Jokainen ihminen on erityisyksilö

Meillä on kaksi voimallista valtavirtakulttuuria, jotka ohjaavat käsitystä yksilöllisyydestä. Erityisesti Amerikassa suosioon on noussut alun perin Kreikasta kumpuava sankarikulttuuri. Sankarikulttuuri korostaa erityisyksilöitä, jotka nousevat ryhmän yläpuolelle. John McClane, Rambo ja Akilleus osoittavat kaikki olevansa ensiluokkaisia kansalaisia tavisten laotessa sotakentillä.

Suomeen on puolestaan juurtunut slaavilaisperäinen ryhmähenki, jonka mukaan ketään ei saisi nostaa ryhmän yläpuolelle. Se tiivistyy lauselmaan: “Kuka sinä oikein luulet olevasi?” Suomalaisessa kulttuurissa normi on tasapäisyys – ja siitä irti rimpuileminen vaatii vähintään nallewahlroosilaisen egon.

Amerikassa siis pyritään kannustamaan huippujen syntymistä. Suomessa taas halutaan lanata kaikki samalle viivalle. Kumpikaan strategia ei kuitenkaan toimi kovin hyvin. Ensimmäisestä seuraa jyrkkää eriarvoisuutta. Toisesta puolestaan latteaa tasapäisyyttä. Sitä paitsi, on olemassa kolmaskin vaihtoehto. Sivuutetaan sekä eriarvoistaminen että tasapäistäminen.

Joka ikinen ihminen on erityisyksilö.

Kuka tahansa voi päästä omassa intohimossaan flow-kanavaan ja kehittyä alansa huipputekijäksi. Juuri sinun huippukohtasi liittyy kuitenkin ennen kaikkea temperamenttiisi – ei koulutukseesi tai siihen, mitä muut sinulta odottavat. Joitakin temperamentista kumpuava kutsumus ohjaa punaiselle matolle tai hiukkaskiihdyttimen ääreen. Toisille flow-kanava löytyy puolestaan trukin puikoista tai putkia rassaten. Kysymys kuuluukin: kuinka sinusta voi tulla paras mahdollinen sinä?

Me myös tarvitsemme näitä todellisia erityisyksilöitä. Jos putkesi paukahtavat, haluatko, että hommaa hoitaa mieluummin duuniinsa leipääntynyt potentiaalinen rokkitähti, vai putkimiehen hommista intohimoisesti pikkunappulasta unelmoinut ammattilainen?

Jokaisen ihmisen arvo on prikulleen sama. Todellista osaamista ruokkivassa yhteiskunnassa ei ole Gaussin käyrää, eikä tähdenlentoja. Osaavassa yhteiskunnassa jokainen on oman alansa supertähti – oli sitten kyse kvanttifysiikasta tai trukin kuljettamisesta. Jokainen ihminen on erityisyksilö.

Paha, paha Omena

Steve Jobs kuoli viime viikolla. Ei kestänyt montaakaan tuntia, kun korppikotkat jo löysivät haaskan. Samalla kun verkko täyttyi surunvalittelusta, säntäsivät bloggaajat ja toimittajat nostamaan esiin myös Applen “pimeän puolen”.

Suosituin argumentti on väittää, että Apple riistää kiinalaisia työntekijöitä Foxconn-tuotantolaitoksessaan, jossa työläiset ovat päätyneet jopa itsemurhaan epäinhimillisten olosuhteiden takia. Tämä argumentti on tosi: Foxconnissa työolosuhteet ovat tutkimusten mukaan kaameat. Samalla se on kuitenkin myös täyttä hölynpölyä.

Ensinnäkin, Foxconn ei ole Applen tuotantolaitos. Se on monikansallinen yritys, jolle ovat Applen ohella ulkoistaneet tuotantonsa myös muiden ohella Microsoft, Nintendo, Intel, Amazon – ja Nokia. Toisekseen, kun katsotaan Foxconnin itsemurhatilastoja, ne ovat itse asiassa pienemmät kuin Kiinan valtaväestön. Kyse on samasta ilmiöstä, kuin “pedofiilipappien” tapauksessa: kun tarkastellaan pientä otosta ilman suhdelukua suurempaan väestöön, näyttävät siinä tapahtuvat poikkeamat korostuvan.

