Category Archives: Ajattelu

Nordic Business Forum 2013: 4 uutta oivallusta

29/09/2013

1 kommentti

Marko Jalkanen soitti minulle joulukuussa.

Marko on 27-vuotias Nordic Business Forum -tapahtuman tiimin osaajaohjus. Olin jo aiemmin tuuminut, että minusta voisi olla mielenkiintoista osallistua tapahtumaan.

Suoramyyntipuhelut, ”kylmät puhelut”, ovat yleensä todella rasittavia. Markon puhelu oli suoraan sanottuna tähänastisen elämäni vaikuttavin suoramyyntipuhelu. Hänen sydämellinen, kuunteleva ja osallistava keskustelutyylinsä keikautti vaa’an heittämällä ostopäätökseen. Ostin liput.

Torstaina saavuin iltapäivällä Jyväskylän rautatieasemalle, jossa törmäsin sattumalta samaiseen tapahtumaan matkalla olleeseen ystävääni Bijay’iin. Suuntasimme radan yli kohti Lutakon Paviljonkia.

Ratasillan päässä seisoi Hans-Peter Siefen, koleassa ilmassa nappikuuloke korvassaan, opastamassa vieraita sivuovesta sisään. Pääovella kun oli ryysistä.

Oikeasti.

Koko Skandinavian merkittävimmäksi bisnestapahtumaksi matkalla olevan häppeningin toimitusjohtaja värjöttelee liki nollakelissä ja ohjaa ihmisiä eteenpäin. Aika vaikuttavaa.

Ennen ensimmäistä puheenvuoroa sali hiljeni, ja kaikille yllätyksenä lavalla oli ensimmäisen puhujan sijaan sellobändi Apocalyptica. ”Nothing Else Matters” -biisin jälkeen lavalle astui vielä Jenni Vartiainen esittämään sellojen säestyksellä hittibiisinsä ”Missä muruseni on”. Veikkaan, että en ollut ainoa 3300-päisestä yleisöstä, jolla karvat nousivat kylmistä väreistä pystyyn. Aika uhkarohkeaa virittää porukka heti kättelyssä näin voimakkaaseen tunnetilaan. Etenkin kun seuraavan päivän yllätysvieraana ollut Vesku Loiri nosti rimaa vielä korkeammalle.

Nämä tapaukset kuvastavat hyvin sitä täydellä sydämellä paneutumista ja yksityiskohtiin satsaamista, joka määrittää nyt neljättä kertaa järjestettyä Nordic Business Forumia.

Tapahtuma oli, kenties Moskovan ja Los Angelesin positiivisen psykologian kongressien ohella, vaikuttavimpia kokouksia, joihin olen osallistunut.

Foorumi ei jäänyt puitteiltaan maailmanluokan konferensseille millään tavoin jälkeen. Päin vastoin, oli ihan päätöntä, että 3300 ihmistä paikan päälle houkutelleessa kokouksessa joka ikisellä kahvitauolla sai kupin käteensä viiden minuutin sisään kokoussalista poistuttuaan. Nämä jätkät pystyisivät tekemään elämäntyön jo pelkällä logistisella osaamisellaan.

Mutta logistiikka luo vain puitteet. Sisältö on viime kädessä tärkein.

Tietysti se, että paikan päällä oli esimerkiksi Blink– ja Outliers -kirjailija Malcolm Gladwell, management-guru Tom Peters tai kaikkien aikojen menestyksekkäimpiin toimitusjohtajiin lukeutuva Jack Welch, asetti riman korkealle. Puhumattakaan suomalaisista huippuosaajista Alf Rehnistä, Jari Sarasvuosta ja Petri Parvisesta.

Mutta mitä ihmettä filosofian tutkija tekee bisnestapahtumassa?

Nordic Business Forum tarjosi minulle neljä timanttista oivallusta.

Ensinnäkin, luovuus (tai hirmusana innovatiivisuus) tarvitsee rajoja. Sekä Malcolm Gladwell että Alf Rehn toivat tämän tärkeän seikan esiin puheenvuoroissaan. Jo Einstein kiteytti ajatuksen hyvin: ”Nerouden ja tyhmyyden raja kulkee siinä, että nerolla on rajansa.” Maailman suurimmat tuotekehitysbudjetit ovat Microsoftilla, Panasonicilla – ja Nokialla. Ja mitä siitä on seurannut?

Kinect.

Samalla kun kolmen tyypin startupit vääntävät koko maailmaamme uuteen uskoon.

Jos haluat tehdä kovaa tuotekehitystä, leikkaa tuotekehitysbudjettisi kymmenesosaan. Oikeasti.

Toiseksi, me määritymme sen mukaan, kenen kanssa vietämme aikaa. Ihminen ei ole mikään eristetty yksilöatomi, vaan suhde muihin. Tämä tuli harvinaisen selväksi erityisesti Tom Petersin ja Jari Sarasvuon puheenvuorojen aikana.

Sivumennen sanoen, se ei muuten tarkoita sitä, että pitäisi siivota hankalat ihmiset pois tuttavapiiristä.

Muista: nero tarvitsee rajansa.

Mutta me emme ole yksilöitä. Me olemme, kuten ystäväni ja kollegani Frank Martela teroittaa, suhdeloita.

Me synnymme toistemme kautta. Erityisesti toistemme arvostuksen ja kannustuksen kautta. Joskus myös vastahangan kautta. Koska se voi juuri teroittaa meistä esiin sen kirkkaimman timantin, joka muuttaa maailmaa.

Kolmanneksi: jokainen briljantti ajatus tarvitsee vasta-ajatuksen. Kuten Tom Peters teroitti, jokaiselle bisneshypoteesille on olemassa vähintään yhtä uskottava vastahypoteesi.

