me voimme kuitenkin toteuttaa mahdollisuuksiamme vasta jos pysähdymme miettimään niitä. Tai joku pysäyttää.

Mutta – ja tässä luulen, että on se mutta, joka kritiikin usein aiheuttaa – pelkkä pysäyttäminen ei riitä. Jotkut niistä, jotka nykäistään uomastaan ulos ovat onnekkaita ja bongaavat pian uuden suunnan, joka kannattelee elämää aivan uudella tavalla. Itse kuulun näihin hannuhanhiin: erityisesti Esan Pafos-seminaari oli minulle käännekohta, joka avasi näkemään omat mahdollisuudet ihan uudessa valossa.

Mutta tietyssä mielessä uomasta ylös kiskaisu voi olla myös aika julmaa sellaiselle ihmiselle, joka näkee kyllä että okei, onhan noita mahdollisuuksia. Mutta ei vaan minulle.

Tässä näköalattomuus tarvitsee nähdäkseni aisaparikseen vielä työkalut, joilla uusi suunta löytyy – ja joilla uusi, oman näköinen uoma kaivetaan. Ongelmana on, ettei tällaisia työkaluja ole ihan kauheasti ollut tarjolla. Ainakaan sellaisia, jotka perustuisivat johon muuhunkin kuin mutuun.

Tilanne on kuitenkin muuttumassa. Tieteellisesti perusteltuja menetelmiä itsetutkiskeluun ja oman elämän suunnan hahmottamisen on viime vuosina alkanut löytyä yhä enemmän. Erityisesti parisen kymmentä vuotta maailmanluokan huippupsykologiaa tuottaneen positiivisen psykologian tutkimussuunnan ansiosta. Muun muassa Martin Seligmanin tutkimuksiin perustuvista VIA-instituutin menetelmistä on vaikkapa hyvä aloittaa.

Mutta vaikka meillä olisi tarjota minkälaisia työkaluja tahansa, ovat ne aika hyödyttömiä, jollei joku ensin pysäytä ja tempaise ihmistä ulos uomastaan. Ellei joku herätä kysymään, kuuluuko elämän oikeasti olla tylsää ja turhauttavaa harmaata puurtamista.

Ei kuulu.

Tähän me tarvitsemme näitä herättäjiä. Nykypäivänä kipeämmin kuin koskaan. Jotta edes joku tulisi latistavien rakenteiden läpi sanomaan: Pysähdy hetkeksi. Mieti vähän. Haasta itsesi. Tee jotain.

Viime kädessä asia on niin kuin Jonna Tervomaa uuden huippualbuminsa Eläköön kappaleessa ”Saa kukoistaa” sen kiteyttää:

Tie on tylsä, mennään siis tien syrjään.
Täällä kukkii maa ja rikkaruohotkin rauhassa saa kukoistaa.

Nähdäkseni on ihan älyttömän hyvä juttu, että joku asettuu tielle ja viittoo syrjään. Se ei meinaan ole maailman helpointa hommaa.

Mutta siitä kohtaa alkaa todellinen mahdollisuuksien maailma.

It’s not all about the money, dum dum dada dum dum

Helsingin Sanomissa oli sunnuntaina erinomainen juttu nykykapitalismin perusajatuksesta: voiton tavoittelusta. Suomessahan asian kanssa on menty niin pitkälle, että voitontavoittelu on kirjailtu ihan lakiin asti. Osakeyhtiölain viidenteen pykälään nakuteltu ohjelmanjulistus ohjaa yrityksen pyrkimään lisäämään omistajiensa vaurautta. Osakeyhtiön tarkoitus on tuottaa voittoa osakkeen omistajille.

Kuten Hesarin jutussa kerrottiin, pykälän alkuperä juontaa 1950-luvun Chicagoon, erityisesti taloustieteilijä Milton Friedmaniin. Chicagon koulukunnasta innoituksensa saaneiden taloustieteilijöiden perusteesi oli, että yritys, joka tavoittelee useampaa kuin yhtä asiaa ei tavoittele yhtikäs mitään. Ensi silmäyksellä ihan fiksun kuuloinen idea.

