Tulevaisuuden työmarkkinamurrokset edellyttävät muutoskyvykkyyden vahvistamista

16/12/2025

Suomen toimintaympäristö muuttuu yhä ennakoimattomammin teknologisten, geopoliittisen ja taloudellisten murrosten seurauksena. Työmarkkinoiden murroksiin varautuminen edellyttää vahvaa ymmärrystä siitä, että epävarmuus on pysyvä olosuhde, ei poikkeus. Yhteiskunnan keskeisin tulevaisuusvalmius on siis kyky sopeutua muutoksiin ja hyödyntää niitä.

Teknologiamurrokset – erityisesti generatiivinen tekoäly – muuttavat työelämän rakenteita nopeasti. Muutokset kohdistuvat yksittäisiin työtehtäviin, mikä tekee osaamistarpeiden ennakoinnista vaikeaa. Samalla suurten vaikutusten ennakoimattomat tai epätodennäköiset tapahtumat (mustat ja harmaat joutsenet) näyttävät tihentyvän. Tämä korostaa tarvetta lisätä rakenteellista muutoskyvykkyyttä.

Suomen resilienssi on kansainvälisesti vahva, mutta antifragiliteettia – kykyä hyödyntää sokkeja ja muutoksia uusien mahdollisuuksien luomiseen – voidaan vahvistaa merkittävästi. Tähän voidaan vaikuttaa erityisesti:

varmistamalla kaikkien pääsy jatkuvaan oppimiseen,
nopeuttamalla nousevien teknologioiden käyttöönottoa,
tukemalla yrittäjyyttä ja innovaatiotoimintaa, ja
lisäämällä työmarkkinoiden ja sosiaaliturvan joustavuutta.

Keskeinen suositus on siirtää tulevaisuuspolitiikan painopiste muutoskyvykkyyden vahvistamiseen. Kun yhteiskunnalliset rakenteet tukevat jatkuvaa oppimista, nopeaa sopeutumista ja innovaatioita, Suomi ei ainoastaan selviydy tulevista murroksista, vaan voi myös hyödyntää ne uuden kasvun ja kilpailukyvyn lähteinä.

Ongelman ydin on siinä, ettei kukaan osaa ennalta määritellä, mitkä osaamisalueet ovat tarkkaan ottaen disruptiouhan alaisia. Itse asiassa niin sanottujen mustien ja harmaiden joutsenten – eli ennustamattomien tai erittäin epätodennäköisten suurten vaikutusten tapahtumien – esiintymissykli näyttää myös kiihtyvän. Jo nyt 2000-luvun aikana tällaisia murrostapahtumia on esiintynyt lähes yhtä paljon kuin koko 1900-luvulla yhteensä.

Aiempia mustia ja harmaita joutsenia ovat muun muassa sosiaalisen median nousu, koronapandemia ja generatiivinen tekoäly. On luultavaa, että seuraava tällainen suurten vaikutusten tapahtuma tapahtuu 1–3 vuoden sisällä. Koska musta joutsen -tapahtumia ei voida ennustaa ja harmaa joutsen -tapahtumienkin toteutuminen on erittäin epätodennäköistä, on selvää, ettei kaikkiin tällaisiin skenaarioihin voidaan valmistautua.

Lisäksi on myös näkyvillä olevia potentiaalisia kriisejä, vaikkapa yleistekoälyn (AGI) kehittäminen tai USA-Kiina -suhteiden eskalaatio, joihin suhteessa yhteiskunnallinen valmiutemme on melko heikko. Onnistuessaan esimerkiksi yleistekoäly saattaisi käytännössä keskittää lähes kaiken asiantuntijatyön arvon pääasiassa palveluntuottajayrityksille, ja sen vaikutus työmarkkinarakenteisiin ulottuisi kaikkeen tietotyöhön. Jotkut asiantuntijat arvioivat tällaisten ratkaisujen olevan mahdollisia jo 5 vuoden sisällä.

On siis lähes varmaa, että lähitulevaisuudessa kohtaamme jälleen suuren kriisin tai disruption, johon emme ole ennalta varautuneet. Mustat joutsenet eivät ole enää vain villejä kortteja, vaan ne ovat normaali osa nykyistä toimintaympäristöä. Kuten Peter Hinssen totesi Nordic Business Forumissa 2025, maailma ei ole enää “new normal”, vaan olemme siirtyneet aikakauteen, jonka määritelmä on “never normal”.

Johtuen markkinoiden ja työmarkkinoiden ennakoimattomasta kehittymisestä parhaiten erilaisiin tulevaisuusskenaarioihin valmistaudumme erityisesti lisäämällä yhteiskunnan resilienssiä ja antifragiliteetia. Tämä onnistuu panostamalla sellaisiin yhteiskuntarakenteisiin ja käytäntöihin, jotka lisäävät jatkuvaa oppimista, uusien teknologioiden nopeaa käyttöönottoa, innovaatiokyvykkyyttä ja työmarkkinoiden dynaamisuutta.

Luultavasti mikään tulevaisuuteen kohdistuva ennustuksemme ei sellaisenaan toteudu. Sen sijaan tulevaisuudenkestävää yhteiskuntaa rakennetaan vahvistamalla kansallista muutoskyvykkyyttämme – siis taitoja ja kyvykkyyksiä joiden avulla emme vain selviä muutoksista vaan voimme myös kääntää ne uuden kasvun ja kehityksen mahdollisuuksiksi.

Teksti on ote marraskuussa 2025 sivistysvaliokunnalle kirjoittamastani lausunnosta koskien valiokunnan tulevaisuusselontekoa. Lue koko lausunto täältä.

Erehdysten hyödyntäminen on muutoskyvykkyyden ydintaito

04/12/2025

Jätä kommentti

Yksi suurimmista muutoskyvykkyyden esteistä on pelko. Itse asiassa iso osa nykyihmisten huonovointisuudesta johtuu siitä, että pelon aiheita on paljon, eikä tähän auta, vaikka lukisi sata kirjaa siitä, että suurin osa peloista on oikeasti aiheettomia. Pelko johtaa myös siihen, että emme uskalla ottaa riskejä. Pelko rahan, terveyden, maineen tai muun menettämisestä ohjaa pelaamaan varman päälle ja luomaan byrokraattisia rakenteita, jotka palkitsevat ennen kaikkea – ja joskus ainoastaan – virheiden välttämisestä.

Toki on toimialoja, joilla virheet täytyy minimoida niin pitkälti kuin vain suinkin mahdollista – sanotaan vaikkapa lentoliikenne tai sydänkirurgia. Näillä aloilla uuden innovatiivisen menetelmän testaaminen Piilaakson ”liiku nopeasti ja riko asioita” -eetoksella johtaisi pian täystuhoon. Samaan aikaan kuitenkaan yksikään toimiala ei ole koskaan täysin vapaa virheistä – ja ehkä hieman paradoksaalisesti juuri nämä korkean riskin toimialat ovat usein juuri niitä, jotka ovat kehittäneet myös jalostuneimmat menetelmät virheistä oppimiseen.

Suuri osa peloista kohdistuu epäonnistumiseen. Mitä jos mokaan tämän? Jos homma ei onnistu? Jos häviän? Toki jos kyse on vaikkapa koripallo-ottelusta, ottelun lopuksi yksi joukkue voittaa ja toinen häviää ja sillä sipuli. Mutta suurimmassa osassa ihmiselämää epäonnistuminen ei ole näin yksioikoista. Itse asiassa ison osan elämästä voi elää epäonnistumatta lainkaan muuttamalla tapaa suhtautua virheisiin ja epäonnistumisiin.

Ja myös koripallossa kehitys tapahtuu parhaiten nimenomaan virheitä kohti nojaamalla. Niin kuin maailman menestyksekkäimpiin kuuluva koripalloilija Michael Jordan totesi: ”Olen heittänyt yli 9000 heittoa ohi urallani. Olen hävinnyt lähes 300 peliä. 26 kertaa minulle on annettu mahdollisuus voittoheittoon ja olen epäonnistunut. Olen epäonnistunut kerran toisensa jälkeen elämässäni. Ja juuri siksi menestyn.”

