Jokaisen ihmisarvo on vakio

Kun olin neljävuotias, Matti-ukki tuli käymään kylässä. Ukilla oli uusi kello ja siinä sohvalla istuessamme ihmettelimme kellotaulun logiikkaa. Ukki selitti minulle, mitä minuutti- ja tuntiviisari toimivat, aivan niin kuin olisi kertonut uuden työvälineen toiminnasta kollegalleen. Olin haltioissani.

Sama toistui lukemattomia kertoja. Jo alle kouluikäisenä tajusin, että Matti-ukin tavassa keskustella oli jotain ihmeellistä. Käytännössä joka ikinen muu ihminen joka kylässä kävi kun heltyi ovesta sisään tullessaan lässyttämään: ”Hellanlettas kun sinä olet jo kasvanut”, tai pahimmillaan: ”Häivy siitä häiritsemästä.” Suurimmalle osalle aikuisista olin joko puutarhatonttu tai riesa. Matti-ukille olin kokonainen ihminen.

Usein on vaikea nähdä arvoa toisella tavalla ajattelevassa, eri ikäisessä tai eri näköisessä ihmisessä. Jokaisen ihmisen arvo on kuitenkin vakio: ihmisarvo ei vaihtele sen mukaan, mitä teemme, mitä olemme, mitä ajattelemme tai mitä saamme elämässämme aikaiseksi. Minulle Matti-ukin esimerkki oli tässä yksi elämäni tärkeimpiä oppitunteja.

Kohdellaan toisiamme vertaisinamme. Iästä, ihonväristä, uskonnosta tai poliittisesta kannasta riippumatta.

Fiksuja päätöksiä

Aika iso osa nykykeskustelusta pyörii sen ympärillä, mikä mättää. Taustalla on monesti ajatus siitä, että huonot päätökset ovat syösseet maailman huonoon jamaan. Toki moni asia on pielessä – mutta aivan älyttömän monet asiat ovat myös todella hyvin, ja paljon paremmin kuin ennen.

Ajatus siitä, että ennen oli paremmin ei monesti edes pidä paikkaansa.

Kun tuijotetaan vain ongelmia, näyttää siltä, että nykytilanne on täysi katastrofi. Lehdet pursuavat väkivaltarikoksia ja talouskriisejä. Mutta onko viime vuosina sitten oikeasti tehty vain huonoja päätöksiä?

Itse asiassa Suomi komeilee tällä hetkellä systemaattisesti maailman huipulla niin talouden, onnellisuuden kuin oppineisuudenkin mittareilla. Okei, on meilläkin ongelmia – mutta niitä on paljon vähemmän kuin lähes missään muualla.

Kun katsotaan tarkemmin maailman tilannetta, alkaa sekin näyttää aika paljon erilaiselta kuin Hesarin etusivulla. Kuten Steven Pinker osoittaa teoksessaan Better Angels of Our Nature, väkivalta on systemaattisesti vähentynyt viime vuosisatoina ja -kymmeninä. Ennen vanhaan maan tapa oli panna ihmisiä soihduiksi tai tappaa vastasyntyneitä. Nyt lähes koko maailma kammoaa tällaista käytöstä.

Vaikka niitä ongelmiakin on, valtava enemmistö länsimaalaisista elää sellaisessa yltäkylläisyydessä, josta entisaikain kuninkaat vain unelmoivat. Kaupasta saa leipää ja maitoa. Kotoa poistuessa ei tarvitse pelätä, että gangsteri kolkkaa. Parilla kympillä saa älykännykän, joka pesee kymmenen vuotta sitten toimitusjohtajan taskussa komeilleen kolmen tonnin kommunikaattorin mennen tullen. Ja valtavalla enemmistöllä on jonkinlainen katto pään päällä – toisin kuin vaikkapa satakin vuotta sitten, jolloin maankiertäjät olivat vielä arkipäivää.