Tämä oli erityisen vaikuttavaa sikäli, että noin tuntia aiemmin bisnesproffa Alf Rehn oli aika tehokkasti ampunut alas noin 90% Petersin argumenteista. Silti se ei vähentänyt niiden tehoa kuin marginaalisesti. Ennemminkin pani ajattelemaan entistä kuumemmin.

Lopputulos oli ihanan zeniläinen paradoksi. Vähän niin kuin se ääni, joka kuuluu yhdestä kädestä, joka taputtaa.

Neutronitoimitusjohtaja Jack Welch lopetti seminaarin arvokkaaseen ajatukseen.

Ihan liian usein me keskitymme siihen, mikä menee pieleen, tai – vielä pahempaa – mikä saattaa mennä pieleen.

Keskitytään ennemminkin siihen, mikä menee hyvin ja mikä edistää maailmaa ja ihmisten hyvinvointia.

Juhlitaan onnistumisiamme.

Juhlitaan etenkin läheistemme onnistumisia.

Siinä asuu nähdäkseni aidon ja ihmisellisen bisneksen ydin.

Herättämisen tärkeydestä

23/09/2013

6 kommenttia

Kävin viime viikolla mielenkiintoisen keskustelun siitä, kuinka rehellistä tai tarpeellista toimintaa motivaatiopuheenvuorot tai tällaiset bisnesmaailman ”herätyskokoukset” ovat. Tarkoitan siis tällaisia Jari Sarasvuon tai Esa Saarisen tapaisia innostajia, jotka ovat saaneet viime vuosina aika hurjaakin kritiikkiä kuullakseen.

Minusta on mielenkiintoista, että ihmisten innostaminen ja inspiroiminen herättää niin paljon vastarintaa. Sarasvuon, Saarisen ja monien muiden suomalaisten ja ulkomaalaisten puhujien tilaisuuksissa valtava määrä ihmisiä on ihan oikeasti pysähtynyt kysymään sellaisia asioita, joita arjen tuoksinassa harvoin tulee kysyttyä. Kuka minä olen? Miksi olen sellainen kuin olen? Mitä minä oikeastaan haluan?

Minkä takia ihmiset, jotka onnistuneesti saavat toiset pysähtymään hetkeksi suurten kysymysten äärelle, herättävät niin paljon vastustusta? Viime viikolla asiaan hahmottui aika mielenkiintoinen näkökulma.

Esa Saarinen puhuu usein uomakipittämisestä. Se tarkoittaa siis sellaista elämää, jossa jokainen harmaa arkipäivä seuraa toistaan samalla tavoin. Tavat ja rutiinit ohjaavat hamuamaan neuvottelupöydässä toista munkkia. Ylipainon syyksi leimataan: ”kun minä vaan olen tällainen”.

Motivaatiopuhujat ovat hemmetin ärsyttäviä juuri siksi, että he uskaltavat heittää haasteen päin näköä. Mitä jos sinä vaan et olekaan sellainen kuin olet? Mitä jos tapoja ja uomaa pystyy muuttamaan?

Tämän seurauksena ihminen nostetaan uomastaan ulos katsomaan maailmaa, joka onkin täynnä vaihtoehtoja. Ja ainakin omasta kokemuksestani voin sanoa, että se on ihan älyttömän pelottavaa. Uomassa on nimittäin loppujen lopuksi ihan mukiinmenevää kipittää, vaikka vähän aamulla luita kolottaisikin tai iltapäivällä stressitasot ylittäisivät sietorajan.

Uoman ulkopuolella tulee helposti aika hämääntynyt olo.

Jokaisen ihmisen ihmisarvo on vakio, ihan sama paljonko pankkitilillä on fyrkkaa tai miten hyvin elämässä on käynyt flaksi. Jokaisella ihmisellä kun on käytännössä ääretön potentiaali tehdä asioita.

Mutta se ei tarkoita sitä, että ihmisellä on rajaton potentiaali. Kukaan meistä ei voi tästä vain omasta tahdostaan leijailla katonrajaan. Niin kuin Jani Kaaron taannoinen loistokolumni linjaa, köyhän lähtökohdat itsensä toteuttamiseen ovat aika erilaiset kuin miljoonaperijän. Ja vaikka anekdotaalista näyttöä vastakkaisesta onkin, 150 sentin pituus ei yleensä ottaen povaa kovin kummoista koripalloammattilaisen uraa.

Mutta vaikka joka ikisellä meistä on rajamme, niiden puitteissa meillä on mahdollisuuksia vaikka kuinka. Me voimme kuitenkin toteuttaa mahdollisuuksiamme vasta jos pysähdymme miettimään niitä. Tai joku pysäyttää.

Mutta – ja tässä luulen, että on se mutta, joka kritiikin usein aiheuttaa – pelkkä pysäyttäminen ei riitä. Jotkut niistä, jotka nykäistään uomastaan ulos ovat onnekkaita ja bongaavat pian uuden suunnan, joka kannattelee elämää aivan uudella tavalla. Itse kuulun näihin hannuhanhiin: erityisesti Esan Pafos-seminaari oli minulle käännekohta, joka avasi näkemään omat mahdollisuudet ihan uudessa valossa.

Mutta tietyssä mielessä uomasta ylös kiskaisu voi olla myös aika julmaa sellaiselle ihmiselle, joka näkee kyllä että okei, onhan noita mahdollisuuksia. Mutta ei vaan minulle.

Tässä näköalattomuus tarvitsee nähdäkseni aisaparikseen vielä työkalut, joilla uusi suunta löytyy – ja joilla uusi, oman näköinen uoma kaivetaan. Ongelmana on, ettei tällaisia työkaluja ole ihan kauheasti ollut tarjolla. Ainakaan sellaisia, jotka perustuisivat johon muuhunkin kuin mutuun.

