Category Archives: Ajattelu

Kohta putoaa pommi

09/12/2013

4 kommenttia

Katsoimme lasten kanssa taannoin E.T.-elokuvan. Jäin leffan jälkeen muistelemaan, kuinka auvoista elo olikaan 1980-luvulla. Oli ihanaa laittaa kaarnavene seilaamaan kevättalvien sulaessa. Lähikiskalle pystyi pyöräilemään ostamaan kymmenen pennin irtokarkkeja yksitellen. Elämä oli huoletonta ja stressitöntä. Ihan niin kuin Spielberginkin lähiöfantasioissa.

Jäin miettimään myös sitä, miten synkkää nykyään on. Ei mistään muusta puhutakaan kuin lamasta ja YT-neuvotteluista. Milloin on Himasgate päällä ja milloin kansallisaarre myydään amerikkalaisille. Nykyäänhän kaikki on päin mäntyä. Toista oli ennen vanhaan.

Yhtäkkiä pysähdyin mietteissäni. Oliko 1980-luku tosiaan niin auvoisaa ja pelotonta aikaa? Samassa tajusin, kuinka harhaanjohtavan kuvan mielikuvitukseni oli maalaillut.

Mielihän toimii assosiaatioperiaatteen nojalla. Kun alkukimmokkeena toimii spielbergiläinen lähiöidylli, kulkee ajatus yllä kuvailtua rataa. Mutta ajatus voi muotoutua toisinkin.

Nimittäin 1980-luvullahan sitä vasta pelättiinkin. Joka ilta televisiosta sai kuulla Irakin ja Iranin sodasta. Neuvostoliiton uhka häämötti itärajalla. Ja USA:n ja Neuvostoliiton uhittelu aiheutti tämän tästä pelkoa ydinsodasta. 1980-luvulla ei pelätty tehtaan sulkemista. Silloin pelättiin, että kohta putoaa pommi.

Eikä se 1980-luvun lapsena oleminenkaan ollut niin auvoista, nyt kun sitä miettii. Elämä oli monin tavoin paljon vaikeampaa ja hankalampaa kuin tätä nykyä. Rajat oli suljettu, viestintä oli hidasta ja vaivalloista. Ihmiset eivät puhuneet eivätkä pussanneet.

Aika kultaa muistot, ja mieli tarttuu pääasiassa voimakkaisiin tunnekokemuksiin. Läpi koko ihmiskunnan historian menneisyys on tuntunut tutulta ja turvalliselta, kun taas tulevaisuus on ollut pelottava ja tuntematon. Nykyaikana tämä vain korostuu entisestään, kun muutostahti kiihtyy ja tulevaisuus peittyy yhä sankempaan hämärään. Nykyhetki on puolestaan jollakin jännällä tavalla puristuksissa näiden kahden välissä.

Mutta ei sen tarvitsisi näin mennä.

Nähdäkseni meille tekisi hyvää tähytä rohkeammin tulevaisuuteen. Tarvitsisimme menneisyyden kaipuun sijaan lisää tulevaisuudenuskoa: toivoa. Vaikka mennyt aika olisi ollut kuinka auvoista tahansa, se ei tule takaisin. Mutta tulevaan me voimme vaikuttaa juuri nyt.

Filosofian Suurista Kysymyksistä

20/11/2013

6 kommenttia

Kautta ihmiskunnan historian ihmisiä ovat askarruttaneet Suuret Kysymykset. Miksi me olemme täällä? Minkälaisia olentoja me oikeastaan olemme? Mikä on elämän tarkoitus? Mitä on hyvä elämä?

Näitä suuria filosofisia kysymyksiä on pohdittu tuhansia vuosia, dokumentoidusti ainakin kaksi ja puoli vuosituhatta antiikin Kreikan ajoista alkaen. Ja vaikka niitä on pohdittu pohtimasta päästyäänkin, askarruttavat ne monien mieltä yhä.

Filosofia on viisauden rakastamista. Sokrateelle se tarkoitti oman ymmärryksen rajallisuuden hoksaamista. Aristoteleelle loppumatonta ja tinkimätöntä etsiväntyötä maailmankaikkeuden ihmeiden äärellä.

Kant halusi osoittaa tiedon rajat, jotta uskolle jäisi tilaa. Ja Wittgenstein katsoi ratkaisseensa filosofian ongelmat lopullisesti loogisella kalkyylillaan. Kunnes itse osoitti teoriansa puutteellisuuden.

Iso osa nykyajan akateemisesta filosofiasta keskittyy Suurten Filosofien ajattelun tulkintaan. Monet yliopistoissa käynnissä olevat tutkimushankkeet tai konferensseissa esiteltävät tutkimuspaperit eivät käsittele niinkään Elämän Tarkoitusta tai Maailmankaikkeuden Perusluonnetta, vaan ehkäpä Augustinuksen käsitystä elämän tarkoituksesta tai Leibnizin näkemystä maailmankaikkeuden perusluonteesta.

