Äly hoi älä jätä – tolkkua digihuumaan

26/09/2016

Arno Kotro kirjoitti muutama päivä sitten veretseisauttavan kolumnin Helsingin opetuslautakunnan hiljattaisesta päätöksestä kiintiöidä digilaitteiden käyttö Helsingin kouluissa. Hämmästyttävässä päätöksessä on linjattu, että yläassteilla ja lukioissa digilaitteita tulisi käyttää peräti 70% opiskeluajasta.

Ymmärrän, että digitalisaatio on murrosvaihe, johon liittyy paljon epäselvyyksiä ja epämääräisyyksiä, jotka vaikeuttavat päätöksentekoa. Yhtäällä digievankelistat julistava tietolaitteiden kaikenkattavaa autuutta. Toisaalla ns. ”vanhan koulun” edustajat panevat hanttiin ihan vaan periaatteesta. Keskustelun typistäminen kärjistyksiin ei kuitenkaan edistä itse asiaa: miten nykykoulua voisi kehittää niin, että se palvelisi parhaiten sekä oppilaita, opettajia että yhteiskuntaa.

Itse kuulun ilman muuta tulevaisuuteen kurkottavien digitalisaation kannattajien joukkoon, ihan jo nykyisen toimenkuvanikin puolesta. Oppimispeliyhtiön toimitusjohtajana olisi erikoista, jos vastustaisin kiivaasti digitaalisia ratkaisuja. Samalla olen kuitenkin tuntemani tutkimuskentän pohjalta vakaasti sitä mieltä, että perinteisemmillä oppimismenetelmillä, kuten kirjoilla ja jopa luennoillakin on paikkansa. Omilla luennoillani (jep) olen lähes aina alleviivannut, että vaikka tabletit ammuttaisiin täyteen kuinka fantastisia oppimispelejä ja -alustoja tahansa, ei mikään oppimistrendi tule ikinä vetämään vertoja asiastaan aidosti innostuneelle opettajalle.

Nähdäkseni koulujen yhden keskeisen painopisteen tulisi olla siinä, miten oppimista saadaan syntymään. Ei siis siinä, miten opetetaan, miten pannaan luokka paremmuusjärjestykseen – tai mitä oppivälineitä käytetään. Nämä ovat vain (oikein käytettyinä) tapoja synnyttää oppimista. Tässä mielessä opetuslautakunnan hulppea työkalukiintiölinjaus on ihan päätön. Ihan niin kuin Kotro tekstissään osoittaa, tietyissä oppiaineissa, kuten filosofiassa, perinteiset menetelmät pesevät digihärpäkkeet 11–0. Jos nyt opettaja velvoitetaan seuraamaan digikiintiötä, seuraa siitä ihan päättömiä asetelmia, joissa esimerkiksi keskustelutunnin jälkeen pitää räpeltää tablettia kaksi tuntia – ihan vaan räpeltämisen ilosta.

Koulu ei voi olla paikka, johon tullaan ensisijaisesti räpläämään digilaitteita. Ennemmin se on paikka, johon tullaan oppimaan – ja nauttimaan oppimisen ilosta. Kun nyt joka ikinen opettaja ei voi joka ikinen päivä olla innosta soikeana oppiaineestaan, on hyvä, että uusia menetelmiä tutkitaan ja otetaan käyttöön. Mutta yksisilmäinen uutuudenviehätyksen kiintiöinti ei ole sen tolkumpaa hommaa kuin vanhassa hampaat irvessä pysyttäytyminenkään.

Suomalainen koulu on huikea siinä autonomian määrässä, jolla opettajat voivat kehittää työtään. Luullakseni tämä on suomalaisen tasa-arvon ohella yksi syy siihen, miksi koulumme pärjäävät niin loistavasti kansainvälisessä vertailussa.

Mitä jos digikiintiöiden sijaan tarjottaisiinkin vaan opettajillemme uudet työkalut ja niiden käyttöön vaadittava koulutus? Annetaan heidän itse arvioida, kuinka paljon kussakin opetustilanteessa digistä kannattaa ottaa irti.

Suomessa on koulutettu maailman parhaat opettajat. Annetaan heidän tehdä älyvapaiden älylaitekiintiöiden sijaan työtään, johon heidät on koulutettu. Digivallankumous syntyy ihan sitä kautta, kun ihmiset hoksaavat, että ajoittain myös uudella voi saada ihmeitä aikaan.

Menetelmiä ja kokeiluja oppimisen ja opettamisen uudistamiseksi

08/09/2016

4 kommenttia

Kävin alkuviikosta Tampereella puhumassa oppimisen ilosta. Viime aikoina olen usein lopettanut oppimista koskevat puheenvuoroni esittelemällä erilaisia menetelmiä, joita kokeiluista ja oppimisen uudistamisesta kiinnostunut opettaja voisi soveltaa arjessa. Tällä kertaa olin kuitenkin rakentanut puheenvuoroni teoreettisemmasta näkökulmasta.

Saamani palautteen perusteella käsitin, että monet kuulijat olisivat toivoneet myös konkretiaa. Innostuinkin siksi kirjaamaan ylös joitain mielestäni kiinnostavia työkaluja oppimisen uudistamiseen.

Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Olisi myös kiinnostavaa kuulla, minkälaisella menetelmäkirjolla oppimista tänä päivänä kehitetään, jos haluat jakaa omia parhaita käytäntöjäsi esimerkiksi kommenteissa.