Tilanne on kuitenkin muuttumassa. Tieteellisesti perusteltuja menetelmiä itsetutkiskeluun ja oman elämän suunnan hahmottamisen on viime vuosina alkanut löytyä yhä enemmän. Erityisesti parisen kymmentä vuotta maailmanluokan huippupsykologiaa tuottaneen positiivisen psykologian tutkimussuunnan ansiosta. Muun muassa Martin Seligmanin tutkimuksiin perustuvista VIA-instituutin menetelmistä on vaikkapa hyvä aloittaa.

Mutta vaikka meillä olisi tarjota minkälaisia työkaluja tahansa, ovat ne aika hyödyttömiä, jollei joku ensin pysäytä ja tempaise ihmistä ulos uomastaan. Ellei joku herätä kysymään, kuuluuko elämän oikeasti olla tylsää ja turhauttavaa harmaata puurtamista.

Ei kuulu.

Tähän me tarvitsemme näitä herättäjiä. Nykypäivänä kipeämmin kuin koskaan. Jotta edes joku tulisi latistavien rakenteiden läpi sanomaan: Pysähdy hetkeksi. Mieti vähän. Haasta itsesi. Tee jotain.

Viime kädessä asia on niin kuin Jonna Tervomaa uuden huippualbuminsa Eläköön kappaleessa ”Saa kukoistaa” sen kiteyttää:

Tie on tylsä, mennään siis tien syrjään.
Täällä kukkii maa ja rikkaruohotkin rauhassa saa kukoistaa.

Nähdäkseni on ihan älyttömän hyvä juttu, että joku asettuu tielle ja viittoo syrjään. Se ei meinaan ole maailman helpointa hommaa.

Mutta siitä kohtaa alkaa todellinen mahdollisuuksien maailma.

Uusi aika, uudet säännöt

11/09/2013

2 kommenttia

Millennium-huumassa yksi toisensa jälkeen päivitteli sitä, kuinka ainutlaatuinen 1900-luku oli ihmiskunnan historiassa. Koskaan aiemmin ei ihmiselon aikana oltu keksitty niin montaa maailmaa mullistavaa keksintöä niin lyhyessä ajassa. Tällaista älyn lennon kulta-aikaa tuskin nähdään enää koskaan.

Luullakseni kyse ei kuitenkaan ollut ilmiömäisestä vuosisadasta, vaan täysin johdonmukaisen jatkumon vaiheesta.

Teknologia kehittyy eksponentiaalisesti: uudet keksinnöt ruokkivat lisää keksintöjä. Kun tavara tai tieto kulkee nopeammin, keksintöjä syntyy tiheämmin. Uusien keksintöjen avulla tavara ja tieto taas kulkevat jälleen nopeammin, ja niin edelleen. Jossakin vaiheessa vauhti muuttuu niin nopeaksi, etteivät kiinteät ja jäykät rakenteet pysy enää pystyssä.

Jossain vaiheessa, eli nyt.

Disruptiotapahtumat ovat tapahtumia, jotka mullistavat kertaheitolla kokonaisia teollisuudenaloja. Sellaisia, kuten kirjapaino, kehruu-Jenny, höyrykone, lennätin, hehkulamppu, auto, lentokone, tietokone, internet, kännykät, Google, Wikipedia, Facebook, iPhone, App Store, Twitter, ja niin edelleen.

Huomaatko trendin?

Vielä puolisen vuosituhatta sitten disruptioita tapahtui reippaasti yli sadan vuoden välein. Muutama sata vuotta sitten väli alkoi tiivistyä puolen vuosisadan tietämille. Vuosisadan alussa disruptiosykli oli jo mitattavissa kymmenissä vuosissa.

2000-luvun tietämillä on markkinoita mullistavia tapahtumia tapahtunut jo muutaman vuoden välein.

Ja seuraavan viiden vuoden aikana on jo nyt nähtävissä ainakin puolen tusinaa massiivista disruptoria: laajennettu todellisuus, 3d-tulostaminen, tavaroiden internet, automaattiautot, puettavat tietokoneet, robotiikka, ja niin edelleen. Voi ihan hyvin olla, että vuoden tai kahden päästä koko älykännykkäbisnes natisee liitoksissaan, kun kaikki ryntäävät rankkasateessa jonottamaan itselleen älylaseja.

Ja entäs sitten ne asiat, joita kukaan ei osaa edes ennustaa? Ihan rehellisesti, kuka olisi osannut vuonna 2007 sanoa, että vuoden 2008 radikaalein ja merkittävin läpimurto tulisi olemaan ohjelmistokauppa, App Store? Ja silti: ilman App Storea ei olisi Roviota, ei Supercelliä.

Me elämme ihan uudenlaista aikaa. Ennen vanhaan riitti, että tehdään tuote joka ratkaisee ongelman, laitetaan tien poskeen kyltti ja odotetaan, että asiakkaat valuvat sisään. Nyt on ihan mahdollista, että kun tuote saadaan kaupan hyllylle, ei ongelmaa enää ole.

Uusi aika tarvitsee uudet säännöt. Yhä nopeammin muuttuvassa maailmassa jäykät rakenteet eivät enää toimi. Tarvitaan luovaa ajattelua, oma-aloitteisuutta, ja viime kädessä innostusta.

Uusi maailma on niiden ihmisten maailma, jotka omasta intohimostaan oppivat koko ajan uutta – ei siksi, että pomo passittaa täydennyskoulutukseen, vaan siksi, että se on kivaa.

Tai kuten Eric Hoffer asian minua paljon napakammin ilmaisi: ”Muutoksen aikana oppijat perivät maan, samalla kun oppineet huomaavat osaavansa toimia loistavasti maailmassa, jota ei enää ole.”

Kiire asuu korvien välissä

26/08/2013

14 kommenttia

Vuosi sitten syksyn alkaessa päätin lakata pitämästä kiirettä. Minua oli alkanut turhauttaa jatkuva höseltäminen ja sen todisteleminen toisille. Kiireestä oli tullut kunniamerkki, joka piti muistaa tasaisin väliajoin esitellä työtovereille.