Olemassaolevan ajattelun ymmärtäminen on kyllä äärettömän tärkeää. Ilman ajattelumme historian ymmärrystä tekisimme samat virheet yhä uudestaan. Eikä uuden ajattelunkaan synnyttäminen ole kovin helppoa tutustumatta ensin niihin Jättiläisiin, joiden hartioilla seisomme.

Nähdäkseni kyse ei olekaan joko tai -asetelmasta. Kumpaakin tarvitaan: niin ajattelun tulkintaa kuin uutta ajatteluakin.

Suuria Kysymyksiä voisi kuitenkin nähdäkseni kysyä useammin itsekin. Tästä syystä julistimme Filosofian Akatemialla alkuviikosta kirjoituskilpailun. Kilpailu on avoin jokaiselle ajattelusta kiinnostuneelle, koulutustaustaan katsomatta.

Itse asiassa akateemisuus ei ole suinkaan aina ollut edellytys maailmaa muuttaneelle ajattelulle. Kierkegaard teki elämäntyönsä akateemisen maailman laitamilla. Wittgenstein kirjoitti ainoan elämänsä aikana julkaistun filosofisen teoksen nuorena insinöörinä ja rintamamiehenä ensimmäisessä maailmansodassa. Sokrates harjoitti filosofiaansa esittämällä kysymyksen toisensa perään Ateenan toreilla.

Keskeistä kirjoituskilpailussa onkin palava intohimo ajatustyötä ja pohdintaa kohtaan sekä pyrkimys oman ajattelun selkokieliseen ja kiteytettyyn ilmaisuun.

Kirjoituskilpailun teemana on ”Elämän tarkoitus”. Koostamme parhaista esseistä kirjan. Voittaja palkitaan myös rahapalkkiolla.

Tutustu kilpailun ohjeisiin tarkemmin täältä.

Rakkaus ei ole tunne

13/11/2013

37 kommenttia

Keltainen lehdistö tekee parhaansa ottaakseen yhden tärkeimmistä sanoistamme hengiltä. Puhutaan salarakkaista ja julkkisten uusrakkaista. Lehtien palstoilla repostellaan oman tunne-elämän vuoristorataisuudella. Samalla unohdetaan, mistä rakkaudessa on oikeasti kysymys.

Rakkaus ei ole tunne, vaan päätös. Päätöksen taustalla on kyllä ihastusta ja intohimoa. Mutta näistä tunteista kypsyy todellinen rakkaus: autenttinen halu sitoutua. Pappi ei kysy vihkiseremoniassa: ”onko hyvä fiilis?” Hän kysyy: ”tahdotko?”

Rakkaus on tahtomista. Se on sitä, että vaikka ei aina tuntuisikaan hyvältä, sitoudut silti. Vaikka sattuu, olet vierellä. Vaikka on vaikeaa, kannattelet. Olet läsnä. Päätät. Ja päätät yhä uudelleen.

Rakkaus voi kohdistua ihmiseen. Se voi myös kohdistua työhön tai aatteeseen. Niin kuin Steve Jobs sanoi, työ voi olla yksi elämän suurista rakkaustarinoista.

Rakkaus on autenttista halua sitoutua. Se on antautumista, oman elämän antamista toisen käteen. Rakkaus on sitä, että toinen menee minun edelleni. Se on sitä, että minusta tulee suurempi kuin mitä yksin olen. Se on yhdessä yhdeksi tulemista.

Rakkaus on päätös siitä, että kävi miten kävi, toinen menee aina edelle. Kenties rakkauden kirkkain osoitus onkin varmuus siitä, että on valmis kuolemaan toisen puolesta.

Me tarvitsemme lisää rakkautta. Me tarvitsemme lisää tahtoa. Lisää halua jatkaa, vaikka sattuisi.

Tunteet tulevat ja menevät, ne ovat hetkellisiä. Rakkaus, päätös, pysyy.

Rakkaus on päätös antautua toiselle. Ja rakentaa vuosi vuodelta yhdessä parempaa.

Tehdään Himasenpieksännästä uusi kansallislaji

07/11/2013

15 kommenttia

Kanssakansalaiset, medborgare!

On aika teroittaa kepit. Kansanfilosofimme Pekka Himanen on jälleen ryöminyt kiven alta. Kuten me kaikki hyvin tiesimme jo etukäteen, Himasen tänään julkistettu raportti on täynnä tyhjänpäiväistä liirumlaarumia. Tähän meidän rahojamme käytettiin seitsemän sataa tuhatta euroa!

Nyt kepit olalle ja kaikki yhdessä tuumin näyttämään Himanuljaskalle, missä kaappi seisoo. Eihän se käy laatuun, että mukaprofessori väsää kätyreidensä kera latteita visioita jostain tulevaisuuden Suomesta?

Ei käy.

Suomi oli parhaimmillaan 80-luvulla. Takaisin liennytys ja atomisodan uhka, niin kuin olisi jo. Ja kymmmenen pennin irtokarkit.