Oppilaan kiinnostuksen kohteiden kartoittaminen:
•Itsetutkimuksen työkaluja opiskelijalle
•Ajattelun ammattilainen: Urahaaveista vauhtia opintomotivaatioon

Arviointi ja Pekka Peura:
•Pekka Peuran blogi
•Pekka Peuran blogi: Itsesäätelyn ja itsearviointitaitojen kehittymistä tukevien työkalujen kayttö opetuksessa
•Ajattelun ammattilainen: Numerot eivät mittaa osaamista

Itseohjautuvuus
•Wired: Free Thinkers
•Sugata Mitra: Hole in the Wall

Käännetty luokkahuone ja Khan Academy:
•Ajattelun ammattilainen: Oppimisen vallankumous
•Khan Academy

Luokkahuoneen tuunaus ja Maarit Korhonen:
•Herää koulu: Luokkahuoneen tuunaus

Oppimispelejä:
•Lightneer Blog: The Best Learning Games Roundup

Koodaus:
•Scratch Jr
•Scratch
•Human Resource Machine
•Hello Ruby

Lopuksi, yhdestä hauskan oppimisen huipuista, loistoanimaatio Olipa kerran… elämästä on näköjään tulossa HD-tasoinen uusintajulkaisu.

Oppimisen uudistaminen on luullakseni antoisinta etsimällä ja kokeilemalla erilaisia, juuri sinulle sopivia menetelmiä. Mikään oppimismenetelmä ei kuitenkaan lyö laudalta asiastaan innostunutta opettajaa. Opettajan kannattaa siis nähdäkseni käyttää aikaa myös sen miettimiseen, mikä opetettavassa asiassa itseään innostaa. Kenties silloin tällöin jopa aiheesta innostunut oppilaskin voi toimia opettajana.

Punakynä tappaa rohkeuden

29/08/2016

7 kommenttia

Elämme aikaa, jossa onnistuminen vaatii yhä useammin kykyä riskin ottamiseen. Aikamme tarvitsee enemmän rohkeutta ja vähemmän mussuttamista. Valitettavasti kulttuurimme ei ole pysynyt murroksessa mukana. Etenkin suomalainen slaavilais-germaanisessa puristuksessa kasvanut kulttuuriperintö taipuu paremmin osoittamaan virheitä kuin kannustamaan uutta kohti.

Suomalaiseen keskusteluun on pesiytynyt ihmeellinen tapa väittää milloin mitäkin synkistelyä ”kritiikiksi”. On maahanmuuttokritiikkiä, rokotekritiikkiä ja yleisönosastojen palstat täyttävää pseudokriittistä nokkapokkaa. Iso osa näistä keskustelijoista on kuitenkin käsittänyt kritiikin perusluonteen täysin väärin.

Kritiikki ei suinkaan tarkoita yksisilmäistä dumaamista tai virheiden väkisin esiin kaivamista. Kriittisyys tarkoittaa asioiden monipuolista tarkastelua ja arviointia. Kuten Wikipedia asian määrittää, kritiikin ”tarkoituksena on arvosteltavan asian arvon tutkiminen, pohtiminen ja määrittely”. Kriittisen arvioinnin tulos voi olla myös positiivinen: elokuva- ja musiikkikriitikko voi antaa teokselle neljä tai viisikin tähteä. Kriittisyys ja negatiivisuus eivät siis ole sama asia, vaikka ne usein suomalaisessa keskustelussa sekoittuvatkin.

Sivumennen sanoen, usein nämä viiden tähden taideteokset ovat niitä, joissa virheitä vasta piisaakin. James Joycen Odysseus valitaan yhä uudelleen kirjallisuuskriitikoiden klassikkolistojen kärkeen. Ilmestyessään teoksessa oli kuitenkin toistatuhatta virhettä. Monien kriitikoiden mielestä juuri tämä teoksen ensimuoto on kaikkein paras.

Suomalaisessa nettikeskustelussa ynnä muualla yleistyneellä mukakriittisyydellä on olemassa ihan oma terminsäkin: trollaaminen. Se tarkoittaa sitä, että asiat esitetään vaikka väkisin mahdollisimman negatiivisesti. Tämä johtuu siitä, että virheen löytäminen on monin kerroin helpompaa kuin uusien ratkaisujen kehitteleminen. Ajattelun laiskuus onkin usein syynä pseudokriittiseen trollaukseen.

Virhekeskeisyyden juurisyy ei ole kuitenkaan slaavilais-germaanisissa kulttuurivaikutteissamme. Suurin syypää on nähdäkseni opettajan punakynä.

Jos meitä koulitaan kahdentoista vuoden ajan toistamalla yhä uudestaan, että kysymyksiin on aina oikeat vastaukset ja että et tällä(kään) kertaa vastannut oikein, on aika varmaa, ettei järjestelmä tuota rohkeita riskinottajia – vaan pelokkaita virheen välttäjiä.

Mutta maailmassa, jossa eilisen keinot eivät usein enää pure, on virheen pelko kaikkein katastrofaalisin virhe, jonka voimme tehdä.

Virheiden esiin kaivaminen ja yksisilmäinen nipottaminen eivät vie meitä minnekään. Sen sijaan se koulii ihmiset vauhkoiksi pelkureiksi. Se, mitä Suomi tarvitsee tällä hetkellä kaikkein eniten on kuitenkin uskallusta kurottaa kohti uutta.

Kriittinen keskustelu tervehtyy puolestaan palaamalla antiikin ihanteiden mukaiseen aitoon ja monipuoliseen pohdintoon. Siis sellaiseen rikastavaan keskusteluun, jossa ratkaisuja ja niiden ehdotuksia arvioidaan ilman valmiiksi lukittuja ennakkoasenteita. Sekä uuden kehittäminen että aito kriittinen puntarointi on kuitenkin monin verroin vaikkapa delfiineistä nipottamista vaativampaa.