Mutta kolmanneksi – ja tämä kohta on nähdäkseni tärkein – tämä argumentaatio sivuuttaa kokonaan tosiseikan, josta eivät ole vastuussa vain suuryritykset, vaan joka ikinen meistä.

Länsimainen kulttuuri perustuu yhä orjatyölle.

Joka ikinen yritys, joka on ulkoistanut tuotantonsa itään perustuu käytännössä ihan samanlaiseen toimintamalliin, kuin se, johon turvautui Afrikan tulokkaita puuvillaplantaaseillaan riistänyt etelävaltiolaisen ketku. Ja käytännössä tämä tarkoittaa joka ikistä yritystä, joka tuottaa mitään fyysisiä tuotteita. Jopa lempilenkkarivalmistajani Karhu siirsi taannoin tuotantonsa Virosta Kiinaan.

Idässä työolosuhteet ovat pitkälti samanlaiset kuin 1800-luvun orjilla. Me olemmekin kätevästi ulkoistaneet koko orjuuden, jotta se ei rumentaisi meidän omaa maisemaamme. Kun se tapahtuu jossain kaukana, sitä ei tarvitse ajatella.

Mutta Apple-argumentaatiolla on vielä pimeämpi puoli kuin se, että menestyjää nyt pitää vaan päästä tavalla tai toisella nokkimaan. Suurin ongelma tässä on se, että kun lehdet kirjoittavat siitä, miten elektroniikkajätti riistää työläisiään, me saamme kätevästi syyllisen. Kun voimme ajatella, että “kyllähän Applen pitäisi tehdä asialle jotain”, meidän ei tarvitse. Kun voimme osoittaa jotakuta sormella, meidän ei tarvitse enää tuntea tunnontuskia kaukoidän riistämisestä.

Tosi asiassa joka ikinen meistä on syyllinen Foxconnin tapahtumiin. Vaikka et omistaisi ainuttakaan elektronista härpäkettä, elät kuitenkin kulttuurissa, jonka koko infrastruktuuri perustuu näille rakenteille. Pakoon pääsee vain tekemällä Linkolat: muuttamalla metsän keskelle ja kaatamalla ja keräämällä oman lounaansa.

Tämä ei tarkoita sitä, etteikö tästä asiasta pitäisi puhua – ja etenkin, etteikö sille pitäisi tehdä jotain. Tämä tarkoittaa kuitenkin sitä, ettei meidän kannata haaskata aikaa syyllisten etsimiseen. Ennemminkin meidän kannattaa pysähtyä miettimään, mitä me voisimme tehdä, jotta Foxconnin ja muiden idän tuotantolaitosten olosuhteita saataisiin kohenemaan.

Erityisesti meidän kannattaisi miettiä, olisimmeko sittenkin valmiit maksamaan iPhonestamme tuhatkunta euroa – tai Nokian peruskännykästä pari sataa. 1990-luvun lopussa Apple oli viimeisiä amerikkalaisia elektroniikkavalmistajia, jotka siirsivät tuotantonsa USA:sta itään. Eettiset ja laadulliset standardit eivät kestäneet siinä vaiheessa, kun hintatasollaan itsensä marginaaliin ajanut yritys oli menossa konkurssiin.

Älä tyydy vähempään

Applen toimitusjohtaja Steve Jobs totesi Stanfordin yliopiston vuoden 2005 valmistujaisissa pitämässään puheessa näin:

Työsi on suuri osa elämääsi, ja ainoa tapa olla todella tyytyväinen työhösi on tehdä upeaa työtä. Ainoa tapa tehdä upeaa työtä on tehdä työtä, jota rakastat. Jos et ole löytänyt sitä vielä, jatka etsimistä – äläkä tyydy vähempään. Kuten kaikissa sydämen asioissa, tiedät heti, kun löydät sen. Ja kuten kaikissa upeissa suhteissa, tämäkin vain paranee vanhetessaan. Jatka siis etsimistä – älä tyydy vähempään, kuin mitä juuri sinä ansaitset.

Ihmisen ei pidä tehdä mitään, mitä hän ei halua – paitsi jos hän ei halua tehdä mitään, hänen pitää tehdä kaikkea. Jos tiedät, mitä haluat, laita itsesi täysillä likoon. Ja jos et ole vielä löytänyt intohimoasi, älä anna periksi. Kokeile uusia juttuja: opiskele, matkusta, harrasta. Jatka etsimistä – äläkä tyydy vähempään.