Jotkut toimialat ovat luontaisesti antifragiileja, eli ne hyöytyvät muutoksesta, koska joka ikinen moka tekee niistä vahvempia. Nämä toimialat ovat yleensä sellaisia, joissa riskin realisoituminen johtaa täystuhoon, esimerkiksi lentoliikenneala. Kuten Nassim Taleb totesi keskustelussaan Daniel Kahnemanin kanssa, lentoliikenneala on yksi harvoista, joka ei anna yhdenkään virheen mennä hukkaan. Lentoliikenne on yksi tilastollisesti turvallisimmista matkustusmuodoista. Siitä huolimatta se, niin kuin mikään inhimillinen toiminta, ei ole vapaa virheistä. Ja kun virhe tapahtuu, sen hinta on kova: kokonainen koneellinen ihmisiä. Tästä syystä toimialalla jokainen onnettomuus analysoidaan viimeistä piirua myöten ja analyysin tulokset jaetaan pitkälti kaikkien alan toimijoiden kesken, jotta koko ala olisi taas hiukan turvallisempi. Tämä kuvaakin hyvin antifragiilia lähestymistapaa epäonnistumisiin – ja itse asiassa yhtä kaikkein syvällisintä antifragiliteetin kulmakivistä.

Epäonnistumista tapahtuu nimittäin vain silloin kun epäonnistut epäonnistumisen hyödyntämisessä.

Jos sen sijaan opettelet tavan kääntää epäonnistumiset oppimiskokemuksiksi, suurimman osan elämästäsi toiminnallasi ja tekemiselläsi on vain kahdenlaisia lopputulemia: onnistumista ja oppimista.

Teknologian tutkimuskeskus VTT on järjestänyt viime vuosina epäonnistumisgaaloja. VTT:n tilaisuuksissa palkitaan vuosittain kaikkein pahiten möhlännyt työntekijä. Vuonna 2025 palkinto myönnettiin esimerkiksi tutkimusinsinöörille siitä, että hän oli onnistunut pudottamaan tiivisteiden osia bioreaktoriin. VTT:n tiedotteessa todettiin: ”Moka oli iso.”

Peliyhtiö Supercellistä on puolestaan uutisoitu maailmanlaajuisesti, kuinka he juhlivat epäonnistumisia. Kun pelitiimi toteaa, ettei peli ole riittävän hyvä, he kuoppaavat sen erityisessä tilaisuudessa. Supercell ei siis juhli pelkästään onnistuneita pelijulkaisuja tai miljarditulojen rajapyykkien ylittämistä – vaan samppanjaa juodaan erityisesti pelien hautajaisissa. Tästä moni on rientänyt tekemään sen johtopäätöksen, että teknologiayritykset pitävät epäonnistumisista.

Tosiasiassa kukaan ei pidä epäonnistumisesta, eikä sitä kohti kannata pyrkiä. Avainasemassa on se lainalaisuus, että mitä suuremmalla riskillä toimimme, sitä suuremmaksi kasvaa todennäköisyys epäonnistua. Sitä luultavampaa on siis, että jokin aktiviteetti epäonnistuu. Ja koska epäonnistumiset ovat epämiellyttäviä kokemuksia, alamme ennen pitkää vältellä riskialttiita aktiviteetteja – ellemme sitten opettele hyödyntämään epäonnistumisia.

Voit hyödyntää epäonnistumisia tekemällä niistä analyysin ja rakentamalla suosituksia ja toimintakehotuksia, joiden pohjalta myöhemmissä projekteissa osataan toimia eri tavalla. Prosessi voi edetä esimerkiksi seuraavasti:

1. Kirjoita ylös yksin tai tiimisi kanssa pieleen menneen projektin pääkohdat.

2. Pohdi, missä kohtaa on tehty virheitä.

3. Pyri tunnistamaan, mitkä syyt ovat johtaneet virheisiin.

4. Määrittele, millä tavoin toimitte jatkossa toisella tavalla.

5. Sanoita määritelmiesi pohjalta toimintakehotukset ja jaa ne tiimillesi tai peräti koko organisaatiollesi.

Yksinkertainen menetelmä epäonnistumisten hyödyntämiseen on myös aikoinaan kehittämäni tekniikka nimeltä erehdysten hallinta. Kun huomaat töpänneesi, kirjoita ylös ensin mahdollisimman inhorealistinen kuvaus pieleen menneestä tapauksesta. Kirjoita sitten uusi sanoitus siitä, miten toimit ensi kerralla vastaavassa tilanteessa eri tavalla. Näin ohjaat ajatteluasi kahdella tavalla uuteen suuntaan. Ensinnäkin mielesi kääntyy harmituksen sijaan tulevaisuuden mahdollisuuksiin. Toiseksi luot myös konkreettisia toimenpiteitä, joiden avulla et ainakaan töppää ihan samalla tavoin uudelleen.

Jokainen meistä pelkää lähtökohtaisesti epäonnistumisia, mutta opettelemalla systemaattisen tavan hyödyntää mokia teet niistä yhden keskeisimmistä muutoskyvykkyyden kivijaloista. Jos moka ei olekaan lorun loppu, vaan tärkeä tiedonlähde, syntyy riskialttiistakin tekemisestä lopulta vain joko onnistumisia tai opppimiskokemuksia.

Miten mieli toimii – ja voisiko koneella olla mieli?

23/05/2024

3 kommenttia

Uudet generatiiviset tekoälyratkaisut ovat synnyttäneet kiivaan keskustelun siitä, voisiko koneella olla mieli. Jotta voimme ymmärtää, voisiko koneella – tai ihmisellä tai eläimellä – olla mieltä, meidän pitää ensin muodostaa käsitys siitä, mitä tarkoitamme ylipäätään mielellä.

Mielen keskeisimpiä toimintoja ovat ajattelukyky, havaintokyky, oppiminen, tunteminen, toimintakyky ja tahtominen.

Ajattelu edellyttää joko jonkinlaista kielellistä kyvykkyyyttä tai muuta symbolijärjestelmää. Tietoinen ajattelu on aina ajattelua jostakin. Moni ihminen ajattelee eräänlaisena sisäisenä dialogina. “Olipa jännä juttu.” “Hmm, miksiköhän tuo auto on parkkeerattu tuohon.” “Onpas nälkä.” ”Tuo on sininen.” Ajattelu voi olla joko algoritmista (logiikka, matematiikka) tai assosiatiivista (luova ajattelu, tajunnanvirta).

Vaikka tietoinen mieli edellyttää symboleita, itse kieli ei kuitenkaan ole välttämättömyys tietoiselle ajattelulle. Itse asiassa näyttää siltä, että pieni osa ihmisistä ajattelee pääasiassa ilman kielellisiä rakenteita – siis täysin vailla Esa Saarisen ”sisäistä pöpöttäjää” tai jonkinlaista sanavirtana esiintyvää sisäistä monologia. Einstein ajatteli tiettävästi pääasiassa kuvina. Eräs tuttavani kertoi ajattelevansa matkalaukkuina: jokainen asiakokonaisuus on eräänlainen käsitekimppu tai “matkalaukku”, josta hän nostaa mielessään esiin siihen liittyvät asiat.

Havainto puolestaan tarkoittaa kykyäsi tehdä erotteluja sekä ympäristössäsi että ruumiissasi. Ympäristöstäsi teet havaintoja aistein: näkö, kuulo, haju, maku ja tunto. Ne tuottavat erilaisia signaaleja hermoston kautta, jotka sitten aivojen hermoverkkojen kautta syntyvien monimuotoisten yhteyksien kautta tulkkiintuvat kukiksi ja pöydiksi ja tuoleiksi. Havaintoa voi myös olla ruumiin tilojen havainnointi: vatsa kurnii, sydän lyö, rinnassa tuntuu lämmin tunne kun katselet nukkuvaa koiraa. Myös havainnot edellyttävät symbolijärjestelmää. Et voi havaita koiraa ilman jonkinlaista koiran käsitettä. (Toki havaitset silloinkin jotain ja havainto voi olla hyvin kivuliaskin jos käsitteellistämätön karvapallo puraisee nilkkaan.)