Yrityksen pitäisi tuottaa voittoa omistajille ennemmin kuin johdolle, koska muuten johto käärisi rahat taskuunsa. Asiakas ei voi olla pääroolissa, koska silloin hinnat pitäisi pudottaa pohjalukemiin.

Työntekijät – herra paratkoon – nyt eivät missään tapauksessa voi olla keskeinen juttu yrityksen johtamiselle. Silloinhan joka ikiselle Tanelille etsittäisiin suojatyöpaikka kynsin hampain. Kehitys jysähtäisi paikalleen.

Näin siis omistajien voitto on ihanan elegantti ja selkeä tavoite, johon jokaisen yrityksen pitäisi pyrkiä.

Järkeily tuntuu pistämättömältä. Siinä on kuitenkin yksi julkilausumaton olettama, jonka kyseenalaistaminen pistää Chicagon korttitalon humisemaan tuulessa. Ikään kuin yrityksen menestyksessä olisi kysymys pelkästä rahasta.

2009 julkaistussa Harvard Business Review’n huippuartikkelissa selvitettiin, mistä tulos syntyy. Siis se osakkeenomistajien tavoittelema voitto.

No, eihän tulos tupsahda mistään taivaasta lahjana, josta voidaan maksaa bonukset pois ja jakaa loput osinkoina. Tulos on aina jokin osuus yrityksen liikevaihdosta. Liikevaihto puolestaan tulee asiakkaalta. Mutta miksi asiakas tuotteesta tai palvelusta maksaa? Siksi että se on halvempi kuin kilpailijalla? Höpsis.

Asiakastyytyväisyys nousee ihan muista tekijöistä kuin hinnasta. Kuten HBR-artikkelissa osoitetaan, sen ytimessä on ostetun tavaran tai palvelun koettu arvo. Ihmisethän maksavat ihan tolkuttomia summia jostain maaliroiskeesta kankaalla. Tuskin motivaationa on se, että viereisessä huutokaupassa on toisen taiteilijan teos tarjolla vielä tyyriimpään hintaan.

Itse asiassa ihmiset ovat keskimäärin tyytyväisempiä saadessaan maksaa arvostamastaan tuotteesta paljon. Miten muuten Applen tai Mercedeksen tapaiset luksusbrändit pysyisivät pystyssä kun kilpailijat polkevat hintoja? Tai miten Stockmann jauhaa satoja miljoonia HOK-Elantoa suurempaa liikevaihtoa, vaikka liiketiloja on vain murto-osa?

Asiakastyytyväisyys nousee siitä, että ihminen arvostaa ostamaansa tuotetta. Ja ihminen on siitä outo otus, että saa kiksejä päästessään myös osoittamaan arvostustaan mielestään hienoja asioita kohtaan. Esimerkiksi latomalla pätäkkää pöytään.

Mutta henkilöstötyytyväisyys on vielä asiakastyytyväisyyttäkin mielenkiintoisempi juttu. Kyllä, jos firma tuottaa markkinoiden ainoat maidot, se on ihan yksi lysti minkälaiset hapannaamat sitä valmistavat tai tarjoilevat. Kauppa käy kyllä, kunhan tarjonta kohtaa kysynnän. Mutta auta armias kun markkinoille tuleekin kilpailija. Tällöin se firma, joka tuottaa asiakkaalle jotain ekstraa jää voittajaksi.

Tässä avainasemassa on – yllätys yllätys – henkilöstötyytyväisyys. Tätä löydöstä tukevat lukemattomat viime vuosina parrasvaloihin nousseet hämmästyttävät yritysmenestykset Southwest Airlinesista Zapposiin, Koneesta Futuriceen. Esimerkiksi miljardiyritykseksi kasvaneen Zappos-verkkokenkäkaupan ykkösarvo on työntekijöiden onnellisuus.

