Category Archives: Ajattelu

Kapteeni Amerikka vs. Rautamies

08/06/2012

1 kommentti

Kapteeni Amerikka ja Rautamies edustavat supersankarikirjon ääripäitä. Kapteeni Amerikka on puhtoinen All American Hero, joka on tyypillinen esimerkki Carol Dweckin linjaamasta fixed mindset:sta: asiat tehdään aina samalla tavalla. Rautamies edustaa taas Dweckin mielenlaatua kartoittavien määritteiden toista ääripäitä, growth mindset:ia: uusien tilanteiden edessä pyritään uusiin ratkaisuihin.

Steve Rogers on aluksi hiljainen hissukka, joka ei halua mitään enempää, kuin saada uhrautua maansa puolesta. Ongelmana on, että hän on vaahtosammuttimen kokoinen rimpula, jota ei meinata millään huolia sotapalvelukseen. Lopulta kuitenkin onnistaa: hyvän haltijan virkaa toimittava tiedemies värvää Rogersin salaiseen seerumihankkeeseen. Kuin kurpitsavaunuissa konsanaan, Rogersista tulee salamanräpäyksessä parimetrinen supersotilas, ja loppu on historiaa. Kapteeni Amerikka onkin käytännössä miespuolinen versio Disney-prinsessasta. Hänen tarinansa noudattelee prinsessaelokuvista tuttua kaavaa – paitsi että Kapu ei pääse lopussa prinssinsä syliin, vaan lataamaan natsia pataan.

Tony Starkin tarina on taas aivan toista maata. Stark on itsekeskeinen ääliö, joka tahkoaa miljardeja asekaupoillaan. Kun hengenlähtö on lähellä, Stark kokee herätyksen ja tajuaa, ettei itsekkyys kanna kuin vain niin pitkälle. Monimiljardööri ja nero kun on, Stark rakentaa itselleen huipputeknologisen haarniskan, jolla voi ottaa mittaa superpahiksista.

Kapteeni Amerikan tarinan moraali on, että kunhan uhraudut maasi puolesta ja odotat onnenpotkua, kaikki käy hyvin. Rautamiehen tarina kertoo puolestaan siitä, että itsekkyys ei kannata – ja jos haluat saada jotain aikaiseksi, täytyy haarniska nakutella omin käsin kasaan.

Uutuuselokuvassa The Avengers Kapun ja Rautamiehen erot tulevat korostuneesti esiin. Elokuvassa on loistava kohtaus, jossa Kapteeni Amerikka syyttää Rautamiestä kyvyttömyydestä tiimityöskentelyyn. Rogers vaahtoaa, että Stark ei varmasti ikinä heittäytyisi piikkilanka-aidan päälle, jotta muut sotilaat pääsisivät jatkamaan. ”En niin”, vastaa Stark. ”Keksisin keinon leikata sen poikki.”

Stark on epäilemättä narsistinen ja itsekeskeinen, mutta myös hänellä on hyvä sydän. Elokuvan loppukohtauksessa Manhattania lähestyy ydinohjus, ja ainoa tapa välttää tuhansien ihmisten kuolema on uhrautua kuljettamalla ohjus toiseen ulottuvuuteen. Tämä tietää kuitenkin lähes varmaa kuolemaa. Itsekäs rautamies Tony Stark ei silti silmäänsäkään räpäytä, kun hän kiikuttaa kuolettavan lastin madonreiän läpi. Se kun on fiksuin tapa toimia tässä tilanteessa.

Steve Rogers on idealisti: asiat tehdään aina samalla tavalla. Hän pärjää, koska habaa on riittävästi. Tony Stark on puolestaan pragmatisti: hän pyrkii löytämään joka tilanteeseen parhaan mahdollisen ratkaisun – vaikka se tietäisikin oman pään menoa.

5 loistavaa sarjakuvaa ajattelun ammattilaiselle

06/06/2012

2 kommenttia

Sarjakuvia pidettiin vielä muutama vuosikymmen sitten lähinnä lapsille suunnattuna ajanvietteenä. Suurin piirtein 1980-luvulta alkaen Frank Millerin‚ Alan Mooren ja Neil Gaimanin kaltaiset visionäärit ovat kuitenkin raivanneet tietä myös aikuisemmalle sarjakuvalle. Nykysarjakuvaa onkin verrattu parhaimmillaan kirjallisuusklassikoihin, ja Mooren Watchmen-klassikko tai Gaimanin huikea Sandman-sarja ovat niittäneet myös perinteiselle kirjallisuudelle suunnattuja palkintoja.

Sarjakuvat siivittävät myös ajattelua. Tässä siis viisi loistosarjista ajattelun ammattilaiselle. Jokaisen tässä mainitun sarjakuvan voit ladata heti tablettitietokoneelle Comixology-ohjelmalla.

1. Return of the Dapper Men

Jim McCannin ja Janet Leen huikea taidesarjis käsittelee aikaan ja identiteettiin liittyviä kysymyksiä. Leen erikoislaatuisella tekniikalla toteuttama naivistinen kuvitus vangitsee ensi sivulta lähtien ja saa palaamaan kirjan pariin yhä uudestaan.