Sekä ajattelu että havainto edellyttävät jonkinlaisen muistijärjestelmän. Monet ajattelijat kuvittelivat aikanaan, että muisti on eräänlainen kovalevy, jonne eri elämänkokemukset tallentuvat. Nykyään tiedetään kuitenkin, ettei muisti tallennu mihinkään tiettyyn hermoston kolkkaan, vaan koko aivojen valtavan laaja hermosto tallentaa muistot eräänlaisina verkostoina. Myös tietoisen mielen käyttämä symbolijärjestelmä perustuu ajattelun verkostoluonteeseen: jokainen symboli liittyy toisiin lukemattomin eri tavoin.

Oppiminen on tapa muuttaa mieltä – usein nimenomaan tiedostamattoman mielen rakenteita. Kun opit uutta, pystyt toimimaan maailmassa paremmin ja saat useammin aikaan haluamaasi. Oppiminen auttaa sinua muokkaamaan olemassa olosi tapaa niin, että kykysi muuttaa asioita on monipuolisempi. Oppiminen voi olla määrällistä – opit uusia taitoja. Se voi myös olla laadullista – opit paremmaksi jo osaamassasi. Jos osaat, saat aikaiseksi sen, mitä tahdot. Ja jos et osaa – silloin voit aina opetella lisää.

Tunteminen tarkoittaa sitä, että asiat eivät vain ole jollakin tavalla – vaan jollakin tavalla suhteessa siihen, miten haluaisit, että ne ovat. Jos kaikki olisi koko ajan täydellisesti, ei mitään tarvitsisi tehdä. Ei tarvittaisi toimintaa, ei ajattelua eikä oikeastaan mieltäkään. Mielen perimmäinen rooli on siis toimia muutoksen airuena. Tämä tarve puolestaan kumpuaa siitä, että jokin ei tunnu nyt olevan oikein.

Toiminta tarkoittaa sitä, millä tavoin me liitymme ympäristöömme ja muutamme asioita sekä itsessämme että ympäristössämme. Toimintaa voi olla oman ruumiin liikuttaminen, johonkin esineeseen tarttuminen, puhuminen tai vaikkapa kalliota pitkin kiipeäminen. Kaikissa näissä on kyse siitä, että mielemme on joko tietoisesti tai tiedostamatta ohjannut meidät pyrkimmään muutamaan jotain maailmassa. Miksi toimimme tai haluamme muuttaa asioita? Siksi, että haluaisimme, että asiat ovat eri tavalla.

Tästä päästäänkin tahtomiseen: inhimillisen olemassaolon ehkä keskeisimpään tekijään. Tahto ja tunteet liittyvät läheisesti toisiinsa ja kyky tehdä tahto todeksi taas oppimiseen ja kehittymiseen. Tietoinen tahtominen voi myös usein olla ristiriidassa tiedostamattomien halujen kanssa – tästä syntyy ihmiselle niin tyypillinen ristiriita itsensä kanssa. Biologia ohjaa ottamaan lisää jälkkäriä, mutta tietoisesti tiedät, ettei siitä hyvä seuraa. Tahtominen on mielen tapa pyrkiä ohjaamaan toimintaa kohti muutosta, johon tunteet ohjaavat.

Jos ihmismielen keskeiset toiminnot ovat siis ajattelu, havainto, oppiminen, tunteet, toiminta ja tahtominen, voisiko vaikkapa ChatGPT:llä olla mieli? Tämänhetkiseltä ChatGPT:ltä puuttuu ainakin toistaiseksi vielä kokonaan kyky tuntea, tahtoa ja toimia. ChatGPT ei tee mitään ilman, että ihminen sitä pyytää. ChatGPT:llä ei ole myöskään muistia: jokainen keskustelu alkaa kielimallin näkökulmasta alusta.

ChatGPT:llä on kuitenkin jo nyt jonkinlainen ajattelun rakenteita muistuttava symbolijärjestelmä. Se pystyy sekä algoritmiseen että luovaan ajatteluun ja osaa tehdä havaintoja esimerkiksi valokuvista. Lisäksi ChatGPT ”oppii” ainakin silloin kun sen parametrit määritellään ensimmäistä kertaa ja sitä mukaa kun niitä muokataan käyttäjäpalautteen perusteella – tosin suuri ero ihmisen oppimiseen on, että ihminen oppii käytännössä joka hetki, kun kielimallitekoälyn kohdalla oppiminen on toistaiseksi aika harvinaista herkkua.

Osaamme jo simuloida joitakin osia mielen toiminnasta, erityisesti liittyen ajatteluun ja havainnointiin. Mitä jos opimme vielä rakentamaan kielimallille muistin, tunteet, tahdon ja jonkinlaisen kyvyn vuorovaikuttaa ympäristön kanssa esimerkiksi jonkinlaisen kielimallirobotin kautta? Voisiko kone tällöin ajatella – olisiko sillä silloin mieli?

Jo nykyisellään kielimallit simuloivat osaa ihmismielestä niin taitavasti, että ei ole ollenkaan mahdotonta, etteikö myös muita mielen toimintoja opittaisi mallintamaan lähitulevaisuudessa. Joka tapauksessa jo nykyisellään kielimallit laajentavat merkittävästi ihmisen ajattelukapasiteettia tarjoamalla biologiselle mielellemme moninverroin laajemman symboliverkoston.

Kenties tulevaisuuden mieli ei olekaan yksin ihmisen tai koneen – vaan jonkinlainen biologian ja teknologian symbioosi, jossa jokainen ajatus syntyy ihmisen ja tekoälyn yhteistyössä?

Kohututkijan esittämät kouluväitteet ovat hölynpölyä vailla tutkimusnäyttöä

15/02/2023

19 kommenttia

Yliopistonlehtori Aino Saarinen peräänkuulutti taannoin Ilta-Sanomien jutussa suomalaista koulua koskevaa tutkimustietoa. Kuten aiemmissakin haastatteluissaan, ainoana nimettynä tutkimuslähteenään hän käytti artikkelissa tieteellisesti hyvin kiistanalaista väitöstyötään, josta on tehtailtu harhaanjohtavia otsikoita jo vuosia.

Saarisen mittavasta medianäkyvyydestä syntyy käsitys Suomesta itseohjautuvasti peuhaavien digilaitteisiin liimautuneiden oppilaiden ihmemaana. Viimeisimmässä laajasti somessa jaetussa Ilta-Sanomien artikkelissa todetaan muun muassa näin: ”Saarisen mukaan Suomessa kouluja on kehitetty tekemällä niistä ”pöhinäkonttoreita”, joissa tärkeää on, että oppilailla on kivaa, kokolattiamatto, uusimmat laitteet ja hienolta kuulostavia muuntuvia tiloja.”

Heti perään Saarista siteerataan näin: ”Olen ihmetellyt, että miksi niin moni asia Suomen kouluissa on tehty vastoin tutkimusnäyttöä. Meillä ei ole puutetta tutkimustiedosta, mutta on puutetta tutkimustiedon lukijoista.” Saarinen ei kuitenkaan esitä minkäänlaista tutkimusnäyttöä siitä, missä nämä paljon puhutut pöhinäkonttorit ovat. Vaikka kohuotsikoita onkin tehtailtu jo vuodesta 2018, näyttöä ei ole toistaiseksi näkynyt – koska ”pöhinäkonttoreita” ei ole olemassa.

Hämmästyttävin Saarisen väite löytyy haastattelun lopusta. Saarinen toteaa, että Viron nousu PISA-tuloksissa johtuu siitä, että ”opettajalla on Virossa selkeämpi rooli oppimisen ohjaamisessa. Opettaja ei ole niin kaveri. Lisäksi siellä on vähemmän innokkaasti menty digitalisaation perässä.”

Kumpikin väite on ihan puhdasta hölynpölyä.

Ensinnäkin, Virossa on kyllä jonkin verran OECD-maita keskimääräistä opettajavetoisempaa opetusta. Opetusta ja oppimista kartoittavan TALIS 2018 -tutkimuksen mukaan Virossa käytetään luokkahuonetyöskentelystä 86% opettamiseen ja oppimiseen, OECD-keskiarvon ollessa 78%. Tämä voisikin tukea Saarisen väitettä – mutta kun Suomessa opettajavetoinen opetus on lähes yhtä mittavaa. Suomen kohdalla opetukseen ja oppimiseen käytetään tutkimuksen mukaan 80% luokkahuoneajasta.