Työhönsä leipiintynyt ei jaksa innostua venymään kauhean pitkälle tuottamaan huipputuotteita, huippuluokan asiakaskohtaamisesta nyt puhumattakaan. Sen sijaan työstään pitävä, ammattiylpeyttä tunteva ja innostunut huipputekijä vääntää tehdaspajassa jokaisen tuotteen viimeisen päälle, tai kohtaa asiakkaan konttorissa hymyssä suin. Ei siksi, että siitä saa bonuksen. Vaan siksi, että se on kivaa.

Kun asiakas sitten kokee tuotteesta tai palvelusta voimakkaita tunteita, hän tulee asiakkaaksi toisenkin kerran. Kuka ties suosittelee vielä kavereilleen.

Yksisilmäisesti voiton tekemiseen keskittyvä yritys on aika pian pulassa, jollei se huomioi niitä tekijöitä, joista voitto syntyy. Ne ovat asiakas, tuote ja viime kädessä henkilöstö.

Näistä kaikkein keskeisin on se, jota voiton tavoittelussa yleensä kohdellaan kaikkein pahiten kaltoin: ne ihmiset, jotka yrityksen viime kädessä muodostavat. Siis työntekijät.

Tulos syntyy liikevaihdosta. Liikevaihto tulee asiakkaalta. Asiakas asioi, jos on tyytyväinen. Asiakas on tyytyväinen, jos tuote pelaa kuin häkä, tai asiakaskohtaaminen jättää lämmön sydämeen. Ja tätä taikatemppua on aika hankala pyöräyttää ilman sitä, että tuotteesta tai asiakaskohtaamisesta vastaava ihminen voi hyvin.

Omituista kyllä, mutta nyt näyttäisi siis siltä, että menestyksekkään osakeyhtiön tärkein tehtävä on itse asiassa henkilöstön hyvinvoinnin lisääminen.

Ainakin sillä tavalla tehdään tolkuttoman hyvää bisnestä.

Mistä turvallisuus syntyy?

Elämme ihmiskunnan historian turvallisinta ja yltäkylläisintä aikaa. Samaan aikaan emme ole koskaan olleet näin peloissamme. Vaikka ovesta voi lähteä ulos aseistautumatta, täyttävät lööpit ja iltauutiset mielemme pelottavista väkivalta- ja talousuutisista, jotka saavat pelkäämään pahinta.

Kun ihminen pelkää, hän alkaa hamuta turvaa sieltä, mistä sitä saa. Valitettavan usein turvaa haetaan helposti määriteltävistä ja tavoitelluista resursseista: rahasta, maineesta ja omasta sosiaalisesta asemasta. Sen lisäksi, että nämä resurssit ovat tavattoman kilpailtuja, on niillä myös toinen yhteinen nimittäjä: ne ovat katoavaisia. Rahaa tai sosiaalista hyväksyntää haluava vain itse asiassa lisää pelkotilaansa omaisuuden tai suosion karttuessa. Korkealta kun putoaa kovempaa.

Muutama viikko sitten sain oivalluksen. Mikä on se rahamäärä, joka riittää turvaamaan mitä tahansa talouskatastrofia vastaan? Eli paljonko pitäisi olla tilillä puskuria, jotta voisi mennä illalla rauhassa nukkumaan. Kolmen kuukauden palkka? Vuoden tienestit? Miljoona? Kymmenen miljoonaa?

Suoraan sanottuna: ei aavistustakaan.

Mutta on olemassa turvaa luovia resursseja, jotka eivät yllä mainittujen tapaan ole katoavaisia.

Tässä kohtaa joudun paljastamaan, että olen väriä tunnustava itsemääräytymisteorian fani. Motivaatiopsykologian huippuproffien Edward Decin ja Richard Ryanin kehittämä teoria kun tuntuu antavan valtavan paljon selitysvoimaa aiemmin hämäriltä tuntuneisiin inhimillisiin ongelmiin.