Jopa kehittyvissä maissa menee alati paremmin. Kiva-lainat siivittävät innokkaita kehitysmaayrittäjiä. Ihmisten mahdollisuudet vaikuttaa omaan elämäänsä lisääntyvät. Jopa Saudi-Arabiassa puuhataan äänioikeutta naisille. Ja teknologian kehitys mahdollistaa yhä tehokkaammin myös maailman perusongelmien ratkaisemisen: keskittymällä ratkaisuun, ideoimalla yhdessä ja vaihtamalla ajatuksia voimme vaikuttaa merkittävästi jopa vesipulan tai nälänähädän tapaisiin globaaleihin ongelmiin. Kunhan vaan tartumme toimeen ja teemme asialle jotain.

Maailmassa on paljon asioita, jotka täytyy korjata. Mutta jos jäämme vain suremaan ja valittamaan niistä, jää silloin helposti huomaamatta, että asiat ovat itse asiassa monella tavalla jo nyt aivan älyttömän hyvin.

Että tehdään niitä fiksujakin päätöksiä.

Kaikki ovat uskovaisia

Uskonnosta, politiikasta ja kännyköistä puhuttaessa käy ilmi ihmisten perustavanlaatuinen dogmaattisuus. Oma usko, puolue tai kapula on se ainoa oikea. Kun vastaväitteitä esiintyy, ne sivuutetaan epäuskottavina, koska niihin ei sisälly oman uskomusjärjestelämä peruslähtökohtaa: sitä, että oma usko, puoluekanta tai härpäke on parempi.

Me olemme kaikki uskovaisia.

Jotkut uskovat Jumalaan, toiset eivät. Sitoumus omaan uskomusjärjestelmään on kuitenkin yleensä ihan yhtä dogmaattinen, riippumatta siitä, mikä se on. Ateistin maailmankuvan lähtökohta on, ettei Jumalaa ole. Bible Beltin seitsemännen sukupolven maajussi lähtee puolestaan siitä, että maailmaa hallitsee partasuinen superolento. iPhone-fanboyn perususkomus on se, että iPhone on parempi kuin Android. Politiikasta en edes uskalla puhua tässä.

Muut uskomukset ripustetaan sitten näiden perususkomusten ympärille. Kun älykästä suunnittelua puolustava ID-teoreetikko julkaisee uuden menestysteoksen, ateistit tyrmäävät sen – senhän on kirjoittanut ID-teoreetikko! Ja kun Samsung julkaisee uuden Android-puhelimen, on selvää, että se ei ole paljoa mistään kotoisin. Eihän siinä pyöri iOS. Ei mikään ihme, jos keskustelut sitten tulehtuvat.

William James lainasi merkkiteoksessaan Pragmatismi italialaista filosofi Giovanni Papinia. Papini vertasi pragmatistista asennetta hotelliin: hotellin huoneissa yksi rukoilee Jumalaa, toinen kirjoittaa ateistista perusteosta; kolmas tekee kemiallisia kokeita ja neljäs tähyää tähtiin. Pragmatismi on puolestaan käytävä, joka yhdistää näitä kaikkia itsessään enemmän tai vähemmän toimivia tapoja tarkastella maailmaa.

Friedrich Nietzsche opetti puolestaan perspektivalismia: me näemme kaikki maailman vain yhdellä tavalla, yhdestä perspektiivistä. Mutta oppimalla ottamaan uusia näkökulmia, opimme näkemään maailman rikkaammin. Ja vaikkei kukaan voi kaikkia näkökulmia löytääkään, mitä useammalla tavalla asioita osaa tarkastella, sitä todempana maailman näkee.

Meillä kaikilla on omat dogmimme, ja olen aika varma, ettei arkielämä olisi edes mahdollista ilman niitä. Olemme kaikki uskovaisia, halusimme sitä tai emme. Mutta silloin kun nahistelu alkaa kärjistyä, voisi olla hyvä tulla ulos dogmaattisesta huoneesta hetkeksi käytävään tuulettumaan. Ei se vastapuolikaan lähes koskaan kategorisesti väärässä ole. Vasta luopumalla hetkeksi omista dogmeistamme voimme oppia eri tavalla ajattelevalta jotain aidosti uutta.