Entäs digitaalisuus sitten? OECD:n 2020 julkaistun raportin mukaan kaikissa virolaisissa kouluissa on käytössä digitaalinen oppimisjärjestelmä ja niissä hyödynnetään laajasti digitaalisia oppimateriaaleja (s. 39). Samaisessa raportissa todetaan myös, että sen lisäksi, että virolainen koulu on yksi menestyksekkäimmistä, se on myös yksi digitalisoiduimmista (s. 40). Vuonna 2021 julkaistussa maakohtaisessa PISA-analyysissä puolestaan todetaan, että Virossa ”koulut ovat integroineet monenlaisia digitaalisia ratkaisuja ja hyödyntäneet opetusteknologia-asiantuntijoita opettajien tukemisessa oppimisteknologioiden viidakossa ja digitaalisten ratkaisujen hyödyntämisessä opettamisessaan” (s. 113). Kuka tahansa digitaalisen oppimisen kanssa vähääkään aikaa viettänyt tietää varsin hyvin, että Viro on ollut pitkään nimenomaan digitaalisten oppimisratkaisujen edelläkävijä, ja muutenkin digitaalisten kansalaisratkaisujen osalta maailman ehkä rohkein uudistaja.

Mutta miltä näyttää sitten suomalainen ”digi-intoilu”? Suomessa poliittisissa puheissa takavuosina vilahdellut ”digiloikan” käsite lienee synnyttänyt käsityksen siitä, että digitaalisia laitteita räpelletään suomalaiskouluissa tauotta. Hiljattain julkaistu digitaalista oppimista Suomessa koskeva tutkimus tuotti kuitenkin kaksi hätkähdyttävää tutkimustulosta.

Ensimmäinen on, että digitaalisten oppimisratkaisujen käyttöaste suomalaisissa kouluissa on hämmästyttävän alhainen. Pääsääntöisesti digiratkaisuja käytetään suomalaiskouluissa noin kerran kuussa tai harvemmin (s. 17). 7000 oppilaan otoksesta vain n. 25% käyttää koulussa digilaitetta kerran viikossa. Päivittäin digilaitteita käyttää vain n. 5% suomalaisista koululaisista. Tästä käytöstä merkittävin osa koskee ”tiedostonjakoa, tekstin kirjoittamista, internetin ja sähköpostin käyttöä”.

Vielä häkellyttävämpiä ovat digitaalisen oppimisen vaikuttavuutta koskevat tulokset. Ensi alkuun nimittäin näyttää kyllä siltä, että ne vahvistavat Saarisen väitöskirjan avainväitteen: PISA-aineistojen nojalla digitaalisuus heikentää oppimistuloksia (s. 18). Ongelmana on kuitenkin, ettei tässä ole vielä huomioitu lainkaan sitä, miten digilaitteita on koulussa käytetty.

Uusi tutkimus osoittaa, että digitaalisuuden käyttöaste lisääntyy erityisesti erityistä tukea tarvitsevien ja maahanmuuttajataustaisten oppilaiden kohdalla (s. 14). Toisin sanoen, jos oppilas ei osaa opetuskieltä tai hänellä on vaikeuksia oppia perinteisesti, hänelle tarjotaan myös monipuolisemmin avuksi digitaalisia ratkaisuja. Saarisen digipäätelmässä on siis kyse ehkä alkeellisimmasta tieteellisen tutkimuksen virheestä minkä voi tehdä: siitä, että kaksi ilmiötä tapahtuu samanaikaisesti ei voi päätellä niiden välille syy-yhteyttä. Talvikolareissa enemmistössä autoista on nastarenkaat. Nastat pitää siis ilmeisesti kieltää talvisin?

Saarisen esittämät mediaväitteet ovat pääosin todellisen tutkimusnäytön valossa täysin kestämättömällä pohjalla. Siitä huolimatta moni kuvittelee nyt, että suomalaiset koulut ovat täynnä värikkäitä avokonttoreita, joissa ipanat viipottavat tauotta tablettia tapittaen. Tämä ei ole ihme, koska samaisesta väitöstyöstä on väännetty shokkiotsikoita tusinoittain jo vuodesta 2018.

Eikö yksikään toimittaja ole tosiaan keksinyt viiden vuoden aikana kysyä, olisiko näille väitteille jotain muutakin näyttöä kuin yksittäinen opinnäytetyö?

Tämä uutisointi ei ole harmitonta median otsikkokärjistämistä, vaan se vaikuttaa suoraan suomalaisten käsitykseen koulusta ja sen tulevaisuudesta. Samaan aikaan kun nimenomaan digitaalisen teknologian kehitys haastaa yhteiskuntaamme ja koulutusjärjestelmää ChatGPT-tekoälyineen ja alati kasvavine informaatiotulvineen on iso riski, että yllä kuvattu populismi johtaa poliittiseen päätöksentekoon, joka rampauttaa suomalaisen koulun lopullisesti. Tässä päävastuu on medialla, jonka soisi jo pikku hiljaa opettelevan tekemään kotiläksynsä koulua koskevasta uutisoinnista, mutta vastuu on myös paikkaansapitämättömiä päätelmiä vuodesta toiseen julistavilla tutkijoilla.

Lopuksi, Saarisen taannoisen haastattelun kirjavista väitteistä yksi pitää kyllä hämmästyttävästi paikkansa. Kouluissa pitäisi nimittäin kontrolloida oppilaiden kännykän käyttöä. Jos kesken matematiikan tunnin puhelin ilmoittaa plim-äänellä digidinousauruksen kuoriutuneen eivät yhtälöt juurikaan jää mieleen. Puhelimet pitäisikin pitää äänettömällä tai jopa kerätä pois oppitunnin ajaksi jollei niitä käytetä itse opetukseen. Mobiililaitteiden hallitsemattoman käytön negatiiviselle oppimisvaikutukselle on laajaa empiiiristä näyttöä. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että mobiililaitteiden tai muiden digilaitteiden käyttö oppimistarkoituksessa olisi haitallista. Vekotin on vain työkalu. Ratkaisevaa on, mihin sitä käytetään.

Tästä ei myöskään seuraa, että suomalainen koulu olisi jotenkin pilalla digitaalisuuden takia. Päin vastoin, meidän pitäisi nimenomaan seurata Viron mallia ja kouluttaa tarmokkaammin opettajiamme toimivien digilaitteiden ja oikeasti toimivan digipedagogiikan käyttäjiksi. Jos haluamme etsiä syitä nykykoulun haasteisiin, pitäisi sen sijaan kysyä, mikseivät nykynuoret enää halua lukea tai miksi puolet alakoululaisista on kadottanut koulun merkityksellisyyden. Nämä itsessään mutkikkaat kysymykset lienevät niitä juurisyitä, joiden takia suomalaisissa kouluissa on haasteita.

Niistä vaan ei valitettavasti saa helposti leivottua kohuotsikoita.

Vuosina 2003–2015 käytössä olleet opetusmenetelmät ovat heikentäneet suomalaisia PISA-tuloksia

10/11/2020

Jätä kommentti

Viime vuosina etenkin Helsingin Sanomille kohuotsikoita tarjoillut kaksoistohtori Aino Saarinen puolustaa peräti kolmatta väitöskirjaansa tällä viikolla. Väitöskirjaan on koottu Saarisen tutkimusaineistoa, jonka nojalta on ehditty nostamaan tämän tästä meteliä siitä, miten uudessa, vuonna 2016 käyttöön otetussa perusopetuksen opetussuunnitelmassa korostetut opetusmenetelmät, erityisesti kasvatus itseohjautuvuuteen ja digitaalisuus heikentävät oppimistuloksia. Näiden ohella tutkimuksessa on myös tarkasteltu varhaiskasvatuksen vaikutusta oppimistuloksiin. Tutkimusta koskeva uutisointi on kuitenkin harhaanjohtavaa. Viimeisimpänä eilen pääkirjoituksessaan jälleen Saarisen tutkimusta hehkuttanut Helsingin Sanomat toistaa jälleen viime vuosina tutuiksi tulleet väitteensä ”uusien oppimismenetelmien” toimimattomuudesta.