Toivoa kuitenkin on. Vahvuuksien kautta kasvaminen on nousemassa uudessa koulussamme yhä keskeisempään rooliin. Siirtymällä koulutuksessa virheiden osoittelusta vahvuuksien kautta kehittämiseen, kasvatamme seuraavista sukupolvista uuden Suomen suunnannäyttäjiä, jotka piirtävät meille kauniin tulevaisuuden.

Urahaaveista vauhtia opintomotivaatioon

24/08/2016

4 kommenttia

Minulla oli viime torstaina huikea visiitti Ouluun Luovan laboratorion kutsumana. Aamun labrapuheenvuoron jälkeen ehdin vierailla päivän aikana oululaisissa kouluissa ja keskustella paikallisten opettajien ja yliopistoväen kanssa oppimispeleistä.

Oli hurjan hienoa nähdä, miten esimerkiksi Oulun Norssissa ja Rajakylän teknologiapainotteisella ala-asteella on tartuttu uusiin oppimishaasteisiin ja löydetty toimivia uudenlaisia ratkaisuja. Oli myös innostavaa, että näissä kouluissa esimerkiksi tabletit oli otettu monipuoliseen käyttöön Matikkakunkkuineen ja leffa-appeineen, eikä vain e-kirjojen lukulaitteiksi. Samaten Norssin hienot tilaratkaisut säädettävine valoineen vaikuttivat pitävän opiskelumotivaatiota korkealla.

Monet uudistukset olivat myös siirtyneet jo osaksi oppilaiden arkea. Suurimman vaikutuksen teki kenties Rajakylän koulun kuudesluokkalaisten ensin Minecraftissa suunnittelema ja sitten fyysiseksi muotoilema pienoiskaupunki. Rajakylän ala-asteella oli robotteineen ja tee-se-itse-asenteineen aistittavissa muutenkin samantapaista asennetta kuin vaikkapa MIT:n kuulussa Media Labissa.

Yliopistolla pidetyssä keskustelutilaisuudessa pohdimme oppimispelien vaikutusta tulevaisuuden oppimiseen. Yksi mieleeni jäänyt keskutelunaihe oli oppilaiden motivaation sytyttäminen. Pelit ovat toki yksi tapa löytää innostava näkökulma aiheisiin, jotka eivät välttämättä muuten kiinnostaisi. Mutta ei oppiminen voi olla pelkkää pelaamistakaan koko ajan.

Haasteena on, että nykyaikana oppilaat jaksavat nähdä yhä vähemmän vaivaa opintojen eteen. Käsitykseni on, että tämä johtuu siitä, että maailma tarjoaa jatkuvasti yhä kiinnostavampia virikkeitä, ja tällöin vaivannäköä opintojen eteen on vaikeaa perustella.

Professori Jouni Pursiainen esitti mielestäni hienon ajatuksen siitä, että opiskelumotivaation voisi kytkeä omiin urahaaveisiin. Oppilaat saattavat unelmoida vaikkapa lääkärin tai lentäjän ammatista, mutta eivät ymmärrä, että esimerkiksi pitkä matematiikka tai historian opinnot on syytä suorittaa hyvin, jos mielii haaveammattiinsa. Tähän on tosin aika yksinkertainen selitys: aika harvoin me osaamme avata näitä syy-yhteyksiä.

Voisiko yksi oppialoja kokonaisuuksiksi kiteyttävä teema ollakin kutakin oppilasta kiinnostava ammatti tai muu haave? Eli voitaisiinko vaikkapa yläasteella tai viimeistään lukiossa käyttää hetki sen kartoittamiseen, minkälaisia tulevaisuudenhaaveita kullakin on? Voisiko oppisisältöjen painotukset sitten muotoilla haaveita tukevaksi yksilölliseksi portfolioksi? Tyyliin: keskity ainakin näihin aineisiin, jotta sinulla on parhaat mahdollisuudet päästä kiinni unelmaasi.

Yhä virikkeellisemmäksi käyvässä maailmassa oppilaan yksilöllisen motivaation sytyttäminen nousee alati keskeisempään rooliin opettajan työssä. Uusilla oppimisratkaisuilla voidaan rakentaa kiinostusta uusiin ja yllättäviinkin oppiaineisiin. Mutta kenties kytkemällä opintokokonaisuudet oppilaan omiin haaveisiin nähdään tulevaisuudessa ennennäkemättömiä oppiponnistelun tarmonpuuskia?

Numerot eivät mittaa osaamista – koulutus muutosvastarinnan kourissa

15/08/2016

4 kommenttia

Alivaltiosihteerin viikon luontoääni oli muutosvastarinta. Nyt koulun siirtyessä uuteen aikaan on tietty odotettavissa soraääniä. Vanhoja aikoja kaipaavat vetoavat milloin PISA-tuloksiin, milloin lasten heikkoihin arvosanoihin. Tässä on vain yksi ongelma. PISA-tulokset tai päästötodistuksen numerot kun eivät mittaa sen enempää oppimista kuin myöhempää menestystäkään.

Päin vastoin, arvosanat osoittavat varmuudella vain kyvyn lyhytaikaiseen tiedon toistamiseen. ”Kympin tytöistä” ei suinkaan tule menestyneitä uraohjuksia, vaan nykyaikaiselle työelämälle ongelmallisia säännön seuraajia. Kun sääntöjä pitäisi pystyä tarvittaessa rikkomaan, kaksitoista vuotta säntilliseksi koulitun tiedontoistajan on liki mahdotonta toimia oma-aloitteisesti. Samalla taas päivät tietokonepelejä hakkaavista seiskan oppilaista saattaa sukeutua vaikkapa Supercell-miljonäärejä.