”Onko kiirettä?”
”Kysy vaan! Kalenteri on ihan täyteen ammuttu melkein jouluun asti!”

Kiireen kesyttäminen ei tarkoita sitä, että olisin ruvennut zen-munkiksi. Minusta on kiva tehdä asioita kivojen ihmisten kanssa. Mutta projektien synnyttämä surina korvien välissä ei ollut kauhean mukavaa.

Loppujen lopuksi ratkaisu oli tavattoman yksinkertainen. Olet sitä, mitä syöt. Ja olet myös sitä, mitä sanot. Jatkuva kiireen vakuuttelu vastaantuleville ihmisille synnytti omassakin päässäni käsityksen siitä, että kyllä nyt on kuule ihan hirveä hösis päällä. Sen seurauksena omat adrenaliini- ja kortisolitasot pysyivät korkealla, pitäen koko ajan pienessä stressitilassa.

Ratkaisun puolikas oli siis lakata jatkuvasti vakuuttamasta omasta kiireellisyydestä. Kai sitä täytyy ihmisarvo olla, vaikkei olisikaan koko ajan kauheasti höseltämässä.

Toinen avain löytyi Tony Schwartzin loistokirjasta Be Excellent at Anything. Sen nimi on tauko.

Buukkasin jokaiselle arkipäivälle tunnin pituisen tauon. Toki monet tauot joutuivat palaverien hotkaisemiksi. Silti joka viikko päivänä tai parina oli tunti aikaa nostaa jalat pystyyn, juoda kuppi kahvia ja ihmetellä maailman menoa.

Ja siinä kohtaa on aika vaikea enää myydä itselleen ajatusta kiireestä. Vaikka olisi minkälaisen pyörremyrskyn silmässä, tunti vapaata aikaa keskellä päivää kesyttää kiireen kuin kiireen.

Kun tekeminen on kivaa ja sopivasti jaksotettu – ja kun jatkuvasta kiirehokemasta oppii eroon – on itse asiassa aika leppoisaa, vaikka puuhaisikin monenlaista.

Kiire ei asu kalenterissa, ei liioin kollegassa. Se asuu korvien välissä.

Tuloskeskeisyydestä ihmiskeskeisyyteen

19/08/2013

13 kommenttia

Viime viikolla satoi kaatamalla. Ostin sateenvarjon.

Noin varttitunti ostoksen jälkeen huomasin, että varjon niputusremmin nappi oli irronnut. Suorin takaisin markettiin pyytämään uutta varjoa tilalle. Asia osoittautui mutkikkaammaksi kuin luulin.

Asiakaspalvelija ohjasi minut hissillä kolmanteen kerrokseen. Siellä sain reklamoida kympin arvoisen sateenvarjoni. Seisoin varttitunnin jonossa numerolapun kanssa. Sitten sain vielä allekirjoittaa reklamointilomakkeen. Viimein pääsin sukeltamaan kaatosateen seuraan aseistautuneena eheällä sontikalla. Marketti oli puolestaan suojannut itsensä vilpilliseltä reklamoinnilta, joka olisi voinut maksaa sille kokonaista kymmenen euroa.

Tuloskeskeisyys on aika merkillinen peikko. Se on valitettavasti pesiytynyt isoon osaan nykybisnestä. Karkeasti ottaen se tarkoittaa sitä, että pidetään kulut pieninä ja voitot suurina. Sijoittaja tykkää.

Asiakaskeskeisyys on puolestaan nykyajan juttu. Se tarkoittaa sitä, että välittömän tuloksen sijaan pitkäkestoinen asiakastyytyväisyys on ykkössijalla. Hyviä esimerkkejä tästä ovat vaikkapa Apple ja Stockmann.

Applen asiakaskokemukseni ovat poikkeuksetta huippuluokkaa. Ehkä huikein niistä oli, kun nelivuotias iMac sanoi yhteistyösopimuksen irti. Vaikkei värkissä ollut edes takuuta voimassa, Applen ystävällinen tukihenkilö suostui vaihtamaan sen uuteen. Ei tarvinnut täyttää lomakkeita.

Valikoimassa ei kuitenkaan enää ollut samanlaista valkoista muovimäkkiä. Lähetti kiikutti kotiovelle uunituoreen alumiinikuorisen mallin. Vähän hämmästytti.

Stockmann ei juuri jää Applelle kakkoseksi. Menin kerran viemään kälyltäni joululahjaksi saamaani Nike+ -ranneketta Stockalle huoltoon. Iloinen urheiluosaston myyjä totesi, että vaihtaa sen saman tien.

”Ei ei”, totesin. ”Ei tätä ole ostettu teiltä. Sain rannekkeen lahjaksi.”
”Ei se haittaa”, myyjä totesi hymyillen. ”Me pystymme hoitamaan asian Niken kanssa kuntoon. Tuossa uusi ranneke.”

Huuli pyöreänä poistuin Stockalta. Vastaisuudessa urheiluostokset tuli keskitettyä ihan ilman kanta-asiakaskorttiakin.

Reklamaatiosähläyksen jälkeen päätin myös, että vastedes ostan varjoni Aleksin ja Manskun kulmalta. Se on itse asiassa aika hyvä bisnes, koska hukkaan sateenvarjoja suurin piirtein kaksi kuukaudessa. Kympin säästöllä marketti synnytti siis suurin piirtein parin huntin kuopan tulevassa liikevaihdossaan.

Asiakaskeskeisyys on hurja juttu. Mutta vielä kovempi juttu voisi olla ihmiskeskeisyys. Viime viikolla pidetyssä Esa Saarisen juhlaseminaarissa Koneen toimitusjohtaja Matti Alahuhta kertoi nostaneensa johtamansa yhtiön ykkösjutuksi asiakastyytyväisyyden sijaan henkilöstötyytyväisyyden. Alahuhdan mukaan keskeisintä on, että henkilöstö voi hyvin. Asiakastyytyväisyys ja tulos seuraavat perässä.