Keskityn tässä pääasiassa Saarisen tutkimuksen digitaalisia oppimismenetelmiä koskeviin osioihin. Itseohjautuvuuden osalta mainio arvio löytyy esimerkiksi Antti Moilasen blogista. Saarisen väitöskirja on kyllä kiinnostavaa luettavaa ja vaikuttaa ensi silmäyksellä olevan oikein tasokkaasti laadittu. Käytetyn aineiston tilastolliset analyysit ovat vaikuttavia ja esimerkiksi digitaalisia oppimismenetelmiä arvioiva kirjallisuuskatsaus (ss. 33–49) on oikein kiinnostavaa luettavaa. Siinä esitettyjä kriittisiä huomioita onkin syytä huomioida digitaalisia oppimismenetelmiä kehitettäessä ja tutkittaessa. Myös tutkimuksen loppupuolella esitetyt toimenpide-ehdotukset (ss. 115–116) koskien digitaalisia oppimismenetelmiä ovat pääosin nähdäkseni oikein tervetulleita ja toimivia käytäntöjä. Olisikin kiinnostavaa nähdä seuraavaksi tutkimusta siitä, miltä osin todellisuudessa nykyisessä suomalaisessa koulussa käytössä olevat digitaaliset menetelmät täyttävät Saarisen linjaamat kehityskriteerit.

Itse tutkimuksen mediassa esitetyt johtopäätökset koulujen ”uusista menetelmistä” eivät kuitenkaan voi pitää paikkaansa ainakaan kahdesta syystä. Ensimmäinen ongelma on, että Saarisen analyysit perustuvat vuosina 2012 ja 2015 15-vuotiailta peruskoululaisilta kerättyihin PISA-aineistoihin, jotka koskevat vuosina 2003–2012 ja 2006–2015 opiskelleita peruskoululaisia. Tietääkseni ei ole olemassa mitään sellaista tieteellistä metodia, jonka nojalla voitaisiin johtaa vuosia 2003–2015 koskevasta aineistosta johtopäätöksiä vuonna 2016 käyttöön otetusta opetussuunnitelmasta ja sen menetelmistä. Saarisen tekemä tilastollinen analyysi paljastaa kyllä yhteyksiä tuohon aikaan melko marginaalisten pedagogisten ratkaisujen ja oppimistulosten välillä. En epäile sitä, etteikö tämä yhteys olisi tilastollisesti merkittävä.

Toinen, merkittävämpi ongelma on siinä, että Saarisen käyttämä aineisto kuvaa täysin erilaista ilmiöjoukkoa kuin sitä, mistä nykykoulun todellisissa uusissa metodeissa on kyse. PISA-kyselyn digitaalisia oppimismenetelmiä koskevat kysymykset ovat sellaisia kuin ”käytätkö koulutyössäsi sähköpostia”, ”selaatko verkkosivuja”, ”lataatko verkosta materiaaleja”, ”teetkö kotiläksyjä tietokoneella” ja niin edelleen (s. 65). Yhdeksästä kysymyksestä vain kaksi liippaa edes läheltä nykyisiä digioppimismenetelmiä, ja nekin on muotoiltu niin epämääräisesti, että yhteys on parhaimmillaankin heppoinen: ”pelaatko simulaatioita koulussa” ja ”harjoittelu ja kertaus, esimerkiksi vieraan kielen tai matematiikan osalta.”

Digitaalisuus esimerkiksi vuoden 2009 (otoksen puoliväli) suomalaisessa peruskoulussa ei tarkoittanut tablettien kanssa tapahtuvaa vuorovaikutteista oppimista ja oppimisen yksilöllistä seurantaa, mobiilioppimisesta ja nykyaikaisista oppimispeleistä puhumattakaan, vaan lähinnä ATK-luokassa ison näyttöruudun tapittamista ja Word-dokumenttien tekstityyppien muokkaamista. Vuonna 2009 tabletteja ei ollut vielä edes olemassa ja kosketusnäytölliset älypuhelimetkin olivat tulleet Suomeen vasta vuotta aiemmin. On kaiketi itsestäänselvää, että jos ”digitaalinen itseohjautuvuus” tarkoittaa sitä, että oppilaat jätetään yksin puuhastelemaan ATK-luokkaan, on opettajan luokan edestä jakama monologi monin verroin pedagogisesti tehokkaampi, oli se kuinka unettava tai puuduttava tahansa. Saarisen vuosina 2003–2019 julkaistuhin artikkeleihin perustuva kirjallisuuskatsaus osoittaa myös, ettei digitaalisen oppimisen tehosta ole yksiselitteistä vastausta. Jotkut menetelmät toimivat, toiset eivät – ihan niin kuin perinteisessäkin opettajajohtoisessa pedagogiikassakin.

Koulu-uudistuksella on kauaskantoiset vaikutukset yhteiskuntaamme ja sitä pitääkin arvioida kriittisesti. Esimerkiksi takavuosien digiloikkakeskustelu vei huomion aivan vääriin asioihin. Digitaalisuus on työkalu, ei päämäärä itsessään. Jos puhutaan uusista opetusmenetelmistä, on olennaista tehdä tutkimusta nimenomaan todellisuudessa nykykoulussa käytetyistä menetelmistä. Sellaista tässä tutkimuksessa ei kuitenkaan ole tehty.

Digitaalisen oppimisen osalta Saarisen tutkimuksen johtopäätökset eivät seuraa hänen käyttämästään aineistosta, vaikka monelta osin tutkimus laadukasta onkin. Sen sijaan tutkimuksen nojalta revityt kohuväitteet – joita epäilemättä taas lähiviikkoina nähdään runsaasti – ovat ihan puhdasta huuhaata. Älyllisesti rehellinen tapa otsikoida Saarisen tutkimuksesta olisikin: ”Vuosina 2003–2015 käytössä olleet opetusmenetelmät ovat heikentäneet suomalaisia PISA-tuloksia”.

Harmi vain, että sillä tuskin saadaan aikaiseksi kovinkaan montaa klikkiä.

Saarisen väitöskirjaan voit tutustua kokonaisuudessaan täällä.

Koulu-uudistuksen uutisankka?

18/11/2018

33 kommenttia

Helsingin Sanomat julkaisi tänään hämmentävän artikkelin, jonka mukaan suomalaisen koulun heikkenevät oppimistulokset aiheutuvat uuden opetussuunnitelman eniten keskustelua aiheuttaneista kärjistä: digitaalisuudesta, ilmiöoppimisesta ja itseohjautuvuudesta. Artikkelin mukaan lapset jätetään oman onnensa nojaan tapittamaan tablettia. Näin kouluihin syntyy eriarvoisuutta.

Juttu on keikkunut koko päivän Hesarin verkkosivun luetuimpana ja sitä on jaettu somessa aika merkittäviä määriä, yleensä aika pöyristyneiden kommenttien kanssa. Olin hämilläni kun aloin tutustua jutun taustoihin tarkemmin.

Artikkeliin on haastateltu kahta psykologia, koulu-uudistuksen äänekkäimpiin kriitikoihin kuuluvaa emerita-professori Liisa Keltikangas-Järvistä ja jutun perustana olevan tutkimuksen tehnyttä tohtori Aino Saarista. Ongelmalliseksi tässä muodostuu se, että sävähdyttävä juttu perustuu neutraalisti arvioidun laajan tutkimusnäytön sijaan värittyneeseen tulkintaan yksittäisestä tutkimuspaperista.

Koulukentältä kuuluu paljon nurinaa peruskoulun opetussuunnitelman uudistuksesta, joka käynnistyi 2016 syksyllä. On aiheellista tutkia, miten digitaalisuus ja muut opetusuutuudet todella vaikuttavat oppimistuloksiin. Jollei uutisointi tästä tutkimuksesta ole aivan retuperällä, ei mainitussa paperissa kuitenkaan ole mitään tällaista tehty. Ja olisi aika hämmentävää jos olisi – pari vuotta sitten alkaneen uudistuksen mittaaminen jo nyt konkreettisina tuloksina olisi aika lailla mahdotonta nykyisin tieteellisin metodein.

Sen sijaan tässä tutkimuksessa lähdeaineistona on Hesarin artikkelin mukaan käytetty vuosien 2012 ja 2015 PISA-tuloksia. Ihan ensimmäisenä on syytä kysyä, onko PISA ylipäätään relevantti mittari nykyisenkaltaisessa maailmassa, missä kyvykkyys matematiikassa ja luonnontieteissä ovat marginaalinen ansio suhteessa vaikkapa vuorovaikutustaitoihin tai teknologisen murroksen ymmärtämiseen, joita PISA ei mittaa millään tavoin.

