Author Archives: Lauri Jarvilehto

Suunta hallussa

19/11/2010

4 kommenttia

Joukko sotilaita eksyi taistelun tuoksinassa Sveitsin Alpeille.* Viikkokausia harhailtuaan sotajoukko oli nälissään ja kylmissään. Kuin ihmeen kaupalla he löysivät maasta repun, josta löytyi kartta.

Kartan avulla sotilaat suunnistivat ulos vuoristosta ja pääsivät paikallisen kylän majataloon lämmittelemään ja syömään vatsansa pulleiksi. Seuraavana aamuna sotamiehet kokoontuivat aamiaispöydän ääreen. Yksi sotilaista alkoi tarkastella löydettyä karttaa tarkemmin.

Kartta oli Etelä-Ranskasta.

* Kuulemani mukaan tarina on tosi. Jos tiedät tarkemman lähteen, kerro siitä kommenteissa.

5 kehitysaskelta kohti informaatioajan koulua

17/11/2010

6 kommenttia

UC Berkeleyn kehityspsykologian professori Alison Gopnikin mukaan nykyinen koulujärjestelmä on optimoitu tuottamaan tehokkaita tehdastyöläisiä. Emme kuitenkaan elä enää teollisuusaikakautta – viimeiset kymmenen vuotta olemme siirtyneet vähitellen informaatioaikakauteen, jossa tehdastaidot eivät ole enää käyttökelpoisia. Miten nykykoulun pitäisi siis reagoida tapahtuneeseen murrokseen?

Nykykoulussa oppiminen painottuu niin sanottuun just in case -oppimiseen. Tietoa painetaan mieleen siltä varalta, että siitä on joskus hyötyä. Nykyaikana on kuitenkin yhä laajemmin mahdollista hakea tietoa juuri silloin kun sitä tarvitaan. Älykännykällä pääset nettiin vaikka metsän siimeksestä. Tällöin oppiminen muuttuu just in time -oppimiseksi. Kun käytössäsi on laajennettu mieli, ei just in case -oppiminen ole enää perusteltua.

Mieleen kannattaakin painaa ne asiat, joilla on juuri sinulle merkitystä. Muun voit hakea tarvittaessa laajennetusta mielestäsi. Mutta jos just in case -oppiminen ei ole enää tarkoituksenmukaista, mitä nykykoulussa sitten pitäisi opettaa? Seuraavassa viime perjantain TEDx Proacademy -tapahtumassa linjaamani viisi kehitysaskelta, joilla nykykoulu voitaisiin päivittää teollisuusaikakaudelta informaatioaikaan.

1. Tiedon haku, arviointi ja arkistointi

Tiedon pänttäämisen sijaan lapset voitaisiin koulia tehokkaiksi digitaalisen tiedon käsittelijöiksi. Lapsille voitaisiin opettaa tapoja arvioida Googlen hakusyötteitä, kriteerejä, joilla valita tarkoituksenmukainen hakukone, sekä kriteerejä, joiden varassa löydetyn tiedon luotettavuutta voidaan arvioida.

Lisäksi lapsille voitaisiin opettaa, miten käyttökelpoinen tieto arkistoidaan verkkopilveen, esimerkiksi käyttämällä Evernote-ohjelmaa. Näin löydetty tieto olisi tavoitettavissa kaikkialla, missä on internet, eikä sitä tarvitsisi päntätä mieleen kaiken varalta.

2. Luova ajattelu

Nykykoulu testaa lasten osaamista pyytämällä toistamaan mieleen painettua tietoa. Tästä seuraava ajattelumalli on mekaaninen. Mekaaninen ajattelumalli ei kuitenkaan toimi silloin, kun ihmiseltä vaaditaan itsenäistä työskentelyä ja kykyä synnyttää uudenlaisia ratkaisuja.

Tiedon mekaanisen toistamisen sijaan lapsille voitaisiinkin opettaa luovaa ajattelua. On upeaa, että uudessa opetussuunnitelmassa korostetaan luovia aloja entistä enemmän. Musiikin, kuvaamataidon ja draaman ohella lapsille voitaisiin vielä opettaa luovan ajattelun tekniikoita, kuten aivomyrskymenetelmiä, miellekarttojen piirtämistä ja lateraalista ajattelua.

Luovan ajattelun tekniikat tukisivat osaltaan luovia aineita, mutta tarjoaisivat myös pohjaa perinteisten aineiden soveltamiselle. Nyky-yhteiskunta tarvitsee yhä enemmän oma-aloitteiseen ongelmanratkaisuun kykeneviä toimijoita. Tähän ei riitä vain soittotaito – on myös osattava rikkoa aktiivisesti luutuneita ajatuskulkuja. Tässä luovan ajattelun tekniikat ovatkin ensiarvoisen tärkeitä.

3. Argumentaatiotaito

Winston Churchillin mukaan mikään ihmiselle suoduista taidoista ei ole puhetaidon veroinen. Keskiaikaisessa koulussa opetussuunnitelman ydin koostui kolmen keskustaidon muodostamasta triviumista: retoriikasta, logiikasta ja kieliopista. Keskiaikaisessa koulussa katsottiin siis Churchillin tapaan, että puhetaito on kaikista taidoista tärkein. Ja miksei se olisi? Puhuminen ja kieli ovat läsnä lähes kaikessa ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa.