Ajatus siitä, että Suomi voisi kukoistaa, että täällä voisi satsata oikeasti hyvinvointiin iänikuisen byrokratiakierteen sijaan on ihan posketon. On meillä tärkeämpääkin tekemistä kuin hyvinvointihömppä.

Loppuisi jo valtiovallan pumpulinpehmeä höttöretoriikka. Meidän on saatava takaisin vanhat hyvät ajat, jolloin politiikassa puhuttiin oikeista asioista, niin kuin beekooteesta, tuposta, saltista ja etykistä. Kansakunnan tehtävänä oli tulla kiltisti tehtaalle kun kello käy. Olihan silloin sentään työpaikka turvattu.

Se, että itse pääministeri kehtaa sanoa, että politiikkaa pitäisi harjoittaa kansantajuisesti, tai taas tämä samainen filosofinplanttu vieläpä että Suomessa pitäisi satsata arvonantoon on ihan älytöntä. Ou pliis, niin kuin Ameriikanmaalla sanoisivat.

Kaiken kukkuraksi ovat oikein ministeritasolla saakka nyt innostuneet miettimään sitä, miten hyvinvointia voisi lisätä pahoinvoinnin poistamisen sijaan. Naminamihömppää on saatu sietää ihan tarpeeksi.

Kyllä se on kuulkaa sillä tavalla, että nyt ja vastaisuudessa, jos joku kehtaa nostaa ääntään ja yrittää tehdä asioita uudella tavalla, kaivetaan kepit esiin ja näytetään miten meillä päin asiat hoidetaan.

Tai ehkä ei?

Voisiko sittenkin ajatella, että on hienoa, että valtiovalta on ylipäätään tilannut tällaisen raportin? Että politiikassa oikeasti mietitään näitä asioita ja panostetaan niihin?

Voisiko ajatella, että on hienoa, että olemme ottaneet maailmassa ensimmäisten joukossa askeleita, jos kohta pieniä ja huteria, kohti aitoa hyvinvointiyhteiskuntaa?

Voisiko ajatella, että on hienoa edes yrittää aloittaa keskustelua siitä, miten voisimme uudistaa Suomea niin, että ihmiset voisivat aidosti ja yleisesti hyvin?

Voisiko ajatella niin, että vaikka ensi yritys ei olisi mestariteos, se voisi toimia ensimmäisenä astinlautana kohti kukoistavaa ja uudenlaista Suomea? Tai edes avata keskustelua siitä?

Tai voisiko ajatella niin, että keskustelisimme asioista ja ratkaisuehdotuksista ihmisten ja epäonnistumisten sijaan?

Höpön löpön.

On tässä ajateltu ihan tarpeeksi, oikein seitsemän sadan tonnin edestä.

Nyt loppuu se ajattelu: kepit esiin ja menoksi. Tehdään Himasenpieksännästä uusi kansallislaji. Onhan sitä jo harjoiteltu.

Jalkatyötä ja päätyötä

06/11/2013

4 kommenttia

Minusta on ärsyttävää, että meihin on juurtunut niin syvään ajatus siitä, että menneisyys määrittää tulevaisuutta. Katsotaan, miten asiat ovat olleet ja johdetaan siitä tulevaisuuden mahdollisuushorisontti.

Tämä on ihan älytöntä. Jos menneisyys määrittäisi tulevaisuutta, ajaisimme yhä hevoskärryillä. Tai odotas, itse asiassa rymyäisimme ryhmy olalla mammuttimetsällä.

Mutta kun maailma muuttuu.

Itse asiassa maailma muuttuu alati nopeammin. Kun informaatio kulkee nopeammin, myös muutostahti kiihtyy, ja kun muutostahti kiihtyy, informaatio kulkee nopeammin. Loppu on historiaa. Tai siis tulevaisuutta.

Okei, mikä siis avuksi?

Tarvitaan kahdenlaista työtä. Jalkatyötä ja päätyötä.

Ilman jalkatyötä mitään ei tapahdu. Viime kädessä menestyksen salaisuus on maailman yksinkertaisin juttu: tee asioita.

Tai niin kuin Shervin Pishevar asian esitti Dublinin Web Summitissa: jos et kysy, vastaus on valmiiksi ”ei”.

Mutta mikä tahansa soheltaminen ei riitä.

Anders Ericssonin kuulussa lahjakkuustutkimuksessa huippuosaamisen salaisuus oli poikkeuksetta määrätietoinen harjoitus. Siis ei sinne tänne sutiminen, vaan systemaattinen asian haltuun ottaminen. Siihen eivät riitä pelkät jalat. Tarvitaan myös päätä.

Pää on kuitenkin kummallinen otus. Se jää vatvomaan – yllätys yllätys – juurikin sitä historiaa. Se poimii, ihan tutkitusti, tarkasteluun mieluummin uhkia kuin mahdollisuuksia. Ja se tykkää pysyä omissa oloissaan. Päästä jalkoihin on usein pitkä matka.

Sen tähden päätä pitää potkia panemaan asioihin vipinää. Pään ja jalan pitää siis mennä yhtä tahtia.