Tuplapositiivi

Filosofisuuruus J.L. Austin piti kerran luennon, jossa hän pani merkille, että monissa kielissä kaksi kielteistä ilmaisua muodostavat myönteisen ilmaisun: esimerkiksi ”ei ei-hyvä”. Austin huomautti, ettei kuitenkaan ole olemassa kieltä, jossa kaksi myönteistä ilmaisua muodostaisi kielteisen ilmaisun.

Tähän yleisössä istunut Columbian yliopiston filosofi Sidney Morgenbesser totesi: ”Joo joo.”

PS. Ajattelun ammattilainen lomailee ensi viikon. Seuraava blogipostaus ilmestyy maanantaina 1.10.

Stressi on mielikuvituksen tuotetta

Ihminen on kenties ainoa eläinlaji, jonka stressihormonituotanto nousee tämän tästä, vaikkei ainuttakaan uhkaa ole näköpiirissä. Tyypilliset stressinaiheuttajat kuten vaaran aiheuttajat, meteli tai ahtaat paikat saavat enemmän tai vähemmän joka ikisen ötökän pois tolaltaan. Mutta vain ihminen on niin nokkela, että keksii vetää hormonitoimintansa solmuun ihan omaksi huvikseen.

Valtava osa stressinlähteistä on mielikuvituksen tuotetta.

Michel de Montaigne sanoi aikanaan osuvasti näin: ”Elämääni on mahtunut lukematon määrä kamaluuksia. Suurin osa niistä ei ole koskaan toteutunut.” Kun alat kuvitella sitä, että teini-ikäiselle lapselle käy vaihto-oppilasvuotena kalpaten tai että YT-neuvotteluissa tulee kenkää, aktivoituu limbinen järjestelmäsi ihan samalla tavoin kuin jos nokan edessä tönöttäisi sapelihammastiikeri, tai luolasta pitäisi puikkia tuli kantapäillä pöpelikköön. Mutta kun siinä edessä ei ole yhtään mitään. Valtava osa huolenaiheistamme on lähes puhdasta fiktiota; suurin osa stressiä aiheuttavista uhkakuvista kun ei toteudu koskaan.

Tästä syystä erilaiset läsnäolo- eli mindfulness-tekniikat toimivat niin hyvin stressikierrosten alentamiseen. Kun hengität syvään tai teet 15 minuutin kävelylenkin, huomaat, ettei siinä edessä tönötä mitään vaarallista. Parhaassa tapauksessa saat käännettyä mielikuvituksesi raiteen positiivisemmaksi.

Kun alat uhkakuvien sijaan kartoittaa päämääriä ja ratkaisumahdollisuuksia, ei stressistä ole pian jäljellä kuin muisto vain.

Valittamisen ihana kamaluus

Valittaminen on kautta aikain ollut suosittu kansanhuvi. Usein ongelmiin on helpointa hakea syypäätä jostakin oman elämän ulkopuolelta. Valittaminen ja toisten syyttely saavat aivojen dopamiiniradat hyrräämään, ja tulee sellainen fiilis, että on saatu jotakin aikaiseksi.

Valittaminen pääsee ihan uusiin ulottuvuuksiin, kun voidaan valittaa yhdessä. Mikään ei yhdistä ihmisiä niin kuin yhteinen vihollinen. On vaan niin ihana vihata jotain. Valittamisen ongelma on kuitenkin siinä, että vaikka siitä tulee hetkeksi hyvä olo, siitä seuraa harvoin mitään hyvää.

Valittamalla kuilu toisiin ihmisiin syvenee entisestään. Alkujaan pikku kränät syvenevät ylitsepääsemättömiksi dogmaattisiksi ristiriidoiksi. Lopulta niiden ratkaiseminen tuntuu teoreettiselta mahdottomuudelta. Vaikka valittaminen sitoo valittajat yhteen, se erottaa heidät muusta yhteisöstä.

Kaikkein pahin seuraus valittamisesta on se, että se huijaa meitä ajattelemaan, että asialle on nyt sitten tehty jotain. Kun on saanut purkaa sydäntään työpaikan kahvihuoneessa tai baaripöydässä, tuntuu siltä, että asiat ovat muuttuneet. Mutta harvoin ne oikeasti ovat.