Mutta vaikka PISA-tulokset olisivat absoluuttinen totuus oppimistuloksista, ei tästä nyt mainitusta 2012 ja 2015 kerätystä aineistosta voi vetää yhtään minkäänlaisia johtopäätöksiä 2016 alkaneesta OPS-uudistuksesta. Ei ainakaan, ellei tutkijoilla ole ollut käytössä aikakonetta.

Käytetyn aineiston 5000 oppilasta ovat käyneet peruskoulua 2003–2012 ja 2006–2015. Olen vieraillut 2012 alkaen kymmenissä kouluissa, ja vasta viimeisten parin vuoden aikana olen nähnyt edes viitteitä digilaitteiden käytöstä tai ilmiöoppimisesta kentällä. Lähes kaikilla kouluvierailuillani yleisimmin käytetty metodi on ollut se, jonka me kaikki tunnemme: opettaja seisoo luokan edessä ja luennoi oppilaille. Ihan ensinnä olisi siis kiinnostavaa tietää, kuinka laajaa käsitellyn aineiston näyttö on ylipäätään ollut digitaalisuuden tai ilmiölähtöisyyden hyödyntämisestä tarkasteltujen oppilaiden arjessa.

Toiseksi, etenkään digitaalisuus ei kyllä ole oikein millään voinut edes olla merkittävässä roolissa tutkittujen oppilaiden kouluarjessa, jollei sillä tarkoiteta ATK-luokassa ruudun tapittamista. Älykännykät esiteltiin ensi kertaa 2007 ja Suomeen ne jalkautuivat 2008–2009. Tabletit tulivat puolestaan markkinoille 2010 ja kouluissa niitä alkoi näkyä 2012 aikaan. Siis silloin kun ensimmäinen tutkittu 2012 PISA-testattu kohortti on lopetellut peruskouluaan. Ennen vuoden 2016 OPS-uudistusta puolestaan ilmiöoppiminen tai itseohjautuvuus ovat olleet suomalaisessa koulussa lähinnä marginaali-ilmiöitä.

Jollei tutkimuksen uutisoinnissa ole tehty merkittävää virhettä tutkimusaineiston kuvailussa, on siis aika lailla selvää, ettei tästä aineistosta voi johtaa mitään väitetyn kaltaisia johtopäätöksiä. Tieteenfilosofisesti tosin vielä arveluttavampaa on, että tässä on esitetty erittäin painokkaita argumentteja nojaten tutkimusaineistoon, jota kukaan muu kuin asianomaiset eivät ole nähneet. Yksittäisestä tutkimuspaperista voi ylipäätään vetää äärimmäisen harvoin näin rajuja johtopäätöksiä. Tässä tapauksessa se on vielä epätodennäköisempää, koska myös vastakkaista näyttöä on olemassa niin digitaalisten menetelmien kuin ilmiöoppimisenkin hyödyistä oppimisessa, kuten esimerkiksi asiaa aktiviisesti tutkiva professori Kirsti Lonka on esittänyt. Kun tutkimuksen metodit, tarkka aineisto tai argumentointi eivät ole saatavilla perustuu nyt käytävä keskustelu lähes jäännöksettä arvailuun.

Lehtiartikkelin otsikkoväite siitä, että ”tutkimus paljastaa koulujen uusien menetelmien heikentävän oppimista merkittävästi” on siis harhaanjohtava. Vaikka 2012 ja 2015 PISA-kohorttien tutkimusaineisto osoittaisi mitä, se ei kerro meille yhtään mitään nykyisten koulujen uusien menetelmien oppimistehosta. Tästä aineistosta voi tehdä ainoastaan johtopäätöksiä, jotka koskevat vuosina 2003–2015 käytössä olleita metodeja. Lisäksi, vasta kun aineiston johtopäätöksiä on tarkasteltu laaja-alaisemmin suhteessa muuhun, myös vastakkaiseen, tutkimusnäyttöön on mahdollista esittää edes viitteellisesti näin painokkaita argumentteja.

On hieno juttu, että tällainen tutkimus on tehty. Odotan innolla tutkimuspaperiin tutustumista. Toivoisin kuitenkin malttia tällaisista löydöksistä käytävään keskusteluun – niin digihuuman valtaan joutuneiden uudistusintoilijoiden kuin koulu-uudistuskriitikoidenkin osalta. Kun ollaan tekemissä aika radikaalienkin uudistusten kanssa, on selvää, että tunteet nousevat pintaan kärjistäen näin mielipiteitä.

Olisi hyvä pystyä arvioimaan kriittisesti sekä perinteisiä että uusia menetelmiä asianmukaisin menetelmin ja käymään näistä asiallista keskustelua. Loppujen lopuksihan kaikkien tarkoitus lienee sama: rakentaa sellaista peruskoulua, jossa lapset oppivat oppimaan ja ymmärtämään maailmaa monialaisesti.

Älykännykkä on nykyaikuisen tutti

26/04/2018

1 kommentti

Aloitin pari viikkoa sitten julman ihmiskokeen itselläni.

Olen jo vuosia käyttänyt lomakännykkänä Nokian minipuhelinta, viimeisimpänä kananpojankeltaista 3110:n uusioversiota. Tunne siitä, että ei ole pakko olla koko ajan vastailemassa sähköposteihin ja pikaviesteihin on euforinen. Viimeisen parin vuoden aikana uudelleenkytkeytyminen kaivamalla iPhone laatikosta on tuntunut joka loman jälkeen raskaammalta. Silti olen ajatellut, että töissä lomakännykkä ei riitä, koska pitää olla aina tavoitettavissa.

Maaliskuussa törmäsi huikeaan Light Phone -konseptiin. Kyseessä on puhelin, johon on jätetty vain välttämätön: puhelin, tekstiviestit, ehkä kartta-applikaatio. Sen tekijät yrittävät rakentaa puhelimen, joka säilyttäisi älylaitteen parhaat puolet ilman sen addiktoivia ominaisuuksia. Ihmelaite ilmestyy kuitenkin vasta ensi vuonna.

Älypuhelimen on addiktoiva sen takia, että se on dopamiinipumppu. Dopamiini on aivojen välittäjäaine, jota erittyy silloin, kun saamme jotakin aikaan. Vähemmän akateemisesti homman voi ilmaista niin kuin pikkuveljeni Paavo: kännykkä on nykyaikuisen tutti.

Joka ikinen punainen pallo, joka ilmestyy puhelimen ruudulle aiheuttaa hyvänolon tunteen. Sen takia me olemme kaikki niin koukussa sähköpostiin ja sosiaaliseen mediaan. Ongelmana on, että jokainen punainen pallo ei tiedä hyvää.

Sanotaan, että olet vaikkapa tosi hyvällä tuulella matkalla kotiin ja ihailet kevätaurinkoa bussin ikkunasta. (Niinhän kaikki tekevät ennemmin kuin räpläävät puhelintaan.) Sitten dopamiinipumppusi sanoo plim! Kaivat räpylän taskusta kuin hypnoosissa ja sydämesi hypähtää: sähköposti-ikonissa on punainen pallo, joka kertoo uudesta viestistä. Sinua on ajateltu! Olet tärkeä!

Sähköpostissa on kuitenkin pommi: loppuviikko menee ylitöiksi tiukan työhaasteen takia. Kevätauringon synnyttämä leppoisa serotoniinipölly on tiessään, sykenopeutesi nousee kattoon ja kroppa pumppaa verenkierron täyteen kortisolia. Toisin sanoen, alkaa ketuttaa. Vaikka ulkona on yhä kaunis kevätaurinko ja laulavat linnut. Pitäisivät turpansa kiinni, joidenkin täytyy tehdä ylitöitä huomenna.

Ajattele, millaista elämä olisi fantasiamaailmassa, jossa plim-ääntä ei olisi koskaan kuulunut. Olisit tsekannut mailit vasta seuraavana aamuna valmiiksi työmoodissa – ja nauttinut edelliseen iltaan saakka raikkaasta kevätpäivästä.