Tästä ei muuten seuraa se, että kouluista pitäisi vain tehdä pelihalleja. Niin kuin profesori Alf Rehn loistavasti kiteytti, ei luovuuskaan kuki, jollei mieleen ole jotakin painettu. Jos kouluun tullaan vain viihtymään, on jotakin mennyt pieleen. Mutta toisin kuin Rehn esittää, paras tapa ruokkia mielen yhteyksiä ei suinkaan ole pänttääminen – vaan tiedon monipuolinen hyödyntäminen ja arvioiminen. Mieli kun ei ole tyhjä varasto, jonka hyllyille voi tuosta vaan talletella faktoja kirjan sivulta, vaan puutarha, jossa ne kytkökset vahvistuvat, joita eniten ruokitaan.

Suomalainen koulu on maailman paras monella mittarilla mitattuna. Yksi mittari, jossa suomikoulu ei kuitenkaan loista on kouluviihtyvyys. On ihan totta, että jotkut edistykselliset kansankynttilät ovat jo aikaa sitten omaksuneet ajatuksen oppimisen mielekkyydestä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että nyt läpivietävä opetussuunnitelman muutos olisi turha. Kyse on siitä, että mielekkyyden vaatimus on juurrutettava koko koulumme peruskiveen, ei vain muutamien edistyksellisten opettajien arkeen.

Mielekäs oppiminen ei tarkoita sitä, että opettajasta täytyy tulla viihdyttäjä, tai että oppilaalta ei vaadita mitään. Päin vastoin, opettajan pitää viihdyttämisen sijaan kyetä kommunikoimaan oppilaalle mitä väliä on vaikkapa matematiikan oppimisella. Samaten opettajan pitää kyetä asettamaan selvät kehitystavoitteet, joita kohti oppija pyrkii. Sellaiset, joilla on oppijalle oikeasti väliä.

Ei koulusta tarvitse tehdä pelihallia, vaan paikka, jossa oppimisen ilo pääsee loistamaan. Oppiminen on myös kovaa työtä, ja vaatii oppijalta paljon. Mutta onko opettajalta liikaa vaadittu kyetä selittämään innostavasti, miksi penkkiä tarvitsee seuraavat 9–12 vuotta kuluttaa?

Kunnianhimoisille vanhemmille seiskan oppilas voi näyttää alisuorittajalta. Samalla hän voi kuitenkin olla kokonaan uuden toimialan suunnannäyttäjä – jos hänen vaan annetaan kasvaa täyteen mittaansa. Tai sitten hänestä voi kasvaa onnellinen lastentarhaopettaja tai käsityöläinen, vaikka lääkärivanhemmat muuta toivoisivatkin.

Mielekkyyden haasteeseen suomalainen koulu on nyt pureutumassa maailman mittakaavassa ainutlaatuisella tarmokkuudella.

Mitä jos kääritään hihat ja tartutaan toimeen – ja annetaan muutosvastarinnan visertää tyhjälle korvelle?

Maailman parhaasta koulusta vielä paremmaksi

12/08/2016

2 kommenttia

Suomalainen koulu on maailman paras.

Koulumme nousee kymmenissä tilastoissa kärkikolmikkoon ja usein jopa listaykköseksi. Vaikka PISA-menestyksessä onkin vähän tullut takapakkia, pärjää Suomi-koulu silti käytännössä missä tahansa rankingissa loistavasti.

Monet oppimisteoreetikot ovat esittäneet, että suomalainen koulu on maailman paras, koska meillä on maailman parhaat opettajat. Suomalainen opettaja on arvostettu ammattilainen ja asiantuntija. Suomikoulun didaktinen vapaus, eli mahdollisuus vaikuttaa laajasti omaan opetukseen, antaa puolestaan sellaisia työkaluja nostaa omaa opetusta huippuunsa, joita muualla maailmassa harvoin näkee.

Suomalainen koulu on maailman paras. Mutta se ei vielä ole tarpeeksi hyvä.

Vaikka suomalainen koulu on hurjan hieno tasa-arvon rakennuspaikka ja antaa kansalaisille useimmiten tarvittavan yleissivistyksen sekä avaimet oman elämän rakentamiseen, on se myös usein nuorelle vieraannuttava paikka. Katariina Salmela-Aron hiljattaisen tutkimuksen mukaan peräti puolet suomalaisista alakoululaisista on kadottanut koulun merkityksen.

Tänä syksynä suomalainen koulu on kuitenkin murrosvaiheessa. Nyt käyttöön otettava uusi opetussuunnitelma pureutuu nimittän rohkeasti juuri tähän haasteeseen: miten koulu olisi tasa-arvoistajan ja yleissivistäjän lisäksi myös mielekäs kokemus, mieluiten joka ikiselle koululaiselle.

Koulu on yhteiskunnan sydän.

Se on kodin lisäksi ainoa kasvattaja, joka kulkee lapsen ja nuoren rinnalla koko tämän kipeimpien kasvuvaiheiden läpi. Koska me emme voi yhteiskuntana mennä jokaisen kotiin kyttäämään, että asiat tehdään fiksusti, on koulu myös suuri tasa-arvoistaja. Olivat kotiolot minkälaiset vaan, koulu mahdollistaa lähtökohtien tasaamisen niin, että jokaisella olisi mahdollisuus hyvään elämään.