Miten ansaitset elantosi sillä, mitä juuri sinä haluat tehdä?

Maanantain blogikirjoituksessa esittelin harjoituksen nimeltä kutsumuskartta. Sen avulla voit selvittää itsellesi nopeasti, mihin juuri sinä haluat päiväsi käyttää. Työ vie kolmanneksen aikuiselämästäsi. Sitä ei kannata käyttää turhauttavaan puuhasteluun vain rahaa ansaitakseen.

Mutta jos et ole miljoonaperijä, pitää rahaa kuitenkin ansaita.

Miten se siis onnistuu kutsumuksellisesti? Tässä muutama idea. Ensinnäkin käymällä läpi kutsumuskarttaasi voit kartoittaa erilaisia ammatteja, joissa pääsisit tekemään sinulle kutsumuksellisia asioita. Jos pidät vaikkapa tietokoneiden parissa hääräämisestä ja ratsastamisesta, voi leipätyö löytyä kumman tahansa toimen piiristä.

Tietokoneinsinööri ehtii ratsastaa vapaa-ajallaan. Ja hummien parissa hääräävä renki tai talliemäntä taas voi ruuvata viikonloppuisin turboahdettuun pelikoneeseen uuden tymäkän näytönohjaimen. Yksi toimi tuo rahaa, toinen jää harrastukseksi. Pääasia on, että pystyt kutsumuskarttasi avulla tuottamaan riittävästi resursseja, että pystyt tekemään niitä asioita, jotka ovat sinulle tärkeimpiä. Yhdistelemällä erilaisia kutsumuksellisia toimia on mahdollisuuksia käytännössä rajattomasti.

Joskus unelma-ammatti ei kuitenkaan pompsahda esiin heti kutsumuskarttaa silmäilemällä. Tällöin kannattaa käyttää esimerkiksi jotain luovuustekniikkaa. Tee kutsumuskartastasi miellekartta: kirjoita erilaiset intohimoiset toimesi paperille ja yhdistele ne viivoilla toisiinsa. Mitkä toimet tukevat toisiaan? Mitkä ovat kokonaan erillisiä.

Hyödyntämällä lateraalista ajattelua voit puolestaan kääntää ennakko-oletuksesi nurin niskoin. Mitä ratsastaminen oikeastaan tarkoittaa? Voisiko saman ilon saada traktorin ratissa? Ja onko tietokoneiden parissa hääräily juuri se juttu – vai pidätkö nimenomaan elektroniikkalaitteiden sisuskalujen koluamisesta? Kyseenalaistamalla lähtökohtiasi ja ravistelemalla ajatuksiasi, saat pian avattua aivan uudenlaisia väyliä. Mahdollisuudet vain kasvavat entisestään.

Pelkkä kutsumuksen kartoittaminen ei kuitenkaan riitä. On myös tärkeää tietää, mitä mahdollisuuksia todellisuudessa on. Siksi kannattaa seurata tarjolla olevia työpaikkoja ja tarkastella, miten kutsumuskarttasi sopisi niihin. Älä hermostu työhakemusten muodollisista vaatimuksista: jos et ole hakemassa valtion virastoon töihin, voi monessa työpaikassa käydä niin, että paikan saa ilman muodollista pätevyyttäkin, jos osoitat kykeneväsi hyvin pestin hoitoon.

Seuraa myös omiin mielenkiinnon kohteisiisi linkkaavien yritysten toimintaa. Jos törmäät firmaan, joka saa sydämesi hypähtämään, älä odota avointa pestiä. Soita henkilöstöpomolle ja kysy, voisitko tulla esittäytymään. Älä unohda kertoa, että kyse on unelmaduunistasi.

Selvitä myös, mitkä ovat oikeasti toimivia työnhakustrategioita. Viime viikolla linjasin yhden toimivan menetelmän, joka tosin viehättänee lähinnä voimakkaasti ulospäin suuntautuneita uraohjuksia. Toimivia työnhakumenetelmiä on kuitenkin lukematon määrä. Fakta on, että esimerkiksi akateemisilla aloilla työtä saa harvoin vain CV:tä lähettämällä. Kysele sen sijaan työnhaussa usein onnistuneilta tuttaviltasi, mitä he ovat tehneet. Selvitä, mikä oikeasti toimii, ja muotoile sitten työnhakustrategiasi sen mukaan, oli alasi sitten kovakuoriaistutkimus tai putkiremppaaminen.