Jos valittamisen sijaan tarttuisikin toimeen ja menisi juttelemaan hankalalle kollegalle, lähtisi oikeasti äänestämään seuraavissa kunnallisvaaleissa, puhuisi asiat vihdoin suoriksi pomon kanssa tai vaikka soittaisi ahdistuneelle ystävälle ja pyytäisi kahville, alkaisi tapahtua. Asiat nimittäin harvoin muuttuvat, jollei niille oikeasti joku tee jotain. Valittajalle tuo joku on usein kuitenkin joku muu kuin minä itse.

Valittaminen on tavattoman helppoa. Siksi kai se on niin suosittua. Mistä tahansa asiasta kun keksii pienellä pään raapimisella jotain huomauttamista ja korjattavaa. On ihan eri kertaluokan koitos keksiä uusia toimintamalleja ja ratkaisuja. Kuka tahansa pystyy sanomaan nopeasti, mikä kaikki maailmassa mättää. Mutta kuka osaa sanoa, miten monimutkaiset ongelmat oikeasti korjataan – ja näyttää vielä esimerkkiä tarttumalla toimeen?

Mutta mitä minä tässä oikeastaan valitan? Kai sitä pitää olla filosofi, jotta päästään valittamisessa tällä tavalla uusiin ulottuvuuksiin: metavalittamiseen, eli valittamisesta valittamiseen.

On valittamiselle oma paikkansakin. Joskus tekee ihan hyvää päästää höyryjä ulos.

Kunhan ei jää levy päälle.

Johnny B. Truantin kattava onnistumisen kaava

Suositun Copyblogger-blogin vakiokirjoittaja Johnny B. Truant esitti eräässä kirjoituksessaan loistavan kaavan onnistumiseen. Se kuului näin:

1) Yritä.

2) Palaa kohtaan 1 kunnes onnistut.

Syrjäymisen ehkäisyä vai hoitoa?

Presidentti Sauli Niinistön syrjäytymisen ehkäisyyn tähtäävä Tavallisia asioita -kampanja on saanut viime päivinä ällistyttävän täystyrmäyksen. Vaikka en yleensä symppaakaan kauheasti oikeistoliberaalia sankariajattelua, on tämä kritiikki nähdäkseni tavattoman ongelmallista. Huomasin jopa kenties elämäni ensimmäistä kertaa olevani Matti Apusen kanssa prikulleen samaa mieltä.

Syrjäytymisen ehkäisy nousee nimittäin juuri pienistä tavallisista teoista.

Huolimatta siitä, että työryhmän ehdotus sortuu paikka paikoin banaaliuteen, on ajatus nähdäkseni prikulleen oikea: syrjäytymistä ehkäistään nimenomaan niin, että pidämme toinen toisistamme huolta ihan tavallisessa arjessa. Ja tässä voimme joka ikinen vaikuttaa juuri nyt tekemällä hyviä asioita toisillemme.

Syrjäytymisen ehkäiseminen ei myöskään sulje millään tavalla pois syrjäytymisen hoitoa. On totta, että esimerkiksi mielenterveyshoito vaatii pikaista taloudellista piristysruisketta. Samaten alkoholiongelmien tai muiden riippuvuussuhteiden kanssa painiville pitäisi saada lisää apua – ja avun edellyttämiä resursseja. Tämä vaatii myös poliittista tahtoa. Mutta syrjäytymisen hoito on kuitenkin vain oireen hoitoa.

Oireen syyt ovat nähdäkseni syvemmällä. Syyt ovat poliittisia, yhteiskunnallisia ja historiallisia – sekä sosiaalisia. Ja tähän viimeiseen naulaan voimme osua vaikka saman tien. Jos jokainen meistä tavallisista ihmisistä tekisi jotakin ihan pientä läheistemme eteen, seuraisi näistä pienistä teoista merkittävä tulevaisuuden syrjäytymistä ehkäisevä vaikutus. Kaunis sana saattaisi lykätä pulloon tarttumista. Pieni tsemppi voisi kannustaa pääsykokeisiin lukemista. Kerrotaan tämä viidellä miljoonalla, niin tulokset alkavat varmasti kantaa kauas.