Niin myös tässä.

Decin ja Ryanin mukaan ihmisellä on kolme psykologista perustarvetta: autonomia eli vapaus, kompetenssi eli osaaminen sekä ihmissuhteet. Ja näissä kolmessa piilee nähdäkseni turva, joka on ihan toista luokkaa kuin raha tai maine.

Autonomiaan liittyy läheisesti psykologinen vapaus, jonka juuri on itsetuntemus. Monesti meillä on niin kiire, ettemme ehdi miettiä, keitä me oikeasti olemme tai mitä haluamme elämältä. Mutta itsetuntemus on itse asiassa yksi koko olemassaolomme tärkeimpiä ominaisuuksia. Vasta kun tiedät kuka olet ja mitä haluat, on ylipäätään järkevää alkaa pohtia resurssikysymyksiä.

Osaaminen on puolestaan pääomaa, joka ei katso osakekurssien vaihtelua. Opettelemalla uusia taitoja ja uutta kyvykkyyttä kartutat sellaista perusresurssia, joka pesee eurot mennen tullen. Sitä paitsi, eihän talouskaan pyöri ilman osaamista: myös taloudellisen menestyksen juuressa on kyky saada asioita aikaan. Ja kun olet kerran taidon oppinut, se on osa sitä, mitä olet. Sitä ei voi sinulta enää riistää pois.

Viimeisenä, ja kaikkein tärkeimpänä, ovat ihmissuhteet. Tässä olennaisinta on kyky kohdata ihmiset autenttisesti. Siis löytää sellaisia yhteyksiä, joissa saat olla juuri sellainen kuin olet – niin kuin Oliver Cromwell sanoisi, syylineen päivineen. Autenttisissa ihmissuhteissa kohtaat lähimmäisesi omana itsenäsi. He hyväksyvät sinut kaikkine hyvine ja huonoine puolinesi. Ja siinä vaiheessa jos kävisikin niin, että perusta pettäisi alta, ovat autenttiset ihmissuhteet myös se kaikkein vankin turva: suojaverkko, joka ottaa sinusta kopin silloin kun omat voimat enää riitä.

Nähdäkseni nykyisen mediapommituksen aiheuttamaan pelkoon ei löydy vastausta resursseja loputtomiin kasvattamalla. Siitä seuraa vain  hamsterikierre.

Todellinen turva ja luottamus löytyvät psykologiset perustarpeet tyydyttämällä: itsetuntemuksesta, osaamisesta ja aidosta toisen kohtaamisesta.

Siinä kun on kolme järeää resurssia, joita kukaan ei voi sinulta viedä pois.

Tehdään Suomesta innostustalouden majakkamaa

Minulla on tällainen unelma:

Haluaisin, että vuoden 2023 Suomessa olisi normaalia herätä maanantaiaamuna töihin ja ajatella: ”Jee! Pääsen taas tekemään hienoja juttuja ihanien ihmisten kanssa.”

Tämä ei ole utopiaa. Päin vastoin, kyse on, kuten kollegani Reima Launonen linjaa, eutopiasta. Siis hyvästä tulevaisuudesta, jonka toteuttaminen on täysin mahdollista.

Avainasemassa on innostustalous.

Pahoittelen sanahirviötä, mutta en keksinyt parempaakaan. Innostustalous tarkoittaa sitä, että kansantuotetta eivät aja metsäteollisuus, Nokia tai uudet kaksitoista Roviota. Sen sijaan  talouskasvua ajaa nousuun joka ikisen suomalaisen autenttinen innostus omaa tekemistä kohtaan. Oli kyse sitten maalin sutimisesta seinään, autolla ajamisesta, pelien suunnittelusta tai vaikkapa metrosiivouksesta. Ja kyllä, myös kutsumuksellisia ja työstään nauttivia metrosiivoojia on olemassa.