Lopuksi, kaikille meille ei ole olemassa valmiina soveliasta jopia. Se ei kuitenkaan tarkoita, että tässä kohtaa pitäisi heittää pyyhe kehään. Vaihtoehtoavaruus kasvaa äärettömäksi siinä vaiheessa, kun mukaan tuodaan yrittäjyys.

Toiminimen perustaminen maksaa muutaman kympin. Kun mietit, mitä osaat ja mistä olet innoissasi, ja ideoit sen jälkeen, miten voisit olla aidosti hyödyksi toisille ihmisille, ei uuden bisneskonseptin kehittämisessä pitkään nokka tuhise. Tutustumalla esimerkiksi tuotteistamiseen, eli siihen, miten saat mahdollisimman selkeästi viestitettyä muille mitä osaat, ja markkinointiin, eli siihen, miten saat ylipäätään tiedon itsestäsi maailmalle, on konsepti valmis. Ja jos oma temperamenttisi saa karvat nousemaan pystyyn ajatuksesta, että soittelisit ventovieraille ja tyrkyttäisit omaa osaamistasi, pistä putiikki pystyyn markkinointihenkisen tuttavasi kanssa.

Aristoteleen sanotaan sanoneen, että kutsumuksesi löytyy sieltä, missä taitosi kohtaavat maailman tarpeet. Nykyaikainen lahjakkuustutkimus tietää kertoa, että taidot kehittyvät runsaan harjoituksen kautta – ja harjoitusmäärille keskeisintä on puolestaan innostus.

Innostus perustuu intohimoon. Selvittämällä sen, mitä haluat tehdä intohimoisesti, harjoittelemalla ja käyttämällä vielä tovin sen selvittämiseen, mitä muut oikeasti tarvitsevat, on kutsumuksellisen työn löytäminen vain ajan kysymys. Kutsumuksesi on siellä, missä intohimosi kohtaa maailman tarpeet.

Älä tee työtä rahasta

Työnteko, jonka ainoa motivaatio on ulkoinen – raha, maine, yhteiskunnallinen asema – on yksi pahimpia elämänlaatua nakertavia seikkoja ihmisen elämässä. Työtä ei yksinkertaisesti kannata tehdä vain rahan ansaitsemisen takia. Mahdollisten ansaintamallien valikoima on sen verran runsas.

Ongelmana tässä on kuitenkin se, että mistä ihmeestä sisäisesti motivoidun, eli kutsumuksellisen työn sitten löytää. Tosiasia on, että harva meistä tuntee tarjolla olevia työmahdollisuuksia niin perinpohjaisesti, että osaisi lotota sieltä juuri sen, mikä omaan temperamenttiin parhaiten sopii. Onpa vieläpä niin, että harvat edes tietävät, mikä se oma temperamentti on – saatika sitten, mitä elämältään haluavat. Tässä on siis kaksi ongelmaa. Kumpaankin on kuitenkin olemassa ratkaisuja.

Älä tee työtä rahasta – vaan ansaitse rahaa siitä, mitä haluat tehdä.

Ensin täytyy siis selvittää, mitä haluat tehdä. Tässä avuksi on kutsumuskartta. Kutsumuskartta tehdään näin: ota A4-kokoinen paperi. Etsi rauhallinen paikka ja kirjoita sitten paperille kaikki sellainen tekeminen, josta pidät. Kirjoita vaikkapa “lukeminen”, “kirjoittaminen”, “autolla ajaminen”, “tenniksen pelaaminen”, “puun sahaaminen” ja niin edelleen. Kirjoita ylös vain sellaisia asioita, joiden tekemisestä nautit niiden itsensä vuoksi – ei niitä, joista saa parhaan palkan, tai joista äitikin tykkää.

Pyri täyttämään koko A4-arkki, jatka parhaassa tapauksessa paperin toiselle puolelle. Pisteytä sitten jokainen askare antamalla sille arvosana yhdestä kolmeen. Kolmosen saavat ne puuhat, joita saat jo nyt tehdä sydämesi kyllyydestä. Kakkosen saavat toimet, joiden parissa askaroisit mieluusti enemmän, jos aika tai raha vain riittäisi. Ja ykkösen saavat hommat, joita et kerta kaikkiaan pääse juuri nyt tekemään tarpeeksi. Kutsumuskartta kertoo sinulle, kuka sinä oikeasti olet: mitä sinä tekisit, jos kukaan tai mikään ei rajoittaisi sinun elämääsi.