Tarina kertoo pienestä Ayden-pojasta ja hänen ystävästään, robottityttö Zoesta. Anorev-kaupungin aika on pysähtynyt ja yhteiskunta jakaantunut maan alla eläviin lapsiin ja maan pinnalla vaikuttaviin robotteihin. Eräänä päivänä taivas täyttyy Magritte-tyylisistä knallipäisistä miekkosista, ja aika pyörähtää taas käyntiin.

McCannin kynäilemä tarina on samalla tavalla monitasoinen ja -tahoinen kuin Leen taidekin. Return of the Dapper Men onkin monella tapaa aivan ainutlaatuinen sarja, joka herättää ja ravistelee ajatuksia yhä uudelleen.

2. Gingerbread Girl

Paul Tobinin psykologisesti syväluotaava sarja kertoo Annah-tytöstä, joka uskoo, että hänen isänsä on aikanaan luonut hänelle kaksoisiskon hänen somatosensorisesta aivokuorestaan, niin sanotusta Penfieldin pikku-ukosta. Tämän johdosta Annah ei tunne juuri mitään. Paitsi ajoittain, kun hän arvelee salaisen kaksoissiskon olevan lähellä.

Kirjan aikana Annah joutuu erilaisiin arjen tilanteisiin, joissa lukija joutuu miettimään, tunteeko hän mitään vai ei; ja minkälaista olisi elää, jos koko tunneskaala olisi tosiaan poistettu. Vai onko Annah sittenkin vain ihan tavallinen parikymppinen nuori nainen?

3. Malinky Robot

Singaporelaisen Sonny Liewin mestariteos kertoo Atari ja Oliver -pojista, jotka viettävät aikaa katsoen jättiläisrobottielokuvia ja varastelemalla polkupyöriä epämääräisessä hieman dystooppisessa tulevaisuudessa.

Sarjakuva on hidastempoinen eikä pakota lukijaa tulkintoihin. Samalla se tarjoaa kuitenkin rikkaan maaperän, jonka pariin voi palata yhä uudelleen ja uudelleen. Vaikka sarja onkin voittanut science fiction -palkintoja, jäävät sci-fi -elementit taustalle, ja pääroolissa on kahden pikkupojan arkinen sielunelämä.

4. Mage: The Hero Discovered

Matt Wagnerin osin omaelämänkerrallinen sarja on tällä listalla ainoa hieman vanhempi teos. Muut mainitut ovat aivan viime vuosilta; Wagnerin klassikko on peräisin 1980-luvulta. Kyseessä on varsin epätavallinen supersankarisarja, joka yhdistelee elementtejä 1980-luvun seikkailuelokuvista ja supersankarisarjoista, mutta  jotenkin tuoreella ja piristävällä tavalla.

Sarjan päähenkilö Kevin Matchstick törmää mystiseen maailmanmaagiin ja saa tämän seurauksena supervoimat. Matchstick huomaa pian elävänsä maailmassa, jossa satuolennot ja kummitukset ovatkin arkipäivää. Sarjan ilmapiiri on hyvin samantapainen kuin myöhemmin esimerkiksi Neil Gaimanin sarjakuvissa ja kirjoissa, joissa tavallinen pulliainen huomaakin elävänsä satumaailmassa.

5. Saga

Tässä kohtaa otan pienen riskin: Saga on uunituore sarja, jota on ilmestynyt vasta kolme numeroa. Sen kirjoittaja on fantastiset Y: The Last Man ja Ex Machina -sarjat kynäillyt Brian K. Vaughan. Taiteesta vastaa puolestaan esimerkiksi Mystery Society -sarjan parissa loistanut Fiona Staples.

Laitan Sagan tälle listalle siksi, että en ole varma, onko mikään sarjakuva – tai edes mikään kirja – tehnyt niin voimakasta ensivaikutelmaa kuin Saga. Sarja yhdistelee elementtejä klassisista Tähtien sota -elokuvista, Game of Thrones -tyyppisestä fantasiasta sekä lukuisista science fictionin ja fantasian klassikoista. Yhdistelmä ei kuitenkaan haiskahda lainatulta, vaan onnistuu luomaan aivan uudenlaisen ja tuoreen tieteisfantasiamaailman.

Muistan, kun katsoin lapsena haavi auki Imperiumin vastaisku -elokuvan alussa kohtausta, jossa kerrostalon kokoiset AT AT -kävelijät ilmestyvät horisonttiin. Olin aika varma, ettei sellaista 12-vuotiaan hämmästystä enää tapahtuisi. Sagan ensimmäinen numero onnistui kuitenkin vetämään maton alta samalla tavalla. Ja toistaiseksi taso ei ole kolmen numeron aikana juuri kyykännyt.

Vaughan on osoittanut jo kaksi kertaa kykenevänsä kirjoittamaan huikean 60-osaisen sarjan. Jos tässä taso pysyy edes puolessa siitä, millä sarja on lähtenyt käyntiin, on tiedossa lähivuosiksi huikeaa tieteissarjakuvaa. Harmi vaan, että näitä tulee vain yksi kuukaudessa.

Mikä supersankareissa kiinnostaa?