Niin.

Mistä asiakastyytyväisyys ja tulos oikeastaan syntyvät? Ihmisistä. Jos ihmiset eivät voi hyvin, he eivät todennäköisesti tuota järin hääppöistä laatua tai kohtaa asiakasta hymyssä suin. Ja jos asiakasta kismittävät käsiin laukeavat apparaatit tai sitruunan nielleet asiakaspalvelijat – päättömistä reklamaatiokoukeroista puhumattakaan – he ovat pian entisiä asiakkaita. Ja mitäs sitten?

Tulos kyykkää.

Tuloksen kyykätessä tulosjohtaja rientää saneeraamaan. Henkilöstö vähenee ja pelkää. Tulosta syntyy entistä vähemmän.

Ihmisjohtaja puolestaan rientää kentälle kysymään, miten ihmiset voisivat paremmin. Mitä heidän hyväkseen voisi tehdä. Ja jopa mitä pitäisi tehdä, että he voisivat hyvin myös silloin jos on pakko saneerata.

Hyvinvoivat ihmiset synnyttävät innostavia asiakaskohtaamisia, ideoivat parempia tuotteita ja jaksavat tehdä pidempää päivää ihan siksi että se on kivaa. Fiksuin bisnes syntyykin nähdäkseni ihmiskeskeisestä johtajuudesta.

Esa Saarisen 60v-juhlaseminaari

13/08/2013

4 kommenttia

Järjestimme eilen Esa Saarisen 60-vuotisjuhlavuoden kunniaksi juhlaseminaarin, jossa näyttävä joukko suomalaisen akateemisen maailman ja liike-elämän suurnimiä kertoi suhteestaan Saariseen. Huikeassa ja säkenöivässä tilaisuudessa ilmoittautuneista 650 ihmisestä lähes kaikki saapuivat paikalle, ja 600-paikkainen Aalto-yliopiston Mellin-sali hehkui ääriään myöten aitoa innostusta Saarisen filosofiaa kohtaan.

Tilaisuuden avasi Aalto-yliopiston tuotantotalouden laitoksen johtaja Hannele Wallenius. Hän ei säästellyt ylisanoja alleviivatessaan Saarisen ajattelun merkitystä Aalto-yliopistolle. Walleniuksen jälkeen tilaisuuden puheenjohtaja ja primus motor Frank Martela johdatteli meitä Esa Saarisen filosofiaan. Frank on myös tilaisuudessa julkistetun Elämän filosofi -juhlateoksen päätoimittaja

Frankin jälkeen Helsingin yliopiston entinen rehtori ja kansleri, professori Ilkka Niiniluoto kysyi, miten entisestä punktohtorista ja systeemikriitikosta on 2000-luvulla sukeutunut merkittävä systeemiälykkö. Saarisen yhdessä Aalto-yliopiston professori Raimo Hämäläisen kanssa kehittämä systeemiälyn käsite on saanut maailman merkittävimmät älykkyystutkijat heristämään korvaansa.

Niiniluodon jälkeen puheenvuoro oli Oxford-tutkija James Wilkillä. Wilk totesi, ettei nykymaailman ongelmia ratkota exceleitä tuijottamalla ja laskutikulla. Tarvitaan inhimillistä ajattelua. Yhden näkökulman inhimilliseen ajatteluun tarjosi Raimo Hämäläinen esitellessään yksityiskohtaisemmin systeemiälyn luonnetta.

Oma puheenvuoroni käsitteli Esa Saarista sokraattisena kapellimestarina. Nähdäkseni Saarisen filosofian ytimessä eivät ole teesit tai kuulijan ylipuhuminen omalle kannalle. Sen sijaan hän toimii sokraattisena johdattelijana, joka saa kunkin ajattelijan oman ajattelun soimaan upeasti omalla tavallaan.

Makke ja Ollis Leppänen esittelivät meille Pafos-pedagogiikkaa. He totesivat James Wilkin tapaan, että tulevaisuuden haasteisiin tarvitaan inhimillistä ajattelua. Keskeisessä roolissa on myös Saarisen Pafos-seminaarista kotiin tuotava psykologinen pääoma. Seminaari ei Leppästen mukaan ole vain filosofiaa – se on myös psykologiaa.

Kirsti Lonka kertoi lennokkaasti ja mukaansatempaavasti kokemuksistaan Saarisen kanssa leoparditakeissa ja -sukkahousuissa Helsingin yliopiston juhlasalin luennoilla. Seminaarin ensimmäisen osion päätti Sam Inkisen terävä media-analyysi, jossa hän luonnehti Esa Saarista Suomen Marshall McLuhaniksi.

Tauon jälkeen vauhtiin pääsi johtajuus- ja bisnesnäkökulma. Johtajuuskonsultit Heikki Peltonen ja Tapio Aaltonen analysoivat tarkkasilmäisesti Saarisen merkitystä johtajuudelle. Peltosen kenties tilaisuuden tunnevoimaisin esitys kertasi hänen Saarisen kanssa jo kymmeniä vuosia kulkemaansa yhteistä matkaa. Aaltonen puolestaan nimesi Saarisen ajattelun ”esasofiaksi” – Esan viisaudeksi.

Lopuksi huippujohtajat J.T. Bergqvist, Pertti Korhonen, Matti Alahuhta ja Jorma Ollila kertoivat, miten Saarinen oli muuttanut heidän ajatteluaan ja toimintaansa. Viesti oli yksimielinen: Saarinen oli onnistunut viemään heidän johtajuuttaan ihmiskeskeisemmäksi ja samalla myös tuloksekkaammaksi. Kuten Alahuhta tilaisuudessa teroitti, asiakastyytyväisyys tulee vasta henkilöstötyytyväisyyden jälkeen. Ihmisistä huolen pitäminen näkyy puolestaan myös yrityksen tuloksessa.