Seuraava askel on ottaa selville, miten voisit oman kutsumuskarttasi toimien avulla synnyttää tilanteen, jossa joka ikinen kohta listalla saisi arvosanakseen kolmosen. Tässä kohtaa on hämmästyttävää huomata, kuinka laaja valinta-avaruus aukenee. Pelkän tutkinnon perusteella tapahtuva työnhaku rajaa mahdollisuudet kouralliseen jopeja. Kutsumuskartan pohjalta voit muokata työhön ja harrastuksiisi suuntautuvia toimiasi mielesi mukaan.

Lukemisesta, autoilusta ja esiintymisestä nauttiva henkilö voisi suuntautua autoilua harrastavaksi opettajaksi. Tällöin kutsumuskartan lukeminen ja esiintyminen linkkaisivat leipätyöhön, ja niistä saatavan rahan avulla olisi mahdollista rahoittaa autoiluharrastus. Prikulleen sama ihminen voisi kuitenkin myös suunnata rekkakuskiksi. Venäjän tullijonossa olisi sitten aikaa lueskella Karamazovin veljeksiä, ja viikonloppuvapailla ehtisi vielä osallistua harrastelijateatteriinkin. Jos pelkästään kolmella toimella on jo mahdollista avata valinta-avaruutta näin, mitä sitten, kun olet täyttänyt kokonaisen A4-arkin? Mahdollisuudet ovat käytännössä rajattomat.

Kun olet selvittänyt, mitä juuri sinä oikeasti haluat, on aika siirtyä seuraavaan vaiheeseen: miten rakennat sellaisen ansaintamallin, jossa oma kutsumuksellinen toimintasi tuottaa riittävästi resursseja, jotta voit tehdä juuri sitä, mitä haluat. Mutta tästä lisää keskiviikon kirjoituksessa.

Ämpäri ja rätti

Karoliina tapasi junassa kamerunilaisen Sergen. Murtaen suomea puhunut Serge kertoi maahanmuuttajan arjesta Suomessa. Päivisin hän työskenteli työpaikkaruokalassa. Iltaisin hän ansaitsi lisätienestiä tekemällä siivoojan hommia. Serge oli kuitenkin päättänyt perustaa oman siivousyrityksen.

“Mutta eikö yrityksen perustaminen vaadi aika paljon pääomaa, aikaa ja vaivaa?” kysyi Karoliina.
“Ei ei, muutama kymppi riittää”, sanoi Serge innoissaan.
“Muutama kymppi?”
“Neljä kymppiä toiminimen perustamiseen ja kaksi kymppiä, joilla voin ostaa Valintatalosta ämpärin ja rätin!”

Nyt duunia niin kuin olisi jo!

Perjantain Nyt-liitteessä akateemiset ylikouluttautuneet ihmiset esittivät huomioitaan siitä, miltä tuntuu, kun lahjakkaanakaan ei kunnon töitä heru. Tämä keskustelu on kuitenkin nähdäkseni pahasti vinksallaan.

Taustalla pyörii ajatus siitä, että kun olet opintosi tehnyt, töiden pitäisi tupsahtaa itsestään syliin.

Kun CV-klinikalla kerran neuvottiin laittamaan A4-arkille opinnot, työkokemus ja kielitaito, pitäisi ansioluettelon massapostituksella herua työpaikka viimeistään viikon kuluttua. Ja sitten ihmetellään kun puhelin ei soi.

Samaan aikaan on jännä seurata esimerkiksi Aalto-yliopiston yrittäjäporukoita. Aalto Venture Garagen parikymppiset tulevat yrittäjäohjukset eivät laita ansioluetteloitaan menemään ja tuijota sitten vihaisesti puhelinta. Sen sijaan he hakkaavat kellon ympäri kasaan yritysideoita ja pommittavat yrityspomoja Nalle Wahlroosista Jorma Ollilaan niin kauan, että audienssi heruu. Ennen pitkää yksi toisensa jälkeen löytääkin jonkin väylän, jota pitkin pääsee elämässä eteen päin.

Ei millään pahalla aaltolaisia kohtaan, mutta eivät he ole yhtään sen synnynnäisesti lahjakkaampia kuin Helsingin yliopiston politiikan opiskelijatkaan. He vain tekevät tässä työnhakuasiassa jotain olennaisesti oikein.