04/06/2012

Jätä kommentti

Löysin runsas vuosi sitten uudelleen sarjakuvat. Lapsena luin paljon kaikenlaisia sarjakuvia Tintistä Asterixiin, Marvelin supersankarisarjoista Aku Ankkaan. Hieman vanhempana siirryin tutustumaan aikuisten sarjakuviin, kuten Sandmaniin tai Boneen. Sitten sarjikset jäivät vajaaksi kymmeneksi vuodeksi, kunnes viime keväänä asensin iPadiini huikean Comixology-ohjelman. Ohjelman avulla sarjisten lukeminen on niin helppoa ja hauskaa, että olen kuluneen vuoden aikana kuluttanut varmaan enemmän sarjakuvia kuin koko aiemmassa elämässäni yhteensä.

Yksi suosituimmista sarjakuvien arkkityypeistä on supersankari. Teräsmies saa geeniperintönä supervoimat Kryptonilta, Hämähäkkimiestä puraisee radioaktiivinen hämähäkki, ja Ihmeneloset taas saavat avaruuslennolla aimo annoksen kosmista säteilyä. Yhdeksän kertaa kymmenestä supersankaritarinan juju on sama: jokin hassu sattuma muutta tavallisen tallaajan elämän ihmeelliseksi superelämäksi. Ei olekaan mikään ihme, että supersankaritarinat ovat erityisesti teini-ikäisten suosiossa.

Supersankaritarina antaa toivoa siitä, että ehkä minuakin odottaa tuolla onnenpotku.

Supersankaritarinat perustuvat vanhaan kunnon amerikkalaiseen ryysyistä rikkauksiin -formaattiin. Peter Parker on aluksi koulukiusattu hissukka, mutta kun hämähäkki puraisee, hänestä tuleekin koko kansan suosima ja vähän pelkäämäkin hämähäkkisankari. Erityisesti teini-ikäisenä, ja miksei vähän vanhempanakin, ihminen on monien myllerrysten kohteena, ja elämä tuntuu päämäärättömältä koheltamiselta. Ei mikään ihme, että olisi kiva saada puraisu radioaktiiviselta ötökältä. Tulisipahan elämään vähän särmää.

Supersankaritarinoiden ongelma on kuitenkin sama kuin esimerkiksi Disneyn prinsessasatujen. Harvassa tarinassa sankari joutuu itse tekemään mitään saavuttaakseen supervoimansa. Onni väijyy tuolla jossakin ihan niin kuin satuprinssitkin, ja jos satut oikeaan paikkaan oikeaan aikaan, niin kaikki ongelmat ratkeavat. Supersankari on lottovoittaja.

Oikeassa elämässä radioaktiivisen hämppiksen puraisusta tulee lähinnä käsi kipeäksi. Eivätkä ratkaisut muutenkaan odota yleensä helppoina paketteina nurkan takana. Silti moni jää odottamaan omaa läpimurtoaan joko terissarja käsissään tai lauantaina lottokuponkia jännityksellä rutistaen.

Tosi asiassa joka ikinen meistä voi kyllä olla omalla tavallaan supersankari. Oikeassa elämässä se vaatii kuitenkin paljon työtä. Tässä mielessä Lepakkomiehen ja Rautamiehen tapaiset sankarit ovatkin kaikkein kiehtovimpia: he ovat enemmän tai vähemmän ihan tavallisia ihmisiä, joilla on jonkinlainen missio muuttaa maailmaa paremmaksi. Ja he tekevät niska limassa töitä päästäkseen superkuntoon tai rakentaakseen superhaarniskan – ja muuttaakseen sitten maailmaa.

Supersankareita on ihan oikeasti olemassa, ja he ovat niitä arjen puurtajia, jotka tekevät kutsumuksellista työtään meidän kaikkien hyväksi. Mutta todelliseksi arjen supersankariksi ei synnytä eikä tulla hämähäkin puraisusta. Tosielämän supersankarit syntyvät, kun ihminen rakastaa sitä, mitä tekee – ja tekee riittävästi töitä tullakseen siinä superhyväksi.

Mummon kalkkunarullat

01/06/2012

4 kommenttia

Mummo osasi tehdä herkullisia kalkkunarullia. Aina ennen uuniin laittamista mummo leikkasi rullasta päädyt pois. Kun tytär oppi tekemään kalkkunarullia, hän teki niin kuin mummo opetti, päätyjen leikkaamista myöten. Myös tyttärentytär oppi myös aikanaan tekemään kalkkunarullia.

Kerran tyttärentytär kysyi äidiltään, miksi tarkkaan ottaen kalkkunarullista pitää leikata päädyt pois. ”Koska niin mummo aina teki”, vastasi äiti. Mummolassa kyläillessään äiti kysyi puolestaan mummolta, miksi päätyjen leikkaamien oli niin keskeinen osa mummon herkullista kalkkunarullareseptiä.

Siinä häärätessään mummo vastasi: ”No kun minun patani oli niin pieni, ettei se rulla olisi mahtunut siihen muuten!”