Mutta mitä hemmetin väliä innostuksella on Suomen tulevaisuudelle? Ei kai sillä nyt voi oikeasti olla väliä kansantalouden kannalta, että ihmisillä on kivaa?

On sillä.

Tässä avainlukuja. Gallupin 140 000 työntekijää käsittäneessä tutkimuksessa kävi ilmi, että työntekijöiden innostus vaikutti selvästi yrityksen tulokseen. Amerikkalaisten bisnesproffien Gretchen Spreitzerin ja Christine Porathin Harvard Business Review’ssa julkaistun loistopaperin mukaan innostuneiden työntekijöiden tuottavuus on 16% muita parempi ja heidän sitoutumisensa työpaikkaansa on 32% parempi. Burn-outia esiintyy hulppeat 125% vähemmän. Siis silkalla innostuksella.

Innostuneet ihmiset ovat luovempia ja oma-aloitteisempia. He sairastavat vähemmän alzheimeria ja muita kognitiivisia sairauksia. He saavat enemmän tulosta aikaan lyhyemmässä ajassa. Laajan tutkimusnäytön valossa ei oikeastan ole mikään ihme, että London School of Economicsin laajassa hyvinvointikatsauksessa työhyvinvointiin ja motivointiin satsatun punnan tuottoaste oli yhdeksänkertainen. Sijoituskohteena työntekijöiden innostus on huippuluokkaa.

Kun käännetään prosentit euroiksi, alkaa talouden tulevaisuuskin näyttää kirkkaammalta. Jos lasketaan suurin piirtein 20 000 ihmistä työllistävän teollisuusyrityksen kohdalla auki pelkästään 16% tuottavuuskasvu, olettaen että se saataisiin aikaan organisaationlaajuisesti, olisi kyse suurin piirtein 78 miljoonan euron puhtaasta lisätulosta vuodessa. Kyse ei siis ole pelkästä leikkirahasta.

Mutta mitä tapahtuu, kun ihminen nostetaan oikeassa elämässä strategisen päätöksenteon keskiöön? Todelliset tulokset eivät jää juuri laskelmille kakkoseksi.

Taannoisessa Esa Saarisen juhlaseminaarissa entiset Nokian huippujohtajat alleviivasivat yksi toisensa jälkeen ihmiskeskeisyyden tärkeyttä Nokian 1990-luvun huikeassa menestystarinassa. Sittemmin Nokialta Koneen toimitusjohtajaksi siirtynyt Matti Alahuhta nosti ihmiskeskeisyyden yhtiön ykköstekijäksi. Tämän seurauksena Koneen tulos kasvoi Helsingin sanomien mukaan yli 60 miljoonaa euroa vuodessa – finanssikriisistä huolimatta.

Innostava työ löytyy sieltä, missä intohimo kohtaa maailman tarpeet. Siis sieltä, jossa arjen aktiviteetit ovat itsessään palkitsevia ja tuottavat jotakin arvokasta työyhteisölle. Tämän selvittäminen on mahdollista ihan joka ikiselle meistä.

Kriittistä intohimon kohteiden selvittäminen olisi nähdäkseni erityisesti elämän nivelkohdissa oleville 15- ja 18-vuotiaille nuorille, joiden päätökset saattavat muuttaa koko heidän loppuelämänsä.

Jos me kysymme nyt nuoriltamme, mitä he oikeasti haluavat arjessaan tehdä, meillä on vuosikymmenen sisällä kansakunta, jonka bruttokansantuote kumpuaa siitä, että ihmiset tekevät innoissaan juuri sitä mitä haluavat – ja tuottavat sitä kautta yhteiskunnalle jotakin arvokasta.

Jos töitä ei ole, innostuneet nuoret keksivät niitä. Tästä on jo konkreettista näyttöä, niin kuin kesän hittikirja Taivas ja helvetti, ja kirjan ajatuksia käytäntöön vienyt PopUpCompany osoittavat.