Mutta sitten tarvitaan vielä kolmas juttu.

Niin kuin Freder Fredersen totesi Fritz Langin klassikkoleffassa Metropolis, aivojen ja käden väliin tarvitaan sydän. Niin myös pään ja jalan.

Pää huolehtii tai innostuu. Jalka lepää tai liikkuu. Sydän määrää suunnan.

Kun pää maalaa kauniin horisontin, ja jalka tekee sen todeksi, maailma muuttuu.

Suuntana päivä päivältä parempi tulevaisuus.

Kaikki ovat oikeasti vähän outoja

28/10/2013

4 kommenttia

Kaikki ovat oikeasti vähän outoja.

Ongelmana on, että kun suorimme ovesta ulos, alamme esittää normaalia.

Tämän seurauksena luulemme, että kaikki muut ihmiset ovat keskimäärin järkeviä ja harkitsevia, suuttuvat harvoin, puhumattakaan siitä, että päähän pälkähtäisi toisinaan kaikenlaisia kummallisia ajatuksia. Sehän on hullua!

Keskimäärin muut ihmiset tuntuvat toimivan tilanteissa aika rationaalisesti. Kun yhteiskuntaa vielä johdetaan olettamalla, että ihminen on rationaalinen eläin, on sekasotku valmis.

Meidän kykymme vaikuttaa ajatteluumme ja toimintaamme on paljon vähäisempi kuin luulemme. Ja samalla paradoksaalisesti paljon suurempi.

Et voi estää itseäsi ajattelemasta. Yritä vaikka. Edes parhaat zen-munkit eivät tähän pysty. Päähän siis pälkähtää mitä pälkähtää. Itse asiassa mitä enemmän pistät hanttiin, sitä hanakammaksi ajatus kiihtyy.

Samaten mieleen alkaa tunkevaa mielitekoa, sanotaanko vaikka suklaapatukkaa kohtaan, ei saa käskemällä hiljaiseksi. Halulta siipien katkominen on tavattoman vaikeaa. Muutoinhan kaikki olisivat mallin mitoissa.

Ja silti me oletamme, että ne ihmiset, jotka pystyvät pysyttelemään kondiksessa tai pitävät pään kylmänä kriisitilanteissa vaan ikään kuin päättäisivät jokaisen suklaahimon kohdalla, että en syö.

Tosi asiassa me olemme kaikki vähän outoja. Ehkä tekisikin hyvää esittää normaalia vähän vähemmän, niin että näkisimme miten normaalia on oikeastaan olla vähän outo. Että se on itse asiassa ihan okei.

Sinä et ole kuitenkaan sama asia kuin ajatuksesi. Itse asiassa voit vaikuttaa paljonkin siihen, miten ajattelet. Et siihen, mitä päähäsi pälkähtää. Mutta siihen, mitä sitten tapahtuu.

Vaikkei ajattelun käskeminen ole kauhean fiksua, on meillä käytössämme valtavat voimavarat vaikuttaa ajatteluumme. Ajatuksia ei voi komentaa. Mutta niitä voi ohjata. Kunhan ensin tajuamme, ettei se tapahdu sillä tavoin kuin normaalisti luulemme.

Ajatukset ovat kuin joenjuoksuja. Väliin hyppääminen aiheuttaa pärskeitä. Mutta kaivamalla kärsivällisesti uutta uomaa voi ajattelua muuttaa.

Outoa ajattelu tulee olemaan aina, ainakin vähän. Mutta uusia uria uurtamalla päivä päivältä palkitsevampaa.

Miksi verotus on oikein?

16/10/2013

11 kommenttia

Tutkijakollegani Reima Launosen esikoiskirja julkaistiin eilen. Reiman teos Kuningasjako: Miksi verotus on oikein? käsittelee kuumaa kysymystä verotuksen eettisyydestä. Kirjassa hahmottuu vastakkainen näkökulma viime aikoina jonkinasteiseen suosioon nousseelle liberaalikapitalismille, jonka mukaan kaikenlainen sääntely tulisi purkaa vapaiden markkinoiden alta.

Mutta miksi verotus on oikein – vai onko se ylipäätään? Verotushan näyttäisi olevan monien mielestä nimenomaan epäoikeudenmukaista. Onhan se päätöntä, että ensin raataa pyöreitä päiviä ja sitten omasta otetaan vielä pois. Verotuksella on kuitenkin tärkeä rooli yhteisön hyvinvoinnin ja menestyksen kannalta.

Keskeisin verotuksen oikeuttava tekijä on, että sen kautta voidaan taata yhteisön kaikille jäsenille inhimilliset perusoikeudet. Tässä on myös bisnesjärkeä. Vapaa markkina arvottaa ihmisen hänestä saatavan välittömän hyödyn perusteella. Jos joku lojuu päivät pitkät sohvalla pelaamassa tietokonepelejä, ei hän ole markkinataloudelle hyödyllinen toimija.