Kaiken kaikkiaan tilaisuus oli innostavuudessaan ja syvällisyydessään huikea läpileikkaus Esa Saarisen ajattelusta ja filosofiasta. Puheenvuorojen jälkeen kellekään jäi tuskin epäselväksi, että elämänfilosofi Esa Saarinen on muuttanut suomalaista ajattelua pysyvästi parempaan suuntaan, korostaessaan inhimillisyyttä, elämänmyönteisyyttä ja uskoa meistä joka ikisen mahdollisuuksiin kukoistaa.

PS. Voit katsoa seminaarin verkosta täältä: http://bambuser.com/v/3805999

PS2. Elämän filosofi -kirjaa voi tilata Aalto-yliopiston tuotantotalouden laitoksen kirjastosta: http://tuta.aalto.fi/fi/kirjasto/yhteystiedot/

Joko tai?

12/08/2013

1 kommentti

Olen yhä vakuuttuneempi siitä, että ihanan elämän ytimessä on paradoksi.

Kaksi asiaa, joista olen ollut todella innostunut kesän aikana: itseseuranta ja epävarmuus.

Itseseuranta, englanniksi quantified self, tarkoittaa , että seuraat tarkkaan omaa elämääsi koskevia ydinparametreja ja fiksaat asioita siellä, missä ne eivät toimi.

Kuulostaa neuroottiselta excel-fetissiltä. Tosi asiassa kyseessä on aika mainio tapa vaikuttaa helposti asioihin, joihin vaikuttaminen on yleensä aika hankalaa. Sanotaan vaikkapa painonhallintaan, uuden tavan oppimiseen tai vanhasta eroon oppimiseen. Täältä lisätietoa.

Luin kesällä itseseurannalle täysin vastakkainnapaisen teoksen: Alan Wattsin loistokirjan nimeltä The Wisdom of Insecurity. Aivan huikea teos!

Jo kirjan nimi kertoo paljon: epävarmuudessa asuu viisaus. Aivan liian usein yritämme kontrolloida asioita, joita emme pysty kontrolloimaan. Se on turhaa. Silti kontrolliin tykästynyt mieli ei anna rauhaa vaan jyräyttää huolikoneen käyntiin.

Watts kehottaa rauhalliseen hyväksyntään. Epävarmuudesta et pääse eroon, vaikka nenälläsi seisoisit. Aina voi tapahtua jotain yllättävää. Mitä jos alituisen turvallisuushakuisuuden sijaan oltaisiinkin ihan rehellisesti epävarmoja silloin kun siltä tuntuu?

Paradoksi sulaa käytännöiksi tässä: kaikkea ei voi kontrolloida, mutta jotain kenties voi.

Itseseurannan ja epävarmuuden paradoksin kiteyttää vanha rukous: ”Luoja, anna minulle rauha hyväksyä se, mihin en kykene vaikuttamaan, rohkeutta vaikuttaa siellä, missä pystyn – ja viisautta erottaa nämä kaksi toisistaan.”

Kun virtuaalinen ja todellinen sekoittuvat

27/05/2013

6 kommenttia

Elämme hurjan mielenkiintoista aikaa. Teknologinen kehitys on lähtenyt niin hurjaan kiitoon, että on aika hankala ennustaa, missä olemme esimerkiksi kymmenen vuoden päästä. Minusta on erikoista, että meillä on aivoriihiä, jotka pohtivat Suomen tilaa vuonna 2030. Nykytahdilla saa olla aikamoinen Nostradamus, jos haluaa ennustaa edes kymmenen vuoden päähän – saatika sitten vuoteen 2030.

Eksponentiaalinen kehitys tarkoittaa sitä, että jokainen kehitysaskel tuplaa aiemman tehot. Teknologian kohdalla tämä on ilmeistä: nopeammat tietokoneet mahdollistavat nopeamman laskennan – ja samalla entistä nopeampien tietokoneiden kehittämisen. Verkottumisen nopeutuminen ja helpottuminen mahdollistavat puolestaan ennennäkemättömän ketterää tiedon jakamista – jonka seurauksena verkottuminen nopeutuu ja helpottuu entisestään.

Verrattuna lineaariseen kehitykseen, eksponentiaalisuus tarkoittaa seuraavaa. Jos otat lineaarisesti 30 askelta kotiovelta, olet noin 30 metrin päässä. Jos taas otat eksponentiaalisesti 30 askelta kotiovelta, olet kiertänyt maapallon 26 kertaa.

Eksponentiaalinen kehitys alkaa usein tasankovaiheesta, jolloin kehitystä ei juuri huomaa. Tämä jatkui teknologian kohdalla jonnekin 1800-luvun korville. Sitten alkaa nousukaari, jolloin kehitys kiihtyy; nyt olemme tämän vaiheen loppumetreillä. Lopuksi seuraa hissivaihe. Tässä kehitys ampaisee niin nopeaan juoksuun, että saa pitää hatusta kiinni. Tämä vaihe häämöttää jo horisontissa.

Yksi mielenkiintoisimpia teknologisen kehityksen seurauksia on, että virtuaalinen (siis se, mitä kuvittelemme) ja reaalinen (siis se, mitä oikeasti on) alkavat mennä sekaisin. Tietyssä mielessä näin on toki aina ollut: hyvin ajateltu on jo puoliksi tehty. Mutta nyt tämä ilmiö saa aivan uusia ulottuuvuksia.

Syksyllä Google lanseeraa uudet laajennetun todellisuuden (augmented reality) lasit, Google Glass:in. Samalla 3D-tulostus tulee kovaa vauhtia: tällä hetkellä teknologia on suurin piirtein samassa vaiheessa kuin matriisiprintterit 1970-luvulla.