Uusi opetussuunnitelma iskee huikealla näkemyksellä kiinni siihen, miten koulutus voisi kilpailla nykyaikana yhä voimallisemmin joka tuutista tunkevien koukuttajien kanssa. Ilmiölähtöisyys vastaa mielekkyyshaasteeseen: vaikkei matikka nappaisikaan, kiinnitettynä oppilasta kiinnostavaan aihepiiriin se voikin muuttua raskaasta päänraapimisesta kiinnostavaksi työkaluksi.

Oppilaskeskeisyys mahdollistaa puolestaan ihan uudenlaisia opettamisen tapoja. Näistä olen eniten innoissani ajatuksesta, että jopa oppilas voisi opettaa. Mikään ei synnytä oppimista niin hyvin kuin innostunut opettaja. Mitä jos luokasta löytyykin silmät säihkyen luokkatovereita vaikkapa maantiedon saloihin vihkivä tuleva tutkimusmatkaaja?

Teknologian käyttöönotto ja koodauksen opetteleminen puolestaan rokottavat uudet sukupolvemme tulevaisuudelle. Maailma muuttuu sellaista vauhtia virtuaalitodellisuuksineen ja robottiautoineen, että teknologinen lukutaito on pian lähes yhtä tärkeää kuin kyky ymmärtää kirjoitettua tekstiä.

Suomalainen koulu on maailman paras ja suomalaiset opettajat ovat maailman parhaita. Maailmalla matkattuani ja erilaisiin opetuskäytäntöihin tutustuttuani rohkenisin myös väittää, että suomalainen uusi perusopetuksen opetussuunnitelma on maailman paras. Se, mikä meillä ei kuitenkaan ole maailman parasta on koulutuspolitiikka.

Tavallaan haluan ymmärtää hallituksen leikkauspaineita ja sitä, että budjettiriihessä koulutus on vain yksi rivi muiden joukossa. Kuten jo yllä kirjoitin, koulu on kuitenkin koko yhteiskunnan sydän. Ja jos tähän sydämeen isketään, kärsii siitä koko kansakunta.

Olenkin surullisena seurannut kesän aikana käytyä keskustelua ja opettajien ahdinkoa. Vaikka uusi opetussuunnitelma onkin kansainvälinen helmi, suoranainen taideteos, ei siitä ole paljoa iloa jos sitä ei saada tuotua käytäntöön. Ja käyttöönotto on vaikeaa silloin jos kunta leikkaa entisestään tiukille ajettujen opettajien täydennyskoulutuksesta ja muista voimavaroista.

Aikataulupaineissa kamppailevan matikanmaikan on vaikea opettaa innosta soikeana koodausta, jos ei siitä ole itselläkään käsitystä. Ilmiölähtöisyys vaatii enemmän panostusta kuin yhden monistepinkan, jotta vuosikausia ainepainotteisesti opettanut kansankynttilä saa kiinni ajatuksen nerokkuudesta. Jotta opetussuunnitelmamme saadaan otettua käyttöön, tarvitaan siihen riittävät resurssit, painotuksena etenkin OPS:in uusien alueiden käyttöönotto ja niihin liittyvä täydennyskoulutus.

Meillä on kaikki mahdollisuudet tehdä suomalaisesta koulusta entistä parempi: huikea tasa-arvoa, yleissivistystä ja elämän mielekkyyttä siivittävä tyyssija. Osin avaimet tähän ovat opettajiemme käsissä: monia asioita voi tehdä heti toisin luokkahuoneessa, niin kuin monet loistavat pioneeriopettajamme ovat osoittaneet. Jotkut näistä uutuuksista eivät vaadi edes kummoisia resursseja: esimerkiksi itseohjautuvuutta on sovellettu jopa meksikolaisessa slummikoulussa huikein tuloksin.

Opettajan yksilöllisestä vaikutuspiiristä ei kuitenkaan seuraa, että jo nyt niukin resurssein operoivalta opettajalta voidaan ottaa entisestään pois. Jos me haluamme rakentaa aidon tulevaisuuden koulun, täytyy opettajille taata riittävät resurssit, oikein suunnattuna. Ja miksi opettajille, ennemmin kuin vaikkapa yritystukiin? Siksi, että he luovat sitä kivijalkaa, josta joka ikinen suomalainen menestystarina ponnistaa.

Suomalainen koulu on maailman paras. Suomalaiset opettajat ovat maailman parhaita. Ja nyt myös suomalainen perusopetuksen opetussuunnitelma on maailman paras.

Kun me saamme nämä nappulat fiksulla koulutuspolitiikalla ojennukseen, kasvatetaan Suomen koulusta yhteiskuntamme menestystä entistä kirkkaammin tukeva ydintekijä. Kansainvälinen sivistyksen majakka, joka näyttää suuntaa sille, miten tulevaisuuden koulu parhaimmillaan toimii.

Miksi Lightneer on olemassa?

02/08/2016

Jätä kommentti

Mitä jos voisimme hyödyntää pelejä oppimisessa? Tämä oli kysymys, joka lopulta johti Lightneerin perustamiseen. Eikä vain mitä tahansa pelejä. Mitä jos voisimme koota tiimin maailman parhaista pelisuunnittelijoista luodaksemme uudenlaisia oppimiskokemuksia?

Tutkittuamme näitä kysymyksiä lähes viisi vuotta, perustimme firman. Sen missio on aika kunnianhimoinen. Pysytyisimmekö kehittämään oppimispelejä, jotka olisivat yhtä rakastettuja ja laajasti pelattuja kuin maailman parhaat pelit, kuten Angry Birds, Clash of Clans tai Candy Crush Saga.

Päämäärämme on yksinkertainen.