Ongelmana on kuitenkin, että jos lyhyen tähtäimen välitön hyöty on ydinarvo, lakaisemme samalla sivuun pidemmällä aikavälillä kypsyvät mutta viime kädessä ihan eri mittakaavan ilmiöt. Sohvalla lojuva tietokonepelaaja saattaa myöhemmin innostua laittamaan pystyyn oman pelifirman ja… no, loppu on historiaa. Ilman verotuksen turvaamaa perusturvaa tämä ei olisi mahdollista, ja sohvalta olisi pitänyt ponnistaa Mäkkärin tiskille jo vuosikausia aikaisemmin.

Verotus tasaa myös tuloeroja. Omasta mielestäni tuloerokeskustelun arvo on kyllä aika paljon vähäisempi ihmisten hyvinvoinnin kannalta kun yleensä ajatellaan. Sama se minkälaista Mersua naapuri ajaa, jos oma menopeli auttaa tekemään sen, mitä haluan elämässäni tehdä. Tästä huolimatta tutkimuksissa on käynyt ilmi, että jyrkät tuloerot korreloivat monien sosiaalisten ongelmien kanssa. Ja jos niiltä, joilla on reippaasti ylikin oman tarpeen saadaan tasattua niille, joilla on päivittäin akuutti hätä, hyvä niin.

Nimenomaan verotuksen eettisyyttä järjestelmänä puoltaa se, että vaikka meistä enemmistö haluaisi olla kamalan solidaarisia, emem usein sitä käytännössä ole. Kyselytutkimuksessa sanomme, että kyllähän huonommin pärjäävistä täytyy pitää huolta. Käytännössä äänestämme käytöksellämme päinvastaisten mallien puolesta. Verojärjestelmä oikein rakennettuna tarjoaa systemaattiset puitteet sille, että meidän hyvin pärjäävien tulovirroista kanavoidaan osa automaattisesti yhteiseen hyvään. Johtuen ihmismielen vinoumista on vaikea kuvitella, että tämä onnistuisi esimerkiksi pelkästään lahjoitusten kautta.

Lopuksi, verokeskustelussa päivitellään usein sitä, että progressiivinen verotus heikentää suomalaisten globaalia kilpailukykyä. Tämä ajatus on kuitenkin ihan tavattoman yksisilmäinen. Se perustuu siihen, että verotuksen ainoa vaikutus on se, että se leikkaa voittoja. Samalla verotus luo kuitenkin näkymätöntä infrastruktuuria, joka ruokkii jälleen myös bisnestä tavalla, jota voi olla vaikeaa mitata. Korkea koulutustaso, toimiva infrastruktuuri ja innovaatiotukijärjestelmät tarjoavat kaikki nimenomaan globaalissa markkinassa uniikkia kilpailuetua.

Jos yritykset joutuisivat itse rakentamaan koulutusjärjestelmänsä, huolehtimaan teiden kunnossapidosta kukin omalla tienpätkällään, ja suojaamaan työntekijöiden perjantaisen illanvieton, veikkaan, että kustannus nousisi nopeasti reippaasti yli yhteisöveron rokottaman määrän. Ja entäs innovaatio sitten? Jos verovaroin rahoitettu Tekes ajettaisiin alas, iso osa suomalaisista startupeista jysähtäisi raiteilleen saman tien. Nyt suomalainen verotus tarjoaa aivan uniikin yhdistelmän huippuosaamista, loistavasti pelaavat yhteiskunnan peruspalvelut sekä tukea uuden kehittämiselle.

Siinä vaiheessa kun verovaroja käytetään fiksusti, syntyy myös globaalissa mittakaavassa aivan uniikkeja läpimurtoja, niin kuin esimerkiksi eilinen Supercell-uutinen osoittaa. Onkin riemastuttavaa huomata, että nämä uuden sukupolven huippuyrittäjät ajattelevatkin nimenomaan, että verotus on oikein.

Järjestelmällä, jonka avulla jaamme automaattisesti omastamme niille, joilla ei vielä ole, rakennamme  yhteiskuntaa, jossa ihmisen perustavanlaatuinen oikeus elää arvokasta elämää toteutuu ja jossa jokaisen potentiaalille on kasvun varaa. Yhteiskuntaa, jossa jokainen voi löytää elämälleen suunnan ja yhteisön tukemana ponnistaa eteenpäin.

Tutustu Reiman kirjaan täällä.

Positiivinen psykologia ja kriittinen ajattelu

07/10/2013

5 kommenttia

Positiivinen psykologia koki kesällä murskaavan takaiskun.

Viimeisen parin vuosikymmenen aikana hurjaa vauhtia kasvanut ajatussuunta on noussut psykologian keskeisimpien uusien suuntausten joukkoon. Samalla se on tietysti herättänyt irvileukojen ja kyynikoiden huomion. Ei kai nyt oikeasti mitään positiivista psykologiaa voi olla olemassa? Eikö tätä naminami-bumtsibum -höpönlöpöä tehdä jo ihan tarpeeksi muutenkin?