5 arjen ironiaa

30/05/2012

3 kommenttia

Ironia on jännä juttu. Moni käyttää sitä päivittäin, mutta harva osaa edes sanoa, mistä siinä on kysymys. Kaikkein hienoin esimerkki ironiasta on Alanis Morrissetten klassikkobiisi ”Ironic”. Kappaleessa ei nimittäin ole ainuttakaan esimerkkiä ironiasta. Nokkelimmat tulkitsijat ovat rientäneet puolustamaan Morrissettea ja todenneet, että ehkä laulajaälykkö onkin tarkoittanut kappaleen juuri niin. Se nimittäin olisi todellista ironiaa.

Ironian määritelmä on, että sanotaan päinvastaista kuin tarkoitetaan. Eli jos sanot ironisesti: ”Olet kyllä todella terävä”, on viestin todellinen sisältö väittää kaveria tyhmäksi kuin saapas. Ironiaa ei siis ole se, että etsit lusikkaa ja löydät vain haarukoita. Se on vain huonoa tuuria.

Arkikieleen on lipsahtanut useita tahattoman ironisia lausahduksia. Näissä tarkoituksena on usein ihan vilpittömästi painottaa jotakin sanottua asiaa, mutta tosi asiassa käykin ihan päin vastoin. Tässä viisi esimerkkiä.

1. Ei millään pahalla, mutta…

Jos joku aloittaa lauseen sanomalla ”ei millään pahalla”, on lähes varmaa, että mutta-sanan jälkeen seuraakin sitten täyslaidallinen negatiivista kommentointia. Toisin sanoen, lauseen sanoja yrittää pehmittää sanomaansa ikävää asiaa sanomalla, ettei se ole ikävä. Usein tässä käy kuitenkin juuri päin vastoin: viesti kääntyy itseään vastaan. Parempi onkin sanoa asiat niin kuin ne ovat, ja jos kritiikkiä on annettava, on parempi tunnustaa rehellisesti, että asia vaivaa sinua ennen kuin latelet sinua kiusaavat yksityiskohdat.

2. Kaikella kunnioituksella…

Tässä on kyse edellisen muunnelmasta. Kun asia sanotaan ”kaikella kunnioituksella”, sanotaan yleensä jotain aivan muuta kuin kunnioittavaa. Tässä pätee sama sääntö kuin ylläkin: ei kannata lähteä pehmentämään sanottua keinotekoisesti, vaan tunnustaa suoraan, että nyt ei tunnu hyvältä ja kertoa sitten miksi.

3. Minun on pakko sanoa…

Tähän törmää usein esimerkiksi baaripöytien keskusteluissa. Käytännössä silloin kun joku aloittaa lauseen sanomalla nämä taikasanat, hän tunnustaa olevansa tosi asiassa tavattoman epävarma siitä, sopiiko sanottu asia lainkaan käynnissä olevaan keskusteluun. Jos siis huomaat, että sinun on pakko sanoa jotain, useimmiten on parempi jättää se sanomatta.

4. Aivan oikeasti…

Ihan niin kuin kakkoskohta on ykkösen muunnelma, on tässä kyse kolmoskohdan muunnelmasta: oman sanoman epävarmuudesta. Tässä sanoja yrittää lisätä painoarvoa sanomalleen. Tähän voikin soveltaa filosofiassa kehitettyä totuuden deflaatioteoriaa: jos lause on tosi, ei erikseen tarvitse sanoa että se on tosi. Riittää, että se sanotaan. Samalla tavoin on turha sanoa ”aivan oikeasti” vain painottaakseen sitä, että tarkoitat sitä, mitä sanot.

5. Se oli vitsi!

Tästä pahimmanlaatuisesta arjen ironiasta kirjoitin taannoin pidemmänkin analyysin. Huumori ei ole vitsikästä, jos sillä on uhri. Usein tätä lausehirviötä käytetäänkin tehokkaasti peittelemään lausahdusta, joka on satuttanut merkittävästi sen kohdetta. Todelliset vitsit ovat sellaisia, joille nauretaan yhdessä. Eikä henkinen väkivalta muutu huumoriksi vain sitä vitsiksi nimittämällä.

Mihin libertarismia tarvitaan?

16/05/2012

29 kommenttia

Libertarismi on talouspoliittinen aatesuunta, jota lobbataan kovalla paineella etenkin raharikkaiden keskuudessa. Sen pääperiaate on, että ihminen on rationaalinen oman edun maksimoija. Näin ollen kaikenlainen yhteiskunnallinen sääntely tulisi purkaa, jotta nämä rationaaliset ideaali-ihmiset saisivat mekastaa rauhassa. Kun katsotaan viimeisen viiden vuosikymmenen aikana tehtyä psykologista ja sosiaalitieteellistä tutkimusta, on hämmentävää miten näin höhlä aate voi yhä saada kannatusta muilta osin ilmeisen teräviltä ajattelijoilta.

Kenties libertarismi onkin eräänlainen eettinen varaventtiili.

Helsingin sanomissa oli joitakin päiviä sitten juttu taannoisesta libertaristitapahtumasta. Hesarin toimittaja Antti Blåfield luonnehtii osuvasti tapahtumaa rikkaiden haavojen paranteluksi. Libertaarigurut esittivät, että vapaus ja vauraus ovat kaikki kaikessa – vaikka toiset jäisivätkin jalkoihin. Pintapuolisesti näyttäisi kuitenkin siltä, että gurut ovat hyvällä asialla: kapitalismista ja yhteiskunnan sääntelyn vapautumisestahan on seurannut myös paljon hyvää.