Tässähän nyt ei ole sinänsä mitään uutta: suurin osa nykyihmisistä on koukussa punaisiin palloihin. Syy siihen, että räpellämme sitä 99% ajasta somessa, sähköpostissa ja uutissivustoilla on, että näiden palveluiden aiheuttamilla dopamiinipiikeillä on tavattoman matala kynnys.

Saadaksesi kiksit sähköpostista tai Fesestä, ei tarvitse kuin painaa yhtä nappulaa, punaiset pallot hoitavat loput. Kun taas esimerkiksi oppimisapplikaation tai inspiroivan videon esiin kaivaminen vaatii vaivannäköä, e-kirjan lukemisesta puhumattakaan.

Luettuani Light Phonesta päätin tehdä kokeilun: mitä tapahtuu, jos poistan puhelimestani kaikki matalan kynnyksen dopamiinipumput? Poistin sähköpostin, Facebookin, Twitterin, LinkedIn:in ja kaikki muut nopeita kiksejä antavat applikaatiot.

Viimeisten viikkojen aikana olen havainnoinut kaksi asiaa. Ensinnäkin, niin kuin kuka tahansa narkkari, kaipaan punaisia pallojani. Tästä syystä läppärille pääseminen onkin nykyään monin verroin aiempaa juhlavampaa.

Toinen havainto on saanut minut ajattelemaan koko älypuhelinten mahdollisuusavaruutta ihan uudella tavalla. Minä tarvitsen tuttiani vaikkapa Länsimetroa odotellessa siinä missä kuka tahansa muukin. Jos poistan pahimmat huumeet kapulaltani, voisinko käyttää nämä minuuttibreikit rakentavammin?

Asensin puhelimeni etusivulle Duolingon ja Human Japanesen japanin oppimista varten. Latasin Kindle-applikaatiooni Walt Whitmanin kootut runot. Lopuksi latasin vielä nipun erilaisia fitness-applikaatiota. Tulokset ovat olleet hämmentäviä.

Kyllä, kaipaan yhä tymäkämpiä fiksejä. Mutta kun niitä ei kerta kaikkiaan ole saatavilla, käytän mainitsemiani appeja jatkuvasti päivän mittaan. Aivojen mössöönnyttämisen tai turhien stressipiikkien sijaan japani on alkanut tarttua ihan eri tavalla kuin ennen. Ja jos ei kerta kaikkiaan jaksa opiskella, Whitmanin runot tai Lifesumin käppyröiden tutkiskelu siivittävät mukavasti viisiminuuttisen metroa odotellessa.

Kenties hämmentävintä on, ettei muutos ole vaikuttanut millään tavalla kykyyni käyttää sähköpostia ja somea. Pysyn tasan yhtä hyvin yhteydessä sosiaaliseen verkostooni pöytäkoneen ja läppärin kautta. Myös sähköposti-inboxini pysyy yhä tyhjänä, vaikka tsekkaan mailit vain pari kertaa päivässä.

Älypuhelimet ovat huikea keksintö, mutta niin kuin mikä tahansa uutuusvärkki, niitä voi käyttää sekä hyvään että huonoon. Poistamalla matalan kynnyksen dopamiinipumput on ainakin teoriassa mahdollista keskittää kapulan käyttö asioihin, jotka tekevät hyvää tuottamansa dopamiinitulvan lisäksi.

Tietty parin viikon kokemusten jälkeen on helppoa viisastella, samalla kun akuutti punaisten pallojen ikävä iskee melkein joka päivä.

Mutta ehkäpä älylaite on mahdollista ruuvata hyvää tekeväksi voimaksi nykyihmisen arkeen, vaikka se oikeasti onkin tutti.

Kolme teesiä oppimisesta

23/11/2016

1 kommentti

Maailma muuttuu, ja oppiminen se vasta murroksessa onkin.

Nykyteknologian viihdyttämät koltiaiseet eivät enää istu pulpeteissa aloillaan kun mieli tekee Pokémon-jahtiin. Tieto päivittyy sellaista vauhtia, etteivät kirjat meinaa pysyä mukana. Samaan aikaan kuitenkin innokkaimmat uudistajat haluavat rientää heittämään kaiken vanhan roskiin milloin minkäkin trendihärpäkkeen tieltä. Tosi asiassa uudistamisessa on hyvä kokeilla rohkeasti uutta – mutta myös pitää vanhasta kiinni silloin, kun se toimii.

Tässä omat perusteesini oppimisen tulevaisuudesta.

1. Oppiminen on aina hauskaa oppimista

Kirjoitin 2012 kirjan nimeltä Learning as Fun (suom. 2014 Hauskan oppimisen vallankumous). Kauhukseni tajusin puoli vuotta kirjan painatuksen jälkeen, että siinä oli dramaattinen virhe, joka komeili vieläpä teoksen kannessa. Nimi Learning as Fun kun viittaa siihen, ettei oppiminen pitäisi muuntaa hauskaksi. Eli se ei ole aina hauskaa.

Mutta kun se on.

Ei, oppiminen ei ole aina helppoa ja kivaa. Mutta oppiminen, silloin kun sitä tapahtuu, on yksi huikeimpia inhimillisiä kokemuksia, joita meillä voi olla. Oivaltamisen hetki, puhumattakaan silloin kun lapsenomainen uteliaisuus nostaa päätään, on yksi parhaimpia – ja hauskimpia! – kokemuksia, joita meillä voi olla.

Tästä syystä nähdäkseni koulun kaikkein tärkein tehtävä olisi pitää huoli siitä, että oppimista tapahtuu. Koulun päätehtävä ei siis nähdäkseni ole opettaminen – eikä myöskään viihdyttäminen! –, vaan oppimisen mahdollistaminen.

2. Oppiminen on aina kovaa työtä

Oppiminen on aina hauskaa oppimista. Mutta se ei tarkoita sitä, että se on kivaa tai helppoa. Päin vastoin: oppimista tapahtuu silloin, kun ihminen ponnistelee osaamisensa äärirajoilla. Ja se on kovaa työtä.

Oppiminen ei tapahdu silmänräpäyksessä, oli käytössä minkälaiset ihmetabletit tahansa. Se vaatii aina kertausta, syventymistä ja uudelleen tarkastelua. Se vaatii siis aikaa ja vaivannäköä. Mutta silloin kun oppiminen on mielekästä – kun sille on kullekin oppijalle järkevä syy – on ihminen valmis näkemään vaivan.

Pelasin monta vuotta höntsäjoukkueessa sählyä. Joka perjantai kokoonnuimme Helsingin yliopiston psykologien ja aivotutkijoiden kanssa juoksemaan kaksi tuntia rei’itetyn pallon perässä. Ja joka kerta parituntisen jälkeen istuimme saunassa voivottelemassa pakottavia jäseniämme. Kerran yksi joukkuelaisistamme keksi katsoa sykemittarista, paljonko kahdessa tunnissa tulee juostua. Lukema oli liki 10 kilometriä.

Kuka hullu juoksee joka perjantai 10 kilometriä niin, että jäseniä kolottaa, eikä lauantaiaamuna pääse edes sängystä ylös? Sellainen ihminen, joka kokee juostessaan tekemisen riemun. Kun tehdessä tyydyttyvät sisäisen motivaation perustarpeet autonomia, kompetenssi ja ihmissuhteet, on kova työ äärettömän palkitsevaa.

3. Tyhmiä ihmisiä ei ole olemassa

Käsitys siitä, että meillä on fiksuja ja tyhmiä ihmisiä syntyy siitä, että mittaamme osaamista ikävuosittain. Laitamme lapset riviin ja katsomme, kuka osaa, kuka ei.

Tosi asiassa tyhmiä ihmisiä ei ole olemassa. On vain ihmisiä, jotka osaavat jo – ja niitä, jotka eivät vielä osaa. Oppiminen on silta osaamattomuudesta osaamiseen. Se tapahtuu silloin, kun tekeminen haastaa riittävästi, että se on kiinnostavaa – mutta ei liikaa, niin että olo muuttuu voimattomaksi.