Ajattelusuunnan taustalla on kuitenkin joukko planeetan arvostetuimpia ja lahjakkaimpia tutkijoita. Martin Seligman, Mihaly Csikszentmihalyi, Edward Deci, Richard Ryan, Howard Gardner ja Barbara Fredrickson ovat kaikki psykologian tutkimuskentän huipputekijöitä. Kyse ei siis ole huuhaasta, vaan kovasta tieteestä.

Mutta niin kuin tieteellinen tutkimus aina, myös positiivinen psykologia korjaa itseään. Tässä se eroaakin kaikkein selkeimmin kaikenlaisesta mutuhömpästä. Tutkimustulokseksi kun ei kelpaa se, että joku nyt vaan tuntuu hauskalta idealta. Tarvitaan tieteellisen yhteisön vertaisarvioinnin kriteerit täyttävää näyttöä. Ja sekään ei aina riitä. Jos käy ilmi, että tutkimuksessa on jotain pielessä, pitää tutkijan palata takaisin sorvin ääreen.

Niin kävi nyt kesällä.

Yksi positiivisen psykologian tutkimuskentän svengaavimpia argumentteja on professori Barbara Fredricksonin tunnetuksi tekemä tunnekokemusten suhdeluku. Fredricksonin mukaan positiivisia tunteita pitäisi kokea vähintään kolme kertaa enemmän kuin negatiivisia. Tästä seuraa inhimillinen kukoistus.

Ajatus on kiehtova, ja sen ympärille on rakentunut viime vuosien aikana laaja tutkimuskirjallisuus.

Harmi sinänsä, koska nyt näyttää kovasti siltä, ettei Fredricksonin läpimurtotulos pidä paikkaansa.

Viime kesänä Nicholas Brown, Alan Sokal ja Harris Friedman julkaisivat paperin, joka kritisoi Fredrikcsonin ja tämän aisaparin Marcial Losadan tutkimuksia kovalla kädellä. Kyytiä sai erityisesti Losadan tutkimus, jossa tämä näytti osoittaneen, että menestyksekkäiden johtoryhmien keskuudessa positiivisten ja negatiivisten ilmaisujen suhdeluku on peräti 6:1.

Brown, Sokal ja Friedman osoittivat käytännössä, että Losadan käyttämä matemaattinen lähestymistapa on silkkaa hölynpölyä. Losada oli ottanut käyttöön matemaattisen mallin, jolla ei ole mitään tekemistä ihmisten tunteiden kanssa ja vain olettanut, että se soveltuisi niiden mittaamiseen. Mitään perustetta tällaiselle olettamukselle ei ole. Mutta argumentti näytti tietysti tosi svengaavalta, kun se oli maustettu monimutkaisen näköisellä matematiikalla.

Losada kieltäytyi kommentoimasta löydöstä. Mutta Barbara Fredricksonin kirjoittaman vastineen soisi jäävän historiaan tieteenfilosofisesti yhtenä huikeimpana osoituksena tutkijan integriteetistä. Vaikka Fredrickson olisi voinut Losadan tapaan kohauttaa kohulle olkapäitään, hän otti kritiikin tosissaan.

Vastineessaan Fredrickson toteaa heti ensi alkuun, että näyttää siltä, että asia on juuri kuten Brown ja kumppanit väittävät. Fredrickson nöyrtyy tieteellisen näytön edessä ja hyväksyy, että hänen siteeratuimpiin kuuluva argumenttinsa ei pysy sen edessä pystyssä.

Mutta Fredrickson tekee vastineessaan jotain vielä huikeampaa. Hänen teorialtaan on ammuttu yksi sen keskeisimmistä tukijaloista alas. Kuitenkin hän artikkelissaan osoittaa kirkkaalla argumentaatiolla, että itse ajatus positiivisten tunteiden ja tunneilmaisujen merkityksellisyydestä on tästä kritiikistä huolimatta erittäin hyvin perusteltu. Se, onko suhdeluku kolme per yksi, tai jotain muuta, jää ratkaistavaksi. Mutta valtavan laaja tutkimusnäyttö osoittaa, että tutkimuksen perusajatus on yhä vahva. Positiivisilla tunteilla ja tunneilmaisuilla on väliä.

Mielestäni alkuperäistä Losadan ja Fredricksonin artikkelia, Brownin ja kumppaneiden kritiikkiä ja Fredricksonin vastinetta pitäisi lukea joka ikisellä tieteenfilosofian ja tieteen etiikan kurssilla esimerkkinä siitä, miten tiede parhaimmillaan edistyy nimenomaan rakentavan ja kriittisen ajattelun yhteisvaikutuksesta.

Innostus ja rakentava ajattelu mahdollistavat uusien teorioiden kehittelyn. Kritiikki ja tarkkasilmäisyys puolestaan koettelevat ja karaisevat niitä. Lopputulemana on usein monin verroin aiempaa vahvempaa ajattelua.