Minä en itse asiassa tohdi uskoa, että esimerkiksi suomalaista talouskenttää pyörittävät nallewahlroosit ja mattiapuset olisivat oikeasti pahoja ihmisiä. En usko, että Nalle herää aamulla hykerrellen siitä, kuinka monelle nordealaiselle tänään voisi antaa potkut. Päin vastoin, olen melko varma siitä, että nämä talousosaajat, niin kuin kaikki muutkin ihmiset, heräävät aamulla pystyäkseen tekemään päivän aikana hienoja juttuja.

Ongelmana on, että kun kauppiksesta saakka on paukutettu, että hieno on se, mitä jää viivan alle, päätyvät nokkelimmat talousammattilaiset helposti myös jyräämään vähemmän terävät kanssakansalaiset alleen. Ja tämä nyt on ihan puhdasta spekulointia: mutta luulen, että vaikka järki sanoo, että on ihan ookoo olla itsekäs ja tienata toisten selkänahasta, kaivertaa jossain taustalla intuitiivinen tieto siitä, ettei se nyt ihan noin mene.

On ihan mahdollista, että libertarismia lobbataankin suureen ääneen ennen kaikkea siksi, että se tarjoaa lohdullisen näkemyksen omantunnon soimaamille talousohjuksille. Jos ”vahvan filosofinen” aatesuunta kerran sanoo, että pitää olla itsekäs ääliö, niin kai sitä sitten pitää olla. Ongelmana eivät siis ole niinkään pahantahtoiset raharikkaat, vaan vähän vinksallaan olevat aatesuunnat, jotka ajavat ihmiset tekemään (itselleenkin) haitallisia asioita.

Tämän takia onkin ilahduttavaa lukea esimerkiksi Mikael Jungnerin taannoisen nerokkaan kolumnin tapaisia oivallusketjuja. Kolumnissaan Jungner käsittelee ihastuttavan tyynesti sekä oikealta että vasemmalta kumpuavia teemoja ja päätyy hahmottelemaan ratkaisumallin juurta, joka voisi olla tyydyttävä kaikille asianomaisille. Tosiasiahan on, että ratkaisut nykyajan ongelmiin tuskin löytyvät tähyämällä menneisyyteen.

Vaikka libertarismi onkin tieteellisesti aika höhlä oppisuunta, on sillä kuitenkin yksi kiistaton ansio. Se saa ihmiset hereille pohtimaan ja keskustelemaan siitä, miten yhteiskuntaa ja talouspolitiikkaa tulisi kehitttää. Nykyinen systeemi kun on kaikkea muuta kuin täydellinen. Ja rohkenen väittää, ettei kehitystä tapahdu ilman keskustelua.

Fiktiivistä taloustiedettä

14/05/2012

9 kommenttia

On mielenkiintoista, että libertaristisen aatesuunnan magnum opus on fiktiivinen järkäle Atlas Shrugged. Mielenkiintoista siksi, että myös libertaristinen ihmiskäsitys on läpeensä fiktiivinen. Kuten olen aiemmin kirjoittanut, ajatus ihmisestä pääsääntöisesti rationaalisena päätöksentekijänä on tieteellisesti kestämätön. Ihmismieli muovaantuu jatkuvasti sosiaalisen ja ympäristön vaikutuksen tuloksena. Siitä huolimatta Matti Apusen ja Björn Wahlroosin kaltaiset talouselämän vaikuttajat painottavat rationaalisuudesta käyttövoimansa ammentavaa yksilökeskeisyyttä.

Ihminen ei ole yksilö. Ihminen on suhdelo.

Frank Martelan lanseeraama loistava termi suhdelo kuvastaa ihmisluonnetta erinomaisesti. Ihmisen persoona ei ole eristyksissä syntynyt atomistinen monoliitti, vaan alati muutoksessa oleva kokonaisuus, jonka luonne heijastelee ihmisen sosiaalista ympäristöä.

Aivotoiminnan keskiössä olevat peilisolut heijastavat ympärillä tapahtuvia asioita: kun näet vaikkapa toisen ihmisen kärsivän, myös omissa aivoissasi aktivoituvat kärsimystä aiheuttavat alueet – jollet ole kokemuksen kautta joutunut tyystin puuduttamaan itseäsi tunnekokemuksille. Aivotoimintasi ei siis perustu vain syntymässäsi saamiisi aineksiin, vaan muovautuu alati ympäristösi ja yhteisösi vaikutuksesta. Se, mitä sinä olet on myös sitä, mitä yhteisösi on. Me olemme ihan aivoissa tapahtuvien fyysisten muutosten seurauksena kollektiivi, toisin kuin esimerkiksi Apunen tekstissään esittää.