Ihmiset pelaavat mobiilipelejä keskimäärin kaksi tuntia päivässä. Pystyisimmekö ottamaan siivun noista kahdesta tunnista ja suuntaamaan sen toimintaan, joka on tismalleen yhtä hauskaa – mutta jossa samalla opit uusia asioita hiukkasfysiikasta biologiaan, historiasta uusiin kieliin?

Me haluamme olla puuttuva lenkki, joka rakentaa epämuodollisissa tilanteisa yhteyksiä oppiaineisiin, jotka eivät välttämättä muuten innostaisi muodollisen opetuksen piirissä. Niin nuoret kuin vanhatkin voivat tutkia vapaasti vaikkapa periodista taulukkoa Lightneerin pelissä. Ei siksi, että he haluavat oppia fysiikkaa – vaan koska peli nyt vaan sattuu olemaan tosi hauska ja mukaansatempaava.

Kohdatessaan sitten tällaisia yleensä mutkikkaina pidettyjä aineita muodollisen opetuksen piirissä, esimerkiksi luokkahuoneessa, pelaajat tunnistavat salamannopeasti käsitteitä, jotka ovat tulleet tutuiksi pelin kautta. Sen sijaan, että he kokisivat monimutkaiset aiheet ahdistavina, pelaajat innostuisivat niistä entisestään. Opettaja kun voi kuitenkin kertoa valtavan paljon lisää vaikkapa siitä, mistä atomeissa oikeastaan on kysymys.

Näemme pelimme ennen kaikkea siellä, missä päiviä täyttävät mobiilipelit, sosiaalinen media ja muu digitaalinen ajanviete. Tarkoituksenamme on tarjota jotain yhtä hauskaa, mutta niin että se auttaa salaoppimaan valtavasti ideoita ja käsitteitä, joita voi sitten syventää muodollisessa opetuksessa. Tästä syystä emme pidä pelejämme opetuksen työkaluina – vaan ensi sijassa tapana pitää hauskaa ihan uudella tavalla.

Oppimista ei tarvitse hauskuunnuttaa. Oppiminen, silloin kun sitä tapahtuu, on jo sellaisenaan yksi huikeimpia juttuja, mitä ihminen voi kokea. Oppiminen on hauskaa.

Tämän uuden tavan oppia pelien avulla haluamme esitellä maailmalle, alkaen ensimmäisen pelimme julkaisusta. Hiukkasfysiikkapeli BIG BANG LEGENDS julkaistaan tammikuussa 2017.

Teksti on käännös alun perin Lightneerin blogissa ilmestyneestä kirjoituksesta.

Suomalainen julkinen terveydenhuolto – libertaarit pitäköön tunkkinsa

01/08/2016

8 kommenttia

Olin viime perjantaina polven tähystysleikkauksessa Raaseporin sairaalassa. Sairaalakokemus muistutti jälleen siitä, kuinka onnellinen saan olla siitä, että saan asua sosiaalidemokraattisessa Suomessa. Samalla kokemus muistutti siitä, että vaikka kansantaloutemme haasteita pitää ratkoa myös turhaa byrokratiaa vähentämällä, ei libertaarinen unelma vapaasta markkinataloudesta kumpuavasta auvosta kerta kaikkiaan pidä paikkaansa.

Teloin polveni viime kesänä futismatsissa ja olen siitä saakka ollut (markkinataloudessa toimivan) vakuutusyhtiön kanssa hippasilla korvausvaatimuksesta. Tapaturmavakuutus venyi magneettikuvaan saakka, mutta sen jälkeen yhtiö venkoili korvausvastuusta ulos. Sairauskuluvakuutuksen päätöstä olen puolestaan odotellut 3 kuukautta, eikä useiden peräänsoittojen jälkeen kuulu vieläkään mitään.

Terveystalon ortopedi määräsi minulle lopulta lähetteen julkiselle puolelle. Koska pääkaupunkiseudulla on niin pitkät jonot, minut ohjattiin Raaseporiin ortopedille. Kuukauden odottelun jälkeen ajoin Tammisaareen näyttämään koipea tohtorille, ja viikko siitä polvi leikattiin.

Sairaalan henkilökunta oli ihan käsittämättömän osaavaa ja huomaavaista. Olen yhä hämilläni sitä, miten huikea julkinen terveydenhuolto meillä on. Myös koko operaation logistiikka on kuljetuksineen järjestetty niin, että ihan kaikki pääsevät tuloista riippumatta tarvitsemaansa hoitoon, vaikka sitä varten pitääkin (joskus) tunti matkustaa.

Jos suomalainen terveydenhuolto toimisi vapaassa markkinassa, leikkisin yhä hippaa vakuutusyhtiön kanssa – tai säästäisin kymppitonneja polvileikkaukseen. Se, että tämäntasoinen lähes kaikkialla muualla maailmalla luksukseksi luettava palvelu on meillä ilmaista on aivan käsittämätön ihme!

Kiitos Raaseporin sairaalan mahtavat hoitajat ja leikkauksen tehnyt kirurgi Leho Rips! Te saatte minut tuntemaan valtavaa ylpeyttä upeasta Suomestamme.

Suomi on kyllä aivan huikea maa julkisine terveydenhuoltoineen ja koulutuksineen.