Ja vaikka positiivinen psykologia usein niputetaankin yhteen kaikenlaisen mutuhömpän kanssa, on kyse ihan samalla tavoin itseään korjaavasta tieteen alasta kuin muussakin tieteellisessä tutkimuksessa.

Niin kuin kaikessa tieteellisessä tutkimuksessa, myös positiivisen psykologian yksi keskeisimmistä työkaluista on kyky kriittiseen ajatteluun.

Aktivoi laajennettu mielesi

01/10/2013

3 kommenttia

Yksi mielestäni Filosofian Akatemian kiehtovimpia tutkimusprojekteja on vuonna 2010 käynnistynyt laajennetun mielen projektikaksikko. Itse Extended Mind -tutkimus käsittelee sitä, miten erilaiset työkalut ja laitteet vaikuttavat ajatteluun. Timo Tiuraniemen Extended Medium Theory -tutkimuksen päämääränä on puolestaan yhdistää Andy Clarkin ja David Chalmersin laajennetun mielen hypoteesia Marshall McLuhanin mediateoriaan.

Andy Clarkin ja David Chalmersin vuonna 1998 esittämä provokatiivinen väite kuuluu: jos jokin esine, esimerkiksi muistikirja, ottaa käsitelläkseen toimintoja, jotka yleensä kuuluvat mielelle, pitäisikö esinettä pitää mielen osana? Eli jos muistikirja auttaa muistamaan paremmin, onko se osa muistia? Clark ja Chalmers vastaavat: kyllä.

Argumentissa on aika paljon järkeä. Onko sillä loppujen lopuksi merkitystä, onko tietosi koodattu aivokuoren hermoverkkoihin, vai kirjoitettu ylös muistikirjaan, jos pääset siihen yhtä näppärästi käsiksi?

Ongelmana on tietysti, että usein näppäryys on aika kaukana käyttämistämme työvälineistä.

Vuonna 2011 perustimme laajennetun mielen aivoriihen, johon kuului suomalaisia loistoproffia ja teknoguruja. Pohdimme, voisiko työvälineillemme tehdä jotain, jotta ne toimisivat paremmin. Päädyimme siihen, että voi.

Viime vuodenvaihteen tienoilla Timo, jolla on myös pitkä koodaritausta, esitteli näkemyksensä siitä, miten laajennettu mieli voisi käytännössä toimia. Siis miten voisimme rakentaa sellaisen systeemin, joka mahdollistaisi mahdollisimman optimaalisen työnjaon biologisen ja digitaalisen, laajennetun mielen välillä.

Siis sillä tavoin, että tiedon hallinta, organisointi ja tallentaminen tapahtuisi yhtä ketterästi kuin biologisesti, samalla kun biologiselle mielelle jäisi enemmän tilaa ideoinnille, kokemuksille ja tuntemuksille.

Nyt tätä laajennettua mieltä on rakennettu kohta yhdeksän kuukautta, ja sen ensimmäiset askeleet maailmaan ovat alkaneet: viime perjantaina julkaisimme Extended Mind -ohjelman beta-odotuslistan kirjautumissivun.

Aktivoi laajennettu mielesi. Jos haluat ensimmäisten joukossa piakkoin valmistuvan ohjelman beta-version, kirjaudu täällä odotuslistalle.

Nordic Business Forum 2013: 4 uutta oivallusta

29/09/2013

1 kommentti

Marko Jalkanen soitti minulle joulukuussa.

Marko on 27-vuotias Nordic Business Forum -tapahtuman tiimin osaajaohjus. Olin jo aiemmin tuuminut, että minusta voisi olla mielenkiintoista osallistua tapahtumaan.

Suoramyyntipuhelut, ”kylmät puhelut”, ovat yleensä todella rasittavia. Markon puhelu oli suoraan sanottuna tähänastisen elämäni vaikuttavin suoramyyntipuhelu. Hänen sydämellinen, kuunteleva ja osallistava keskustelutyylinsä keikautti vaa’an heittämällä ostopäätökseen. Ostin liput.

Torstaina saavuin iltapäivällä Jyväskylän rautatieasemalle, jossa törmäsin sattumalta samaiseen tapahtumaan matkalla olleeseen ystävääni Bijay’iin. Suuntasimme radan yli kohti Lutakon Paviljonkia.

Ratasillan päässä seisoi Hans-Peter Siefen, koleassa ilmassa nappikuuloke korvassaan, opastamassa vieraita sivuovesta sisään. Pääovella kun oli ryysistä.

Oikeasti.

Koko Skandinavian merkittävimmäksi bisnestapahtumaksi matkalla olevan häppeningin toimitusjohtaja värjöttelee liki nollakelissä ja ohjaa ihmisiä eteenpäin. Aika vaikuttavaa.