On vaikea sanoa, onko Google Glass lähempänä Benefonin uraauurtavia 2000-luvun alun kosketusnäyttöpuhelimia – vai onko se iPhonen tapainen markkinoiden mullistaja. Varmaa on vain se, että montaa vuotta ei enää kulu siihen, kun virtuaalitodellisuus ilmassa leijuvinen navigaattorinuolineen ja virtuaalilemmikkeineen integroituu saumattomasti arkeen.

Samaten on vaikea sanoa, milloin 3D-tulostaminen saavuttaa suurin piirtein saman tason kuin värilaserprintterit: tulosteiden vertailukelpoisuuden kaupallisten tuotteiden kanssa. Mutta jo nyt voit tulostaa mukin rikki menneen tilalle, niin kuin 1970-luvulla pystyit tulostamaan esitelmätekstin tai raportin. Ja voi hyvin olla, että kymmenen vuoden päästä tulostamme kodin käyttöesineitä internet-sivuilta päivittäin – niin kuin nykyään voit tulostaa kotona painojäljen kanssa kilpailukykyisiä esitteitä ja jopa valokuvia.

Tässäkin on vasta raapaistu pintaa: nämä teknologiat ovat jo olemassa, ja pian kaupasta ostettavissa. Mutta mitä kaikkia prototyyppejä maailmalla kehitellään tällä hetkellä? Miten olisi haptinen hologrammi – siis hologrammi, jota voit koskea? Tai virtuaalitodellisuuden kanssa yksi yhteen pelaava robotti?

Elämme hurjan mielenkiintoista aikaa. Olemme luolamaalauksista alkaen halunneet tehdä ajatuksiamme ja kuvitelmiamme todellisiksi. Lähivuosina tämä muuttuu entistä helpommaksi: virtuaalisista maailmoista tulee yhä todellisempia, ja todellisuudesta yhä virtuaalisempaa.

Mutta mitä tämä sitten tarkoittaa ihmisenä olon tai filosofisten todellisuutta koskevien kysymysten kannalta? Minulla ei ole suoraan sanottuna aavistustakaan. Mutta odotan innolla, että pääsen ottamaan selvää.

Sanojen myrkyttämisestä

20/05/2013

13 kommenttia

Päivän lööppi tiesi taannoin kertoa, että Jyri Häkämiehellä on uusi rakas. Minusta on kaameaa, miten juoru- ja iltapäivälehdet ovat tekemässä selvää jälkeä sanasta, jota juuri tärkeämpää ei ole olemassa. Yhden illan jutuista tulee keltaisen lehden sivuilla rakkaita, ja sitten on vielä nämä salarakkaat. Yhdestä koko sanastomme tärkeimmästä sanasta on tullut kahden pennin makkaraa, jolla voidaan kuvata kenen tahansa petipuuhia.

Sanat muuttavat maailmaa.

Tärkeiden sanojen omiminen tusinaviihteen käyttöön ei ole ihan vaaratonta. Sanat eivät ole fiksattuja otuksia, jotka talletetaan pään sisällä olevaan virtuaaliseen sanakirjaan. Merkitykset sen sijaan syntyvät ja kasvavat sen mukaan miten sanoja käytetään. Ongelmana on, että tietoisesti pystymme käsittelemään vain sellaisia asioita, joihin meillä on riittävän toimiva sanasto. Ja jos tärkeät sanat myrkytetään, ei jäljelle jää enää riittävää tarttumapintaa mutkikkaille asioille.

Sanat syntyvät assosiaatioiden kautta. Kun luet kirjan vaikkapa eukaryooteista, saa omituinen sana uudenlaisen merkityksen, jota kirjan sisältö syventää. Ja kun käytät sanaa eri yhteyksissä, se herättää muistoja ja tuo mieleen monenlaisia oivalluksia.

Mutta kokemus voi myös väsyttää sanoja. Hoe vaikkapa riittävän monta kertaa kissa, kissa, kissa, kissa, kissa, kissa, kissa, kissa kissa. Miau. Sana väsähtää alta aikayksikön: sitä merkitsevä symboli saa ylivallan, ja merkitys häipyy tiedostamattoman syövereihin.

Jari Sarasvuo puhui taannoin blogissaan saastuneista sanoista. Sarasvuon mukaan ’menesyminen’ on saastunut sana; se liitetään nykyisin itsekeskeiseen oman edun tavoitteluun. Vaikka se voisi tarkoittaa hienojen juttujen tavoittelua ja tavoitteissaan onnistumista.

Sanojen myrkyttäminen on vaarallista. Suomalaisen miehen tunnesanasto on jo nyt suurin piirtein: kiva, perkele. ’Rakkaus’ sanana tuntuu monelle jotenkin nololta ja vesittyneeltä, vaikka kyse on ihmiselämän tärkeimmästä asiasta: aidosta ja syvästä yhteydestä toiseen ihmiseen.

Jos rakkaus tarkoittaa sitä, että tuon kanssa olisi kiva pamahtaa sänkyyn, millä ihmeellä me sitten kuvaamme sitä syvällistä ja mystistä yhteyttä, joka toisensa kokonaisena hyväksyvien ihmisten kesken voi syntyä? Sellaista yhteyttä, jota esimerkiksi teologi Jason Lepojärvi valottaa taannoisessa haastattelussaan?

Se, millaisessa maailmassa elämme riippuu paljon siitä, millä tavalla sanoja käytämme. Sanat muuttavat maailmaa.

Köyhyydestä

29/04/2013

9 kommenttia

Joitakin vuosia sitten vedin esikoistyttöäni pulkassa Huimalasta kotiin. Oli alkukevät, ja lumi oli sulanut sen verran, että sora otti pulkan pohjaan kiinni. Mietin aluksi, että olisi hienoa, jos olisi auto, jolla pääsee kotiin silmänräpäyksessä.