Myös libertaristinen unelma ihmisen vapaudesta on tuulesta temmattu. Ihmisen toiminnasta vain murto-osa on tietoisesti säädeltävissä. Suurin osa toiminnastamme on automatisoitunutta, ja siten kaikkea muuta kuin vapaata. Vapaus ei olekaan sitä, että voi tehdä mitä vaan – vaan sitä, että voi tehdä sen, mikä on itselleen parasta. Ja tässä rationaalinen mielemme kyykkää alta aikayksikön.

Tähän huomioon perustuu esimerkiksi se, miksi Steve Jobs perusteli pornon poistamista App Storestaan nimenomaan vapautena. Jobs ymmärsi, että aika moni ihminen on viettiensä vietävänä. Jos teinin iPhonen ohjelmakaupan ruudulle lävähtää tissiohjelma, siirtyy komento saman tien alkukantaisesta viettitoiminnasta vastaavalle limbiselle järjestelämlle. Sormi käy osta-nappulalla ennen kuin tietoinen mieli edes ehtii tajuta, mitä tapahtui. Viettien ohjaama toiminta on kaikkea muuta kuin vapaata.

Itse libertaristiguru Ayn Rand on surullinen esimerkki siitä, miten fiktiivinen hänen ihmiskäsityksensä on. Rand kykeni kyllä ajoittain myös rationaaliseen päätöksentekoon. Mutta sitten kun tunnepuolella kävi köpelösti, kyykkäsi libertaarigurun  järjen käyttö legendaarisin seurauksin. Kun Rand sai tietää entisen miesystävänsä Nathaniel Brandenin syrjähypystä, Rand savusti hänet ulos miehen nimeä kantaneesta instituutistaan. Kostonhimo sai gurun erottamaan instituutistaan sen avainhenkilön, jonka seurauksena koko putiikki meni pian nurin. Tässä ei ole mitään rationaalista. Kyse on jälleen alkukantaisimman viettitoiminnan varassa toimimisesta.

Vapaus ei tarkoita siis sitä, että voit tehdä sen, mitä kulloinkin päähän pälkähtää. Usein päähänpistoja ajavat aivan muut voimat kuin rationaalinen päätöksenteko. Vapaus tarkoittaa sitä, että voit tehdä sen, mikä on sinulle parasta. Libertaristien esittämän fiktiovapauden vastakohta ei  myöskään ole totalitarismi, jossa päätökset tehdään vain yhden ihmisen etua palvellen. Itsekeskeisen fiktiovapauden vastakohta on todellinen yhteisöllinen vapaus, eli solidaarisuus: se, että kaikki yhdessä tuumin pidämme huolta toistemme hyvinvoinnista.

Miten tietokonepelit vaikuttavat ajatteluun?

02/05/2012

4 kommenttia

Tietokonepeleillä on hyvin kahtiajakaantunut maine ajattelun kannalta, ja syystäkin. Yhtäältä pelit kehittävät erinomaisesti ajattelua ja toimivat myös loistavana mittapuuna toimivalle työskentelylle. Toisaalta pelit voivat aiheuttaa myös kaikenlaista riesaa.

Tietokonepelit aktivoivat tehokkasti aivojen palkintojärjestelmiä ja pitävät näin hyvin motivaatiota yllä. Värikkäät ja rikkaat fantasiamaailmat yllättävine käänteineen pitävät huolen siitä, että aivojen dopamiinitaso pysyy korkeana. Kun peliin liittyy esimerkiksi ongelmanratkaisutehtäviä, kasvattaa pelaaminen tehokkaasti myös uusia hermoverkkoja, joiden avulla ongelmia on mahdollista ratkaista myös toisaalla.

Pelit kehittävät myös tilanhahmotuskykyä ja reaktionopeutta, eikä tule myöskään jättää huomioimatta pelien vaikutusta kielen oppimiseen: iso osa minunkin sukupolvestani on oppinut englannin kielen juuri tietokonepelien avulla.

Pelaten oppiminen onkin tavattoman tehokasta. Pelit auttavat nimittäin erinomaisesti pysymään flow-kanavassa. Tietokonepelit täyttävät itse asiassa kaikki Mihaly Csikszentmihalyin flow-tilan keskeisimmät kriteerit: toiminnalla on selkeä tavoite (esimerkiksi tason läpäisy), toiminnasta saa välitöntä palautetta (esimerkiksi pisteiden kautta), toiminta on keskittynyttä (pelaaja on uppoutunut pelimaailmaan) ja taidot ja vaativuustaso ovat tasapainossa (iso osa nykypeleistä säätää vastusta pelaajan osaamisen mukaan). Näin pelaaja toimii siis pelatessan flow-tilassa, joka on oppimisen ja työskentelyn kannalta optimaalinen tila.

Uppoutuminen ja flow-tila selittävät myös osaltaan ison osan peleihin liittyvistä ongelmista. Ei ole mikään ihme, että online-roolipeli koukuttaa, koska se on rakennettu ihmisen toiminnanorganisaation kannalta optimaalisesti. Ongelmana on kuitenkin, ettei oma vatsa täyty roolipelihahmon syödessä, eikä lohikäärmeen luolasta löydetyllä kulta-aarteella makseta vuokraa tai ADSL-laskua.