Ennen ensimmäistä puheenvuoroa sali hiljeni, ja kaikille yllätyksenä lavalla oli ensimmäisen puhujan sijaan sellobändi Apocalyptica. ”Nothing Else Matters” -biisin jälkeen lavalle astui vielä Jenni Vartiainen esittämään sellojen säestyksellä hittibiisinsä ”Missä muruseni on”. Veikkaan, että en ollut ainoa 3300-päisestä yleisöstä, jolla karvat nousivat kylmistä väreistä pystyyn. Aika uhkarohkeaa virittää porukka heti kättelyssä näin voimakkaaseen tunnetilaan. Etenkin kun seuraavan päivän yllätysvieraana ollut Vesku Loiri nosti rimaa vielä korkeammalle.

Nämä tapaukset kuvastavat hyvin sitä täydellä sydämellä paneutumista ja yksityiskohtiin satsaamista, joka määrittää nyt neljättä kertaa järjestettyä Nordic Business Forumia.

Tapahtuma oli, kenties Moskovan ja Los Angelesin positiivisen psykologian kongressien ohella, vaikuttavimpia kokouksia, joihin olen osallistunut.

Foorumi ei jäänyt puitteiltaan maailmanluokan konferensseille millään tavoin jälkeen. Päin vastoin, oli ihan päätöntä, että 3300 ihmistä paikan päälle houkutelleessa kokouksessa joka ikisellä kahvitauolla sai kupin käteensä viiden minuutin sisään kokoussalista poistuttuaan. Nämä jätkät pystyisivät tekemään elämäntyön jo pelkällä logistisella osaamisellaan.

Mutta logistiikka luo vain puitteet. Sisältö on viime kädessä tärkein.

Tietysti se, että paikan päällä oli esimerkiksi Blink– ja Outliers -kirjailija Malcolm Gladwell, management-guru Tom Peters tai kaikkien aikojen menestyksekkäimpiin toimitusjohtajiin lukeutuva Jack Welch, asetti riman korkealle. Puhumattakaan suomalaisista huippuosaajista Alf Rehnistä, Jari Sarasvuosta ja Petri Parvisesta.

Mutta mitä ihmettä filosofian tutkija tekee bisnestapahtumassa?

Nordic Business Forum tarjosi minulle neljä timanttista oivallusta.

Ensinnäkin, luovuus (tai hirmusana innovatiivisuus) tarvitsee rajoja. Sekä Malcolm Gladwell että Alf Rehn toivat tämän tärkeän seikan esiin puheenvuoroissaan. Jo Einstein kiteytti ajatuksen hyvin: ”Nerouden ja tyhmyyden raja kulkee siinä, että nerolla on rajansa.” Maailman suurimmat tuotekehitysbudjetit ovat Microsoftilla, Panasonicilla – ja Nokialla. Ja mitä siitä on seurannut?

Kinect.

Samalla kun kolmen tyypin startupit vääntävät koko maailmaamme uuteen uskoon.

Jos haluat tehdä kovaa tuotekehitystä, leikkaa tuotekehitysbudjettisi kymmenesosaan. Oikeasti.

Toiseksi, me määritymme sen mukaan, kenen kanssa vietämme aikaa. Ihminen ei ole mikään eristetty yksilöatomi, vaan suhde muihin. Tämä tuli harvinaisen selväksi erityisesti Tom Petersin ja Jari Sarasvuon puheenvuorojen aikana.

Sivumennen sanoen, se ei muuten tarkoita sitä, että pitäisi siivota hankalat ihmiset pois tuttavapiiristä.

Muista: nero tarvitsee rajansa.

Mutta me emme ole yksilöitä. Me olemme, kuten ystäväni ja kollegani Frank Martela teroittaa, suhdeloita.

Me synnymme toistemme kautta. Erityisesti toistemme arvostuksen ja kannustuksen kautta. Joskus myös vastahangan kautta. Koska se voi juuri teroittaa meistä esiin sen kirkkaimman timantin, joka muuttaa maailmaa.

Kolmanneksi: jokainen briljantti ajatus tarvitsee vasta-ajatuksen. Kuten Tom Peters teroitti, jokaiselle bisneshypoteesille on olemassa vähintään yhtä uskottava vastahypoteesi.

Tämä oli erityisen vaikuttavaa sikäli, että noin tuntia aiemmin bisnesproffa Alf Rehn oli aika tehokkasti ampunut alas noin 90% Petersin argumenteista. Silti se ei vähentänyt niiden tehoa kuin marginaalisesti. Ennemminkin pani ajattelemaan entistä kuumemmin.

Lopputulos oli ihanan zeniläinen paradoksi. Vähän niin kuin se ääni, joka kuuluu yhdestä kädestä, joka taputtaa.

Neutronitoimitusjohtaja Jack Welch lopetti seminaarin arvokkaaseen ajatukseen.

Ihan liian usein me keskitymme siihen, mikä menee pieleen, tai – vielä pahempaa – mikä saattaa mennä pieleen.

Keskitytään ennemminkin siihen, mikä menee hyvin ja mikä edistää maailmaa ja ihmisten hyvinvointia.

Juhlitaan onnistumisiamme.

Juhlitaan etenkin läheistemme onnistumisia.

Siinä asuu nähdäkseni aidon ja ihmisellisen bisneksen ydin.