Samalla ajattelin, että minun pitää muistaa tämä hetki tulevaisuuden varalta, jotta en uhraisi onnellisuuttani materiaalisten saavutusten takia. Asuimme silloin pienessä kaksiossa Vantaan perukoilla nelihenkisen perheeni kanssa ja olimme aika onnellisia. Oikeastaan elämä ei ollut silloin sen hullumpaa kuin nykyäänkään.

Minkälaista on oikea köyhyys?

Omakohtaisesti en osaa kysymykseen vastata, koska olen ollut sen verran onnekas, etten koskaan ole ollut köyhä. Toki olen elänyt omat tonnikala-ja-nuudeli -vuoteni, ja downshiftannutkin kerran rajusti, mutta rahattomuus ei ole koskaan saanut minua tuntemaan oloani köyhäksi.

Viime vuosina etenkin länsimaissa on kohkattu paljon suhteellisesta köyhyydestä. Suhteellinen köyhyys aiheuttaa tutkimusten mukaan huonovointisuutta ja yhteiskunnallisia ongelmia. Luulen kuitenkin, että taloudellisilla tekijöillä on ilmiön kannalta paljon vähemmän merkitystä kuin luulisi.

Kolmisen vuotta sitten julkaistiin huikea Christopher Niemiecin, Richard Ryanin ja Edward Decin tekemä tutkimus. Siinä tutkittiin ulkoisten ja sisäisten motivaatiotekijöiden  vaikutusta hyvinvointiin. Ulkoisia tekijöitä arvostavat pitivät rahaa, mainetta ja toisten ihmisten ihailua tärkeinä. Sisäisiä tekijöitä arvostavat puolestaan pitivät palkitsevaa tekemistä ja arvokkaita ihmissuhteita tärkeinä.

Tulokset olivat huimat. Ne koehenkilöt, jotka arvostivat sisäisiä tekijöitä ja saavuttivat niitä vastaavia tavoitteita voivat merkittävästi paremmin kuin ennen. Eli ihmiset, jotka pystyivät tekemään arjessaan antoisia asioita ja viettämään aikaa tärkeiden ihmisten kanssa voivat hyvin. Sen sijaan ne, jotka arvostivat ulkoisia tekijöitä ja saavuttivat niitä voivat kokeen lopussa huonommin kuin aiemmin.

Juuri niin: ihmiset, jotka arvostivat rahaa, mainetta ja toisten ihmisten ihailua, ja saavuttivat rahaa, mainetta ja toisten ihmisten ihailua voivat sen seurauksena huonommin.

Hyvinvoinnin ytimessä ei nähdäkseni ole lainkaan se, kuinka paljon rahaa sinulla on, puhumattakaan siitä, kuinka paljon rahaa on naapuriin verrattuna. Huonovointisuutta tällainen ajattelu kuitenkin lisää riippumatta siitä, kuinka paljon rahaa tienaat. Kyseessä on tutkijoiden hyvin tuntema ilmiö nimeltään hedonistinen oravanpyörä: nautintoa aiheuttavaa ainetta kun tarvitaan aina isompi annos.

Nähdäkseni suhteellinen köyhyys perustuu juuri tämäntapaiseen ajatteluun. Jos taloudellinen menestys on hyvinvoinnin mittari, on toisten ihmisten menestys uhka itselle. Mutta jos arjen ytimessä on mielekkäiden asioiden tekeminen ihanien ihmisten kanssa, on yksi lysti paljonko rahaa on pankkitilillä – kunhan se riittää edes pulkan ostamiseen lasten vetämistä varten.

Toinen ongelma on saavutettujen etujen puolustaminen. Tästä seuraa jopa niin käsittämättömiä tapauksia, että ihminen, joka omistaa asunnon ja auton voi pitää itseään köyhänä. Kun on kerran kovalla työllä tienattu oma asunto ja lainakin maksettu, ei ajatus pienempään kämppään muuttamisesta tule kuuloonkaan. Tästä ilmiökentästä esimerkiksi nobelisti Daniel Kahneman on tehnyt paljon tutkimusta.

Köyhyys ei ole tietenkään mikään olematon ongelma. Päin vastoin, meillä Suomessakin on valtavan paljon ihmisiä, jotka kamppailevat ihan oikeasti päivittäisen toimeentulon kanssa. Tällä hetkellä emme osaa vielä pitää riittävän hyvää huolta niistä ihmisistä, jotka eivät itse siihen kykene. Meidän pitäisikin pyrkiä rakentamaan järjestelmiä, jotka eivät syöksisi yhteiskunnan rattaista pudonneita byrokratian pyörteisiin, vaan tukisivat heitä löytämään taas omat voimavaransa. Tai kannattelisivat, jos voimavaroja yksinkertaisesti ei enää ole vaikkapa vammautumisen tai muun seikan takia.

Ihan yhtä polttava inhimillinen ongelma on absoluuttinen köyhyys. Siis se tila, jossa ihminen ei kykene täyttämään edes arjen perustarpeitaan: ruokaa, juomaa ja suojaa. Tässä olemme kuitenkin onneksi tehneet viime vuosina ihan huikeaa edistystä. Absoluuttinen köyhyys on puolitettu viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana. Maailmanpankki on asettanut tavoitteeksi, että se pyyhitään koko planeetalta vuoteen 2030 mennessä.

Jos absoluuttinen köyhyys vähenee vuosi vuodelta, on entistä tärkeämpää selvittää, mikä tekee ihmisen elämästä oikeasti rikasta. Ja se ei nähdäkseni selviä pankkitilin saldoa tarkastelemalla.

Siinä vaiheessa kun materiaaliset resurssit riittävät perustarpeiden täyttämiseen, sijaitsee todellinen rikkaus jossakin aivan muualla: arjen tekemisessä, ihmissuhteissa, elämän pienissä onnen läikähdyksissä. Materiaalisten resurssien keskeisin hyvinvointitekijä on riittävyys. Se, mikä kullekin riittää on täysin yksilöllistä. Sillä ei ole naapurin menestyksen kanssa mitään tekemistä.