Tarkoitan sitä, että nykyaikana erityisesti akateemisessa työnhaussa korostuu entisestään kaksi asiaa: oma aktiivisuus ja kyky joustavaan ja luovaan ajatteluun. Kukaan ei tule hakemaan sinua kotoa töihin, sama se vaikka kaapissa pölyttyisi tuplatohtorin tutkinto. Mutta ahkeruuskaan ei riitä, jos menetelmät ovat kehnot.

Jos sen sijaan mietit, mitä oikeasti haluat tehdä, selvität, miten sinun alallasi asiat oikeasti toimivat – miten töitä saadaan, mitä töissä arvostetaan – ja tartut sitten aktiivisesti toimeen, saat aivan taatusti koulutustasi vastaavaa työtä. Esimerkiksi ansioluettelon lähettäminen on aivan turkasen huono konsti saada hommia. Sen sijaan oman alan yritysten ovia koputtelemalla irtoaa työpaikka monin verroin helpommin. Menemällä itse paikan päälle moninkertaistat mahdollisuutesi saada töitä.

Jos työnantaja saa postissa 200 Times New Roman -fontilla printattua CV:tä, ja yksi hakija pamahtaa paikalle hymyillen ja tarmoa täynnä, ei tarvitse paljoa nopalla heittää, kuka saa pestin. Kaikkein taitavimmat työnhakuketut eivät edes odota RekryForumille ilmaantuvaa pestiä – vaan miettivät, mihin haluaisivat päästä töihin, ja käyvät esittäytymässä jo kauan ennen kuin paikka aukeaa. Kun sitten oikeanlaista tekijää kaivataan, muistuu iloinen ja energinen kandidaatti mieleen, eikä pesti välttämättä edes päädy julkiseen hakuun. Jos vielä avaat horisonttia esimerkiksi huomioimalla yrittäjyyden mahdollisuutena, ei työllistymisen mahdollisuusavaruudella ole enää loppua.

Työllistymisessä valta on viime kädessä sinulla itselläsi. Ottamalla selvää toimivista menetelmistä ja tarttumalla sitten toimeen et voi lopulta kuin onnistua.

Puunkaatohommissa

Pasi oli lomareissulla vaeltamassa Lapissa. Metsässä samotessaan hän sattui paikalle, kun metsämies ahersi suurta mäntyä kaataessaan. Ähisten ja puhisten metsämies sahasi puuta, edistyen tavattoman hitaasti.

”Näyttää hieman raskaalta”, Pasi totesi sitten.
”No kaipa se nyt näyttää raskaalta. Tämä sahahan on ihan tylsä!” Metsämies pyyhki hikeä otsaltaan. ”Ja minun ehtiä kaataa näitä vielä kolme ennen lounasta!”
”No mikset teroita sahaa?” kysyi Pasi.
”Teroita? Hulluko sinä olet? Enhän minä millään ehdi! Silloinhan minun pitäisi lakata sahaamasta!”

Ei kovaa työtä – vaan fiksua työtä

Kova työ ei kannata. Vaikka ennen vanhaan pelkällä raadannalla pärjäsi pitkälle, ei pelkkä ahkeruus enää riitä tietoyhteiskunnassa. Yhteiskunta, joka nojaa tietopääoman lisäämiseen ja uuden kehittämiseen ei toimi pelkästään ahertamalla. Tietotyössä korostuvat aivan muut ominaisuudet. Ahkeruus voi jopa kääntyä itseään vastaan.

Tietoyhteiskunnassa työtunnit eivät ratkaise – vaan tuotetut tulokset.

Tästä huolimatta valtava enemmistö tietointensiivisistä aloista arvioi yhä työntekijöiden panosta käytetyn ajan perusteella. Tässä ei ole mitään järkeä. Eihän käytetty aika voi olla toimiva mittari uusien ideoiden keksimisessä. Kuten Kari totesi maanantain blogipostauksen kommenteissa, 80% tuloksista tuotetaan 20%:lla työajasta.

Ongelmana on se, että tietoyhteiskunnan tuloksia on aika vaikea mitata. On helppo kellottaa se kahdeksan tuntia päivässä ja ajatella, että kaitpa Pena jotain siinä ajassa saa aikaiseksi. Ja vastaavasti, madagaskarilaisen kovakuoriaisen parissa vuosikausia viettävä tutkijankloppi ei näyttäisi tuottavan mitään hyödyllistä – paitsi siinä vaiheessa, kun lääkefirma törmää kutsumuksellisen tutkijan pölyiseen paperiin, jonka seurauksena ötökän kuori osoittautuu oivaksi känsälääkkeeksi.