Suomen PISA-tulokset ovat saaneet maailman kääntämään katseensa meidän pientä viiden ja puolen miljoon porukkaamme kohti. Samaten huikea peliosaamisemme on saanut johtavat talouslehdet puhumaan Pohjolan ihmeestä.

Mutta minkälainen majakkamaa Suomi voisi olla, jos saisimme viiden ja puolen miljoonan porukkamme aidosti innostumaan ja sitä kautta veivaamaan kansantuotteen ihan uuteen uskoon? Minkälaisia silmäpareja kohdistuisi siinä vaiheessa kansakuntaamme?

Me tiedämme jo, miten tämä tehdään: tutkimuspapereita innostuksen vaikutuksista on valtavasti. Työkalut ihmisten itsetuntemuksen lisäämiseksi ja innostamiseksi ovat jo olemassa.

Kysymys on enää ihan puhtaasti käytännöllinen: tartutaanko toimeen ja pannaan tuulemaan?

Pohjolan ihme nostaa vasta päätään.

Tehdään nyt Suomesta innostustalouden majakkamaa.

Lisää virtaa arkeen Markuksen nerokkaalla 5L-kaavalla

Tutkijakollegani Markus Neuvonen kehitti taannoin loistavan muistisäännön akkujen lataamiseen. Lukuisissa tutkimuksissa on osoitettu, että työpäivän katkaiseminen puolilta päivin nostaa työtehot pilviin. Keskelle työpäivää pyhitetty lepohetki nostaa tuottavuuskäyrät ihan uusiin ulottuvuuksiin verrattuna hampaat irvessä pitkin päivää puurtamiseen.

Markuksen kaavaan kuuluu viisi L-alkuista asiaa. Tee jokin seuraavista aina puolen päivän aikaan, ja viretilasi nousee ennennäkemättömään iskuun.

Luonto

Luonnossa liikkuminen tasaa aivotoimintaa ja vakuuttaa aivojemme primitiiviset alueet siitä, että olemme turvassa. Lintujen laulu tai aava meri kun toimivat signaalina siitä, ettei petoja ole näköpiirissä. Tutkimuksissa on selvinnyt, että ADHD-lapset, jotka viettivät aikaa puistossa tai metsässä kävellen saavat luonnossa oleilusta yhtä paljon apua kuin ADHD-lääkityksestä.

Lepo

Amerikkalainen bisnesguru Tony Schwartz neuvoo huippujohtajia ottamaan keskellä päivää puolen tunnin nokkaunet. Puolen päivän tienoille osuu väsähdyspiikki, ja jos siinä kohtaa jatkamme puurtamista, jää jaksaminen loppupäiväksi pohjalukemiin. Nokkaunet ponkauttavat viretilan takaisin huipulle. Muista kuitenkin, ettei paljoa puolta tuntia pidempään kannata torkkua, koska silloin uni vie mukanaan.

Liikunta

Terve mieli elää terveessä ruumiissa. Liikunta ei pelkästään lataa akkuja vaan pitää myös kropan paremmassa iskussa. Näin jaksat pidempään sekä iltapäivällä että vuosirenkaiden karttuessa.

Leikki

Amerikkalainen leikkitutkija Stuart Brown on osoittanut, että leikki on keskeinen osa kaikkien eläinlajien toimintaa. Leikki lataa akkuja ja kehittää uutta osaamista. Leikki ei ole vain lasten työtä – vaan leikkisyys kuuluu myös terveen aikuisen elämään.

Läsnäolomietiskely

fMRI-tutkimuksissa on selvinnyt, että mietiskely vaikuttaa välittömästä aivotoimintaa rauhoittavasti. Mietiskelemällä vaikka viisikin minuuttia saat palautettua rauhallisen olotilan ja nostettua viretilaa. Koeta vielä vaikkapa metta bhavana -mietiskelyä, jossa toivot hyvää niin lähimmillesi kuin vihamiehillesikin.