Oliko ennen paremmin? Koulua rakentamassa post-intelligentissa maailmassa

27/07/2016

5 kommenttia

Suomalainen koulu myllertää muutoksen kourissa. Muutospaine heijastuu myös koulun ympärillä käytävään keskusteluun. Viime vuosina koulukeskustelu on ollut ihastuttavan tulevaisuuspainotteista ja asiakeskeistä. Viime aikoina olen kuitenkin havainnut huolestuttavan trendin, jossa esimerkiksi maahanmuuttokeskusteluista tuttu poteroituminen vahvistusvinoumineen on hiipinyt koulukeskusteluun. Napit vastakkain ovat ”vanhan koulun” ystävät sekä ”muutosintoilijat”.

Edellistä leiriä edustavat muun muassa vihaiset emeritusprofessorit, joiden eläkepäivät näyttävät vierähtävän kaikkea uudelta haiskahtavaa vastaan taistellessa. Onkin syytä kysyä, onko eläkeproffa oikeassa: oliko ennen tosiaan paremmin? Pitäisikö meidän uudistusvimman sijaan palata entisaikojen kouluun? Onhan meillä sentään PISA-tulokset ja maailmanmaine näyttönä suomalaisen koulun huikeasta tasosta.

Elämme hämmästyttävää post-intelligenttia aikakautta, jossa älyllisyys ja sivistyneisyys koetaan monissa piireissä avoimesti huonona juttuna. Nykyviestinnässä mielipiteen arvo on jopa suurempi kuin faktan. Tilastoilla ei ole väliä, ja asia on miten on, koska se ”koetaan niin”.

Syypäätä voidaan hakea lehdistöstä, televisiosta tai vaikka tietokonepeleistä. On ihan totta, että esimerkiksi medialla on tässä suuri rooli, jos kohta lehtitaloja suurempi syypää lienee sääntelemätön markkinatalous: sitä myydään mikä myy. Koska emme ole valmiit tinkimään sananvapauden ideaalistamme, tulemme näkemään yliampuvia lööppejä myös jatkossa.

Nykyajan henki on kuitenkin nähdäkseni seurausta myös entisaikojen koulusta. Koulun päätehtävä on kasvatuksellinen ja sivistyksellinen. Jos valtavat massat niin Suomessa, Englannissa, USA:ssa kuin muissakin läntisissä maissa ovat hurahtanteet post-intelligenttiin populismiin, on tässä kasvatuksessa ja sivistyksessä mennyt jotakin pieleen.

Käsitykseni on, ettei vanha koulu ole kyennyt tekemään sivistyksestä riittävän kiinnostavaa, jotta enemmistöä kiinnostaisi itseään sivistää. Kun maailmanhistorian klassikoiden sijaan päntätään ablatiiveja, kun luonnossa rymyämisen sijaan luetaan mäyrän ruokintarytmeistä – ja kun telkkarista ja sittemmin kännykästä löytyy tuhat kertaa koukuttavampaa matskua, ei ole ihme, jos yleissivistys sukeltaa. Koulu ei ole katsonut asiakseen kilpailla muun maailman hömpötysten kanssa. Nyt korjaamme tämän asenteen hedelmiä.

Jos haluamme kamppailla post-intelligentin maailman sivistyskatoa vastaan, ei riitä, että valitamme siitä, että iltapäivälehdet ovat kritiikittömiä tai että nuoret pelaavat mobiilipelejä. Sen sijaan meidän täytyy ponnistella sen eteen, että osaisimme sivistää ja kasvattaa niin, että se kiinnostaisi yhtä paljon – tai enemmän! – kuin iltapäivälehdet ja mobiilipelit.

Me kaikki tiedämme että tämä on mahdollista. Jokaisella meistä on ollut kouluaikoina ainakin yksi opettaja, jonka tunnit tempaisivat mukaansa ja joiden opetukseen olisi voinut uppoutua viikkokausiksi. (Minulla se oli lukion psykologian opettaja Jussi Oikarainen, kiitos Jussi! Ilman sinua en olisi tässä.)

Kyse ei siis ole uusimpien trendivimpainten käyttöönotosta, vaan siitä, että oppiminen tapahtuu niin, että se on aidosti kiinnostavaa. Ja tässä nykytilannetta seuraillessani on koululla nähdäkseni kasvun paikka, sanoi vihainen emeritusprofessori mitä tahansa.

Onneksi kasvun askelia ollaan jo ottamassa. Uusi opetussuunnitelmamme on ilmiökeskeisyyksineen ylivoimaisesti paras, mitä olen maailmalla nähnyt. Opettajakunnan enemmistö on tarmokkaasti ja toiveikkaasti tarttumassa haasteeseen ja tulee näyttämään tulevaisuudelle, mistä suomalainen koulu on tehty. Äänekäs vähemmistö panee vielä hetken hanttiin, mutta luullakseni se ei tule pysäyttämään muutosta, jonka seurauksena suomalaisesta koulusta tulee pian uuden ajan sivistyksen tyyssija, josta jokainen saa perhetaustastaan riippumatta avaimet hyvään elämään.

Kukaan meistä ei tiedä, minkälainen tulevaisuuden koulun pitäisi tarkkaan ottaen olla. Kukaan meistä ei tiedä myöskään, minkälaisessa maailmassa tulevaisuudessa elämme, virtuaalitodellisuuksineen ja Pokémoneineen. Rohkenisin kuitenkin väittää, että jos emme pistä post-intelligentille trendille kampoihin, tulevaisuuden maailma ei ole sellainen, jossa on hyvä elää.

Vanha maailma meni jo. Nyt on aika tarttua toimeen ja rakentaa tulevaisuuden koulu, jossa sivistys on niin mukaansatempaavaa, etteivät tulevat sukupolvet voi sitä vastustaa.