Se, että ryhdymme tekemään näitä pieniä tekoja ei myöskään millään tavalla estä meitä samalla laittamasta painetta poliittiseen päätyyn niin, että päätöksenteko muuttuisi fiksummaksi. Tätä vyyhteä ei ratkaista yhdessä yössä sen enempää kabineteissa kuin kaakaota juomallakaan. Tarvitaan lisää keskustelua ja lisää yhdessä ajattelua. Tarvitsemme ilman muuta lisää resursseja pahimpiin kipupisteisiin. Mutta tekemällä pieniä tekoja arjessa pystymme myös aivan konkreettisesti nostamaan toistemme elämänlaatua.

Mielestäni meidän pitäisi satsata toisistamme huolehtimiseen ennen kuin tilanne kärjistyy niiden kohdalla, joille voi käydä heikosti. Samalla pitäisi myös pitää huoli siitä, että ne, jotka ovat jo rakoihin pudonneet nostetaan yhdessä tuumin takaisin tolpilleen. Syrjäytymisen ehkäiseminen ei estä syrjäytymisen hoitamista.

5 nopeaa menetelmää stressin selättämiseen

Syksy alkaa olla hyvässä vauhdissa, ja enemmistö suomalaisista on palannut työpaikalle. Vuoden loppua kohti vauhti kuitenkin vaan kiihtyy entisestään. Suomi pitää saada valmiiksi kaksi kertaa vuodessa: jouluksi ja juhannukseksi. Kierrosten kasvaessa myös stressitasot nousevat. Tuntuu, että seinät kaatuvat päälle, eikä ajatus enää kulje.

Ihmisen aivot eivät ole juuri kehittyneet biologisesti viimeisen 60 000 vuoden aikana. Samalla kulttuurievoluutio on kuitenkin ajanut heittämällä biologisen perimämme ohitse. Luolamiehen aivot toimivat hyvin peltotyössä tai mammuttimetsällä. Ne kyykkäävät kuitenkin alta aikayksikön nykyaikaisessa tietotyössä.

Onneksi on kuitenkin olemassa koko joukko menetelmiä, joiden avulla työperäistä stressiä on mahdollista helpottaa merkittävästi. Tässä linjaan viisi nopeaa niksiä stressin selättämiseen.

1. Hengitä

Lao Tse on sanonut aika fiksusti näin: jos elät menneisyydessä, olet masentunut; jos elät tulevaisuudessa, olet ahdistunut; jos elät nykyhetkessä, voit hyvin. Harmi vaan, että etuotsalohkomme on piuhoitettu nimenomaan tähyämään tulevaisuuteen ja tarkkailemaan mennyttä.

Iso osa kuvittelemistamme uhkakuvista ei koskaan toteudu. Silti niitä ajattelemalla saamme hormonitoimintamme ihan yhtä solmuun kuin jos hengenvaara todella uhkaisi. Tässä nykyhetkeen pysähtyminen palauttaa nopeasti hormonitoiminnan tasapainon ja laskee merkittävästi stressitasoja. Jos siis päätä alkaa puristaa, lopeta se, mitä ikinä oletkaan tekemässä ja hengitä. Vedä syvään henkeä niin, että vatsa pullistuu. Puhalla sitten ilma ulos. Toista kolme kertaa, ja huomaat, että olet taianomaisesti palautunut tulevaisuuden pelkokuvasta takaisin tutun ja turvallisen työpöytäsi ääreen.

2. Kävele

Istuminen tekee ihmiselle pahaa. Sillä siunaaman hetkellä, kun istahdat aloillesi, lakkaa rasva-aineenvaihdunta toimimasta kunnolla ja läski alkaa kertyä vyötärölle. Ihmisen ruumis on tehty liikkumaan, ei tönöttämään paikoillaan. Pelkkä yhden askeleen ottaminen auttaa jo virkistämään aineenvaihduntaa.