Ajantappopelit jättävät puolestaan levottomiksi samasta syystä kuin televisionkin kanavasurffauskin: kyse on naamioidusta seinän tuijottamisesta. Iso osa ajantappopeleistä toimii samalla simppelillä mekaniikalla. Ne aktivoivat valtavan tehokkaasti ihmisen palkintojärjestelmiä ja saavat näin palaamaan pelin pariin yhä uudestaan ja uudestaan. Itse pelin tarjoama aktiviteetti on kuitenkin monotonista toistoa, joka ei juurikaan synnytä uusia hermoverkkoja.

Pelaamisen jälkeen aivojen palkintojärjestelmät ovat yhä ylivirittyneessä tilassa. Ei mikään ihme, että esimerkiksi mukulat menevät ajantappopeliä pelattuaan pitkin seiniä: jonnekin pelin aikana kertynyt ylimääräinen energia täytyy suunnata. Jos prikulleen samaan peliin on sen sijaan ympätty oppimissisältöä, on vaikutus todennäköisesti aivan toinen: pelin jälkeen on rauhallinen olo, ja tuntuu siltä, että on saanut jotain uutta aikaiseksi. Pelin synnyttämä ylimääräinen energia on käytetty tehokkaasti uuden oppimiseen.

Oma lukunsa ovat myös väkivaltapelit, jotka tööttäävät verenkierron täyteen stressihormoneja ja saattavat myös synnyttää väkivaltaan ohjaavia käyttäytymisskriptejä. Tässä on tosin syytä huomata, ettei väkivaltainen peli yksin saa ketään käyttäytymään väkivaltaisesti, vaan taustalla täytyy olla myös muita tekijöitä. Tutkimuksissa on kyllä kyetty osoittamaan jonkinasteinen korrelaatio väkivaltaisten pelien ja väkivaltaisen käytöksen välillä. Terveellä ihmisellä Counterstriken hakkaaminen tuskin aiheuttaa kuitenkaan harmia. Mutta jos mieli on jo valmiiksi järkkynyt, voi väkivaltapeli olla se korsi, joka katkaisee kamelin selän.

Tietokonepelit eivät siis ole itsessään hyviä tai huonoja. Pelin laatu ratkaisee. On myös syytä huomata, että muutamia ääritapauksia lukuunottamatta pelien haitat jäävät myös radikaalisti niiden hyötyjen jalkoihin. Silloin kun pelissä on riittävän runsaasti oppimissisältöjä, ei paljoa parempaa ajattelua kehittävää aktiviteettia voi kuvitella.

Pelit toimivat myös oivallisena mittapuuna yleisesti oppimiselle ja työskentelylle. Ihmisaivot kun toimivat parhaiten silloin, kun vastus ei kasva ylitsepääsemättömäksi ja kun tiedät, mikä taso pitää pelata seuraavaksi läpi ja paljonko siitä saa pisteitä. Peleistä kannattaisikin ottaa mallia niin kouluissa kuin työpaikoillakin.

5 loistavaa tietokonepeliä ajattelun ammattilaiselle

30/04/2012

3 kommenttia

Tietokonepeleillä on vähän kahtiajakoinen maine ajattelun kannalta. Yhtäältä online-roolipelit koukuttavat joitakin niin pahasti, että jopa oma elämä unohtuu, ja ajantappopelit vetävät dopamiinitasot tappiin niin, että pelin jälkeen on levoton olo. Toisaalta 3D-räiskintäpelit kasvattavat avaruudellisen hahmottamisen kykyä ja reaktionopeutta. Ja aivopähkinöitä sisältävät pelit puolestaan johtavat ihan todelliseen ongelmanratkaisukyvyn paranemiseen. Tässä, kuten kaiken median kulutuksessa, kysymys ei olekaan itse mediasta – vaan kulutetun median laadusta.

Minulla oli lähes kymmenen vuoden tauko pelaamisessa kunnes muutama vuosi sitten innostuin niin paljon uudesta Steam-pelialustasta, että päädyin sitä kautta ostamaan ensimmäisen pelini sitten 2000-luvun alun. Sen jälkeen olen löytänyt aarteen toisensa jälkeen; laadukkaat pelit kun toimivat sekä loistavana viihteenä että myöskin ajattelun kehittäjänä. Tässä löytämäni pelien viisi helmeä.

1. Portal

Portal oli se peli, joka katkaisi lähes kymmenen vuoden tietokonepelitaukoni. Portal ja sen jatko-osa Portal 2 ovat ajattelun kehittämisen näkökulmasta lähes täydellisiä pelejä. Kumpikin perustuu samanlaiseen 3D-moottoriin kuin vaikkapa Half Life, mutta pelin sisältö ei ole adrenaliinitasoja pumppaavaa ammuskelua – vaan ongelmanratkaisua.

Pelissä tarkoituksena on ratkoa mutkikkaita ongelmia ampumalla seiniin teleportteja, joiden läpi voi siirtyä paikasta toiseen. Lisäksi peliä kuljettaa hykerryttävän huumorin siivittämä tarina, jossa tärähtänyt tekoäly houkuttaa pelaajaa kirjaimellisesti kakun palalla. Portal-peleissä yhdistyvät siis 3D-pelien ja ongelmanratkaisupelien parhaat puolet: ne kehittävät sekä tilanhahmotusta ja reaktionopeutta että ongelmanratkaisutaitoja.