Mihin tässä voi enää luottaa? Tiedettä tekemässä post-intelligentissä maailmassa

21/07/2016

8 kommenttia

Huolestuttava kultturitrendi yrittää puskea yhteiskuntaamme post-intelligenttiin, älykkyyden jälkeiseen aikakauteen. Yhä useammin ajatuksiamme ohjaavat 140 merkin tunteenpurkaukset. Monet kokevat, että mielipide on yhtä arvokas kuin fakta. Tutkitulla tiedolla ei ole enää monille painoarvoa jollei se sovi omaan maailmankuvaan.

Ilmiön juuret ovat peruspsykologiastamme löytyvässä vahvistusvinoumassa: ihminen on aina ollut taipuvaisempi hyväksymään väitteet, jotka sopivat hänen maailmankuvaansa, vaikka ne olisi esitetty huonostikin. Vastaavasti, vahvistusvinouma saa meidät vastustamaan jopa kirkkaasti ja terävästi argumentoituja väitteitä, jos niiden seurauksena pitäisi tarkistaa omaa maailmankuvaamme.

Hämmästyttävällä ja huolestuttavalla tavalla tämä vahvistusvinouman ajama post-intelligenttiys on hiipinyt myös tiedemaailmaan. Kirkkaimmillaan se ilmenee viime aikoina nähdyissä useissa tieteenkriittisissä ”skandaaleissa” sekä niistä vedetyissä äkkiväärissä johtopäätöksissä.

Tieteellinen julkaiseminen on muuttunut pahamaineisen vaikeaksi: vain murto-osa nykyään tehdyistä tutkimuksista saa palstatilaa hyvissä lehdissä. Tämän lisäksi julkaseminen on vinoutunut niin, että yleensä vain positiiviset tulokset julkaistaan. Vaikkeivät tiedelehdet julkaisekaan lööppejä, myös niissä raflaavimmat väitteet ja tulokset myyvät parhaiten.

Tästä on syntynyt huolestuttava vastaliike, jossa negatiivisia löydöksiä paisutellaan valtaviin mittoihin, jotta niille saataisiin edes vähän näkyvyyttä. Post-intelligentin maailmanmenon hengessä yksittäisistä virhelöydöksistä vedetään stetson-harrison -menetelmällä johtopäätöksiä, joiden nojalla yritetään vetää kokonaisia tieteenaloja lokaan.

Kun Brown ja Sokal osoittivat taannoin ongelmia yhdessä Barbara Fredricksonin positiivisia tunteita käsittelevässä tutkimuksessa, ovat innokkaimmat kriitikot rientäneet julistamaan koko Fredricksonin edustaman positiivisen psykologian huuhaaksi – huolimatta siitä, että tutkimusala käsittää yhä tuhansia erinomaisia ja maailman parhaissa tiedejournaaleissa julkaistuja tutkimuksia.

Kun John Barghin ja Ap Djiksterhuisin sosiaalipsykologisista tutkimuksista löydettiin vakavia ongelmia, esititivät jopa monet suuret tiedelehdet huolta siitä, voidaanko sosiaalipsykologiaa ottaa enää vakavissaan. Jälleen kerran on kysymys valtavasta tutkimusalasta, jossa tuhannet tutkijat julkaisevat jatkuvasti erinomaista ja hyvin tuotettua tutkimusta.

Viimeisimpänä, hiljattain kävi ilmi, että mahdolliset virheet aivojen fMRI-kuvantamismenetelmissä saattavat osoittaa, että tuhannet julkaistut aivotutkimukset ovat virheellisiä. Nyt ei siis ole kyse edes vain muutamasta tutkimuksesta, vaan mahdollisesti tuhansista. Tulisiko nyt siis rientää julistamaan koko aivotutkimus huuhaaksi?

Älykkään ihmisen vastaus on joka kerta: ei.

Kriittinen ajattelu on olennainen osa tieteen tekemistä. Väittämien ja löydösten arviointi ja punnitseminen sekä niiden altistaminen yhteisön tarkastelulle ovat keskeinen osa tieteen itseään kehittävää ja arvioivaa prosessia. Kuitenkin äänekäs tieteen tekijöiden vähemmistö näyttää ymmärtäneen kritiikin perusluonteen ihan väärin. Kritiikki kun ei ole suinkaan yksisilmäistä mussuttamista ja ongelmista huomauttelua tai huomiohakuista skandaalinmetsästystä.

On ihan käsittämätöntä, että korkeasti koulutetut kriittisen ajattelun taitajiksi itsensä julistavat tutkijat esittävät vakavissaan, että yksi virheellinen tutkimus tuhansien joukossa osoittaisi kaikki vastaavat tutkimukset virheellisiksi. Ilmeisesti yliopistoissa ei ole opetettu riittävästi sen enempää tilastotiedettä kuin argumentaatioteoriaakaan.

Mihin tässä voi sitten enää luottaa?

Vastaus on: tieteeseen.

Tiede on prosessi, jossa hypoteeseja esittämällä ja testaamalla lähestymme aina parempia tapoja kuvata ja selittää maailman ilmiöitä. Tiede ei koskaan kerro lopullisia faktoja. Parhaimmat ja kirkkaimmatkin tutkimukset esittävät oletuksia ja koettelevat niitä sen jälkeen parhaansa mukaan.

Kun tästä seuraa kiinnostavia löydöksiä, on tiedeyhteisön rooli tarkastella näitä kriittisesti. Ei siis tarkoitushakuisen negatiivisesti, vaan rauhallisesti asiaa eri lähtökohdista arvioiden.

Hyvin tehty ja yhteisön koettelema tieteellinen tutkimus ei ole aina totta – mutta se on sitä useammin kuin minkään muun inhimillisen aktiviteetin tuottama tieto.