Taannoin neljäsluokkalainen esikoisemme opetteli matematiikan kirjasta uusia laskutekniikoita. Satalukujen kertolasku ei meinannut luonnistua niin millään. Matikankirja lensi seinään useammin kuin kerran. Mutta sitten, kolmen vartin ponnistelujen jälkeen, silmiin syttyi valo ja tyttö tajusi, miten laskut toimitetaan. Sen jälkeen kynä sauhuisi loppuillan riemunkiljahdusten saattelemana – eikä tyttöä meinannut saada irti kirjasta millään kun tuli aika mennä nukkumaan.

Oppiminen on hauskaa silloin kun sitä tapahtuu, oppiminen on aina kovaa työtä, ja oppiminen on silta osaamattomuudesta osaamiseen. Kun kokeilemme rohkeasti, pidämme kiinni vanhasta hyvästä ja etsimme jokaiselle menetelmälle ja työkalulle oikean paikan opinkaarella, käännämme nyt maailmaa kuohuttavat muutospaineet innostaviksi mahdollisuuksiksi.

Oppimisen uudistaminen tarvitsee innostusta – ja jäitä hattuun!

17/11/2016

3 kommenttia

Olen ollut syksyn aikana tavattoman innoissani Suomessa käynnissä olevasta oppimisen uudistamisesta. Perusopetuksen uusi opetussuunnitelma on upea, suorastaan taideteos. Suomalaiset opettajat ovat myös pääasiassa ottaneet uudistukset innostuksella vastaan.

Samalla on käyty monipolvista keskustelua, ajoin raivokkaastikin. Tämä on uudistusten läpiviennin kannalta pelkästään hyvä juttu. Onhan se nimittäin ihan älytön ajatus, että suomalainen koulu pitäisi uudistaa sataprosenttisesti vaikkapa ”digiloikkaamalla”.

Suomalainen koulu on jo nyt maailman paras. Se tarkoittaa sitä, että siinä on valtavan paljon hyvää. Uudistusta se tarvitsee siksi, että maailma muuttuu ympärillä. Mutta kun uudistetaan, on tärkeää pitää ne hyvät jutut mukana.

Monella uudella menetelmällä voimme parantaa jo nyt loistavaa koulua entisestään. Samaan aikaan tulee kuitenkin pitää huoli siitä, ettei lapsi lennä ulos pesuveden mukana.

Suomalaisen koulun salainen ase on tasa-arvo: jokainen suomalainen voi saada syntyperästään riippumatta laaduukkaan peruskoulutuksen. Siitä on pidettävä kiinni henkeen ja vereen, vaikka kuinka siirryttäisiin oppijakeskeisyyteen.

Ilmiölähtöisyys ja osallistavat tilat voivat innostaa etenkin sosiaalista oppilasta. Mutta jos introvertti työrauhaa kaipaava oppilas tulee joka toinen päivä itkua tuhertaen kotiin, on hukattu jotain olennaista. Me jokainen opimme omalla tavallamme, ja kun uutta otetaan käyttöön, on aina olemassa ylikorjaamisen vaara. Jollekin se ihan perinteinen koululuokka on paras paikka oppia, ja tämä pitää huomioida ihan samalla tavoin kuin vilkkaampienkin osallistaminenkin.

Oppikirja on yksi parhaista oppimisteknologioista – mutta vain silloin kun oppija on aidosti kiinnostunut opittavasta asiasta. Kirjoja ei siis tule heittää ulos tablettien tieltä, vaan niille pitää etsiä oikea paikka opintiellä. Silloin kun ei vielä nappaa, pelit ja leikit voivat innostaa vaikka kvanttifysiikan saloihin. Mutta sitten kun silmiin syttyvät lamput, ei hyvää oppikirjaa voita mikään.

Lopuksi, kaiken oppimishypetyksen jalkoihin meinaa usein jäädä se kaikkein paras oppimisen menetelmä – se, joka on ollut meillä käytössä tuhansia vuosia siksi, että se toimii.

Mikän digihärpäke, oppimispeli, uusi menetelmä, luokkatila tai opetustrendi ei tule ikinä vetämään oppimisen ilon sytyttämisessä vertoja opettajalle, joka on aidosti kiinnostunut opettamastaan asiasta.

Flow tarttuu. Parhaiten se tarttuu innostuneelta opettajalta.

Nähdäkseni koulu-uudistus vaatii kahta asiaa: rohkeutta kokeilla uutta ja tarmoa taistella typeryyksiä vastaan. Kukaan tutkija, poliitikko tai virkamies ei tiedä, miten oppiminen pitäisi tänä päivänä järjestää. Sen tietää kussakin luokassa ainoastaan luokan opettaja.

Parhaiten kukin opettaja saa selville, mikä hänen luokassaan toimii kokeilemalla rohkeasti uutta. Ottamalla vaikka kolmen kuukauden ajaksi käyttöön jonkin uuden menetelmän. Jos toimii – hieno juttu! Jos ei – kokeillaan seuraavaa.

Typeryyttä vastaan pitää taas taistella kaikin voimin. Jos hallitus meinaa kaataa opetuksen määrärahat Talvivaaraan, on syytäkin älähtää. Ja jos virkamies ehdottaa tosissaan päätöntä digikiintiötä, on meidän kaikkien velvollisuus nousta barrikadeille ja huolehtia siitä, etteivät tällaiset älyvapaat säädökset rampauta opettajakuntamme työskentelyvapautta.

Tehdään innolla uutta, kokeillaan, uudistetaan – ja irrotellaankin välillä. Kuunnellaan samalla, mitä vanhoilla ja viisailla konkareilla on sanottavana. Eivät he aina ole oikeassa, mutta usein ovat.

Suomalainen koulu on maailman paras.

Tehdään siitä vielä parempi.

Menetelmiä ja kokeiluja oppimisen ja opettamisen uudistamiseksi

08/09/2016

4 kommenttia

Kävin alkuviikosta Tampereella puhumassa oppimisen ilosta. Viime aikoina olen usein lopettanut oppimista koskevat puheenvuoroni esittelemällä erilaisia menetelmiä, joita kokeiluista ja oppimisen uudistamisesta kiinnostunut opettaja voisi soveltaa arjessa. Tällä kertaa olin kuitenkin rakentanut puheenvuoroni teoreettisemmasta näkökulmasta.

Saamani palautteen perusteella käsitin, että monet kuulijat olisivat toivoneet myös konkretiaa. Innostuinkin siksi kirjaamaan ylös joitain mielestäni kiinnostavia työkaluja oppimisen uudistamiseen.

Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Olisi myös kiinnostavaa kuulla, minkälaisella menetelmäkirjolla oppimista tänä päivänä kehitetään, jos haluat jakaa omia parhaita käytäntöjäsi esimerkiksi kommenteissa.

Oppilaan kiinnostuksen kohteiden kartoittaminen:
•Itsetutkimuksen työkaluja opiskelijalle
•Ajattelun ammattilainen: Urahaaveista vauhtia opintomotivaatioon

Arviointi ja Pekka Peura:
•Pekka Peuran blogi
•Pekka Peuran blogi: Itsesäätelyn ja itsearviointitaitojen kehittymistä tukevien työkalujen kayttö opetuksessa
•Ajattelun ammattilainen: Numerot eivät mittaa osaamista

Itseohjautuvuus
•Wired: Free Thinkers
•Sugata Mitra: Hole in the Wall

Käännetty luokkahuone ja Khan Academy:
•Ajattelun ammattilainen: Oppimisen vallankumous
•Khan Academy

Luokkahuoneen tuunaus ja Maarit Korhonen:
•Herää koulu: Luokkahuoneen tuunaus

Oppimispelejä:
•Lightneer Blog: The Best Learning Games Roundup

Koodaus:
•Scratch Jr
•Scratch
•Human Resource Machine
•Hello Ruby

Lopuksi, yhdestä hauskan oppimisen huipuista, loistoanimaatio Olipa kerran… elämästä on näköjään tulossa HD-tasoinen uusintajulkaisu.

Oppimisen uudistaminen on luullakseni antoisinta etsimällä ja kokeilemalla erilaisia, juuri sinulle sopivia menetelmiä. Mikään oppimismenetelmä ei kuitenkaan lyö laudalta asiastaan innostunutta opettajaa. Opettajan kannattaa siis nähdäkseni käyttää aikaa myös sen miettimiseen, mikä opetettavassa asiassa itseään innostaa. Kenties silloin tällöin jopa aiheesta innostunut oppilaskin voi toimia opettajana.