Jos häläpälä ja työpaineet käyvät ylitsevuotaviksi, löytyy apu myös liikkeestä: poistu byroosta ja tee varttitunnin kävelylenkki, vaikkapa korttelin ympäri. Kävely tasaa aivotoimintaasi ja palauttaa rauhallisen ja tasaisen pulssin. Tutkimuksissa on käynyt ilmi, että lyhyt kävelylenkki puistossa tai metsässä vaikuttaa ADHD-lapsiin yhtä tehokkaasti kuin Ritalin-tabletti. Sama pätee meihin aikuisiin.

3. Etsi rauhallinen paikka

Eräässä koulutuksessani kuulin loistavan niksin työtilan rauhoittamiseksi. Jos työskentelet avokonttorissa, ja deadlinet paukkuvat päälle, etsi rauhallinen paikka. Varaa itsellesi neuvottelutila ja mene sinne tekemään töitä.

Tässä on kaksi hyvää puolta: ensinnäkin tällöin kalenterisi näyttää kollegoillesi, että olet jo palaverissa, joten on epätodennäköisempää, että joku buukkaisi juuri tähän muuta menoa. Ja toisekseen, rauhoittamalla työskentelytilasi teet otsalohkoosi tilaa niin, että keskittyminen on ylipäätään mahdollista.

4. Sulje puhelin, sähköposti ja muut häiritsijät

Tämä niksi on niin yksinkertainen, etten tajua, miten se ei ole vähintään lakisääteinen kaikkien tietotyötä tekevien työpaikoissa. Joka ikinen plim-ääni tai puhelimen pirahdus vie tarkkaavaisuutesi pois siitä, mitä olet juuri nyt tekemässä.

Ihminen voi pitää enimmillään mielessä noin seitsemän asiaa, ja jos sähköposti laulaa tämän tästä, ei keskittymisestä tule mitään. Jos siis haluat tehdä jotain keskittymistä vaativaa, sulje puhelin, sähköposti ja muut plim-äänten aiheuttajat siksi aikaa.

5. Ota tehtäväkenttäsi haltuun

Kirjoita ylös viisi kaikkein akuuteinta hankettasi. Siis ne kaikkein karvaisimmat möröt, jotka juuri tällä hetkellä tulevat yöuniisi. Määrittele sitten jokaiselle yksi konkreettinen askel: esimerkiksi puhelinsoitto tai sähköpostin kirjoittaminen, joka vie projektia eteenpäin. Kun olet konkretisoinut tehtäväsi näin, aloita nyt heti. Tee ensimmäinen konkreettinen toimi – ja katso, kuinka hankalimmatkin projektit alkavat edetä kuin itsestään.

Kuten Mark Twain kerran sanoi, onnistumisen salaisuus on aloittamisessa; ja aloittamisen salaisuus on siinä, että pilkot suuret tehtävät pieniin osiin ja käyt heti ensimmäisen kimppuun.

PS. Avasimme viikko sitten Filosofian Akatemian upouuden LYKEION-oppimisympäristön. Maksuttomassa oppimisympäristössä voit tutustua kurssimateriaaleihimme ja vaikkapa opiskella kursseja omatoimisesti. Mukana on myös supersuosittu USAIN – Ajattelunhallinta -kurssimme, jonka avulla työperäistä stressiä voi vähentää merkittävästi. Tutustu ja rekisteröidy oppimsympäristöön täällä.

Pelaa Scrabblea omin sanoin

Sanaristikkopeli Scrabble koukuttaa keksimään toinen toistaan hankalampia sanoja ja sanayhdistelmiä. Sääntöjen mukaan vaikeaselkoisetkin sanat tulee hyväksyä, jos pelaaja pystyy osoittamaan osaavansa käyttää niitä oikeissa lauseissa.

Viime perjantain blogikirjoituksen kommenteissa Jarno kertoi kuitenkin vieneensä pelin uusiin ulottuvuuksiin: hän pelaa Scrabblea omin sanoin. Miten viehättävä idea!

Miksei Scrabblea voisi pelata ihan itse keksityillä sanoilla, kunhan keksii, minkälaisiin lauseisiin ne sopivat? Pelihän saa tästä aivan uusia ulottuvuuksia!