Oli vaikeaa tai ei, tässä asiassa ei kannata enää työntää päätä pensaaseen. Tietoyhteiskunnan tuloksia ei mitata työtunneissa. Tärkeintä on se, että projektit tulevat hoidettua ajallaan – siis se, että deadlinet pitävät. Tietotyöläisen työpanosta voi myös mitata monella tavalla. Voidaan arvioida julkaisujen tai patenttien määrää tai vaikkapa innovaatioiden tuottavuutta. Ennen kaikkea esimies voi mitata sitä, kuinka hyvin deadlinet pitävät. Jos hommat hoituvat ajallaan ja laatu pysyy korkeana, mitä merkitystä työhön käytetyllä ajalla on?

Työtunnit ovat reliikki tehdastyöstä. Niillä ei tietotyössä tee yhtikäs mitään. Tietotyössä ahkeruus ei ratkaise, vaan fiksu työ. Don’t work hard; work smart. Miinaharavan hakkaamisesta kun ei hyödy kukaan.

Ihmiset eivät ole koneita

Nalle Wahlroos esitti viime viikolla jälleen aika erikoisia julkisia huomioita. Valtakunnanpohatan mukaan ihmiset eivät ensinnäkään tee tarpeeksi töitä. Toiseksi, pitäisipä peräti vapaa-aikakin panna verolle, jotta laiskurit saataisiin paimennettua takaisin sorvin ääreen.

Helsingin Sanomien viime perjantain (19.8.2011) lehden mielipidepalstalla Väinö Lahtinen nosti esiin mielenkiintoisen seikan. Itse Nallen isä, Bror Wahlroos, oli nimittäin aikanaan esittänyt juuri päinvastaisen lausunnon: ei töihin käytetyllä ajalla ole mitään merkitystä, kunhan työajalla saadaan aikaiseksi halutut tulokset.

Kiinteän työajan käsite onkin reliikki ajalta, jolloin valtaosa työstä oli nimenomaan aikaan sidottua: tehdastyötä ja peltotyötä.

Tällöin tunnissa ehti asentaa niin ja niin monta hilavitkutinta, ja niinpä valmiiden hilavitkuttimien määrä oli ennustettavissa käytettyjen työtuntien mukaan. Toisin sanoen, tehtaan tuottama tulos oli suoraan riippuvainen siitä, kuinka ahkerasti työläiset tehdashalleissa ahersivat.

Toisin on nykyaikaisen tietotyöläisen kohdalla. Konttorityössä työtunnit eivät tosiaankaan käänny tuloksiksi. Päin vastoin, kuten amerikkalainen bisnesguru Tony Schwartz on osoittanut, ihmisen kyky tulokselliseen aivotyöhön kyykkää jo muutaman tunnin jälkeen. Sallimalla tunnin pituiset nokkaunet keskellä työpäivää – kyllä! maksullisella työajalla! – ovat Schwartzin kouluttamien suuryritysten työntekijät Applesta Googleen nostaneet työtehoaan radikaalisti. Ihmisen aivot kun eivät ole tehdaskoje, vaan orgaaninen elin, jonka toimintateho alkaa laskea jo 90 minuutin suorituksen jälkeen.

Jos tampuurimajuri tuijottaa tuimasti vain käytettyä aikaa, ei voita kukaan. Työntekijät keikkuvat burn-outin partaalla. Esimiehet kamppailevat asetettujen tavoitteiden saavuttamiseksi. Ja eniten häviää Nalle Wahlroosin asemassa oleva omistaja ja osakkeenomistaja: kun työntekijät eivät tee tulosta, ei sitä tee yrityskään.

Jos työntekijät sen sijaan toimivat levänneinä ja tekevät riittävän lyhyttä päivää, nousevat aivotyön tulokset radikaalisti. Tuloksellinen työ motivoi myös enemmän ja johtaa näin positiiviseen kierteeseen. Kaikki voittavat: työntekijän on hyvä olla. Ja kun työntekijät työskentelevät energisesti ja tehokkaasti, myös firman tuottavuus kasvaa kohisten. Ihmiset kun eivät ole koneita.