2. Psychonauts

Psychonauts on kolmannen persoonan näkökulmasta kuvattu 3D-tasohyppelyseikkailupeli. Peli kertoo ihmisten mielissä seikkailevasta Rasputin-pojasta, joka selvittää psykonauttileirillä tapahtuvia merkillisiä käänteitä.

Psychonauts toimii oppimisen ja ajattelun kannalta pitkälti kuten Portalkin: 3D-puoli tehostaa avaruudellista hahmottamista, ja ongelmat taas parantavat luovaa ajattelua ja ongelmanratkaisua. Pelin etuna Portaliin nähden on vielä se, että eri kentät ja ongelmat ovat tavattoman erilaisia. Portalissa kun ongelmat perustuvat kuitenkin aina teleporttien ampumiseen. Psychonautsissa ratkottavia pulmia on jos jonkinlaisia.

Lisäksi pelissä on ehkä parhaiten toteutettu pelattavuus, johon olen ikinä törmännyt: se pitää tanakasti flow-kanavassa alusta loppuun niin, että pelaaminen on yhtäältä koukuttavaa ja kivaa, mutta toisaalta pelin jälkeen ei jää turhautunut tai levoton olo.

3. Machinarium

Tsekkiläisen Amanita-pelistudion helmi, Machinarium, on perinteinen point-and-click -seikkailupeli. Sen pääosassa on pieni robottipoika, joka on jostain syystä päätynyt kaupungin liepeille kaatopaikalle. Tästä alkaa mysteeri, joka pelaajan pitää ratkaista.

Peli perustuu pitkälti nerokkaisiin ongelmiin ja haasteisiin, joita pelaaja joutuu miettimään pitkään. Tarvittaessa on mahdollista kurkata vinkkikirjaa, joka on myös toteutettu nerokkaasti niin, ettei sitä tule ihan tämän tästä vilkuiltua.

Peli on myös ainutlaatuinen siinä, ettei siinä ole lainkaan dialogia: tarinan kuljetus tapahtuu kuvituksilla ja äännähdyksillä. Ja silti ei jää lopulta epäilystäkään siitä, mitä roboparalle oli tapahtunut. Peli oli niin hurmaava, että pelasin sen kahteen kertaan läpi.

4. Braid

Braid on perinteinen tasohyppelypeli, joka viittaa avoimesti tuttuihin klassikoihin, erityisesti Super Mario Bros:iin. Pelissä tarkoituksena on ohjata Tim-nimistä miekkosta erikoisessa maailmassa, jossa aika käyttäytyy milloin mitenkin. Pelin ongelmat perustuvatkin yleensä nimenomaan eri tasoissa eri tavoin käyttäytyvään ajan juoksuun.

Braidin aivopähkinät ovat erinomaisia, jos kohta ajoittain erittäin vaikeita. Sitä pelatessa täytyy kyllä venyttää luovaa ajattelua äärimmilleen, jotta ratkaisu löytyy. Pelin ongelmat, sen musiikki ja grafiikka sekä taustatarina ovat kuitenkin kaikki erinomaisia, ja se jättää läpipelaamisen jälkeen haukkomaan henkeä pitkäksi aikaa.

5. World of Goo

Maailman ällikällä muutama vuosi sitten lyönyt indie-peli löytyy lähes kaikille olemassa oleville alustoille. Oikeuksiinsa se pääsee iPadilla tai muulla tabletilla. Pelissä rakennetaan torneja limaisista pallukoista, jotka ovat oudolla tavalla tosi sööttejä. World of Goo kehittää todella tehokkaasti ainakin visuaalista ongelmanratkaisukykyä.

World of Goo on myös erilainen iPadeille ja iPhoneille syntyneessä ajantappopelien kentässä siinä, että siinä on kunnollinen taustatarina joka sitoo eri tasoja yhteen. Myös World of Goon grafiikka ja erityisesti fantastinen musiikki synnyttävät hurmaavan ilmapiirin, joka saa palaamaan pikku palleroiden pariin aina uudestaan.

Menetetty miljardi

27/04/2012

3 kommenttia

Finanssikriisissä monelle miljonäärille kävi köpelösti. Miljoonia pörssiromahduksessa menettäneet pankkiirit valittivat kilpaa kovaa kohtaloaan äänekkäästi. Saksan rikkaimpiin kuulunut miljardööri Adolf Merckle heittäytyi jopa junan alle, kun ei kyennyt kestämään menetystään – vaikka tilillä oli vielä miljardi poikineen.

Myös Richard Bransonille kävi finanssikriisissä hullusti. Hänen miljardiomaisuutensa puolittui osakekurssien romahdettua. Eräässä haastattelussa Bransonilta kysyttiin, miltä tuntui menettä miljardeja. ”Eipä tuo haittaa”, brittieksentrikko vastasi kepeästi. ”Eiköhän minulla ole ihan riittävästi.”

Jos raha on pääasia, on jokainen menetetty euro katastrofi. Jos raha on vain väline, ei rahakasan koolla ole väliä, kunhan se riittää.