Kukaan ei ole erehtymätön – ei edes opettaja. Tästä syystä olisikin tärkeää, että lapset oppisivat pienestä pitäen puolustamaan myös omia näkemyksiään taiten. Sääntöjen aivottoman seuraamisen sijaan lapset voisivat esittää vasta-argumentteja, jos opettajan esittämä kanta ei olisi heidän mielestään kestävä.

4. Tuottavuustaidot

Koulujärjestelmä perustuu yhä tehdastyömäiseen malliin, jossa tunneilla on oltava tarkalla kellonlyömällä. Mutta mitä järkeä on olla ajallaan matematiikan tunnilla, jos tulosta ei synny?

Lukujärjestyksen seuraamisen sijaan informaatioajan oppilas voisikin opetella tuottavuustaitoja, kuten priorisointia, projektinhallintaa tai jopa erityisiä tuottavuustekniikoita David Allenin GTD:stä Stephen Coveyn 7 Habits:iin. Näin lapset oppisivat tuottamaan haluamiaan tuloksia niin opintiellä kuin muillakin elämänaloilla.

Ei kai tietty tuntimäärä voi olla vaikkapa matemaattisen osaamisen mitta? Tärkeintä lienee kuitenkin itse laskutaito, jonka voi hankkia huomattavasti jouhevammin järkeistämällä omat työtavat ja mukauttamalla ne oman temperamentin mukaisiksi.

5. Keskittyminen omiin intohimon kohteisiin

Kaikille ei kannata opettaa kaikkea. Oppiminen on kahden asian summa: innostuksen ja altistuksen. Jos innostusta ei ole, ei oppimista tapahdu. Toisaalta, jos altistusta ei ole, ei innostus pääse välttämättä koskaan syttymään.

Nelivuotias tyttäreni osasi jo alle kolmevuotiaana erottaa toisistaan kaksi valkosolutyyppiä, b-lymfosyytin ja makrofagin. Syy tähän oli, että katsoimme Olipa kerran elämä -sarjan läpi ainakin viiteen kertaan. Kysyin tyttäreltäni muutama viikko sitten, muistaako hän vielä valkosoluista jotain. Hän vastasi: ”B-lymfosyytit suojaavat tulehduksilta, ja makrofagit syövät kuolleita bakteereita.”

Lapsille voisikin tarjota laaja-alaisesti tietopääomaa eri aloilta biologiasta maantietoon, historiasta matematiikkaan videoiden, pelien ja muiden innostavien aktiviteettien muodossa. Näin lapset altistuisivat laaja-alaisesti erilaisille uusille ajatuksille. Lopuksi opettaja voisi tukea kunkin lapsen omia kiinnostuksen kohteita tarjoamalla syventävää ja laajentavaa informaatiota juuri näillä aloilla.

Kouluttamalla lapset taitaviksi ajattelijoiksi ja keskustelijoiksi, jotka saavat pienestä pitäen keskittyä juuri siihen, mitä rakastavat, synnytämme yhteiskunnan, jossa kutsumukselliset asiantuntijat verkottavat jouhevasti omaa osaamistaan.

Tulevaisuus on nyt. On aika lakata kouluttamasta lapsiamme teollisuusyhteiskunnan ehdoilla ja alkaa kouluttaa heidät informaation aikakaudelle.

PS. Voit ladata TEDx-esitelmän ”Education with an Extended Mind” kokonaisuudessaan täältä.

Koulutusta laajennetulla mielellä

15/11/2010

5 kommenttia

Kävimme pari kuukautta sitten perheeni kanssa sienimetsässä. En tiedä sienistä juuri muuta, kuin että punaisia valkopilkkuisia sieniä ei kannata syödä. Vaimoni on sen sijaan vanha partiolainen ja tunnistaa kymmenittäin sieniä tuosta vain.

Siellä metsässä samotessamme mieleeni juolahti kuitenkin katsastaa, löytyisiköhän iPhoneeni jotakin tarpeeseen sopivaa ohjelmaa. Kuinka ollakaan, App Storesta löytyi suomenkielinen Sieniopas. Ohjelma toimii niin, että syötät siihen sienen kuvauksen – lakin muodon ja värin, helttojen harvuuden ja niin edelleen – ja ohjelma palauttaa löydetyn sienen tiedot.

Tilanne muuttui kuin taikaiskusta. Nyt tunnistin sienen toisensa jälkeen – jopa isohaperon, joka oli vaimollenikin vieras. Käytännössä pystyin tunnistamaan sieniä siinä, missä sienikurssit käynyt vaimonikin.

Otin metsässä käyttöön laajennetun mieleni.

Laajennettu mieli on filosofien Andy Clarkin ja David Chalmersin esittämä hypoteesi, jonka mukaan jokainen sellainen tiedonlähde, joka on käytettävissä yhtä nopeasti kuin biologinen mieli, on samalla tavoin osa mieltä. Vaimoni oli painanut joukon sieniä mieleensä, itse taas katsoin ne Sieniopas-ohjelmasta. Tulos oli sama: kumpikin tunnisti sienen toisensa jälkeen.

Nykyään laajennettu mieli on jokaisen käytössä: se vaatii vain älykännykän. Verkkoon kytketyllä mobiililaitteella haet tarvittavan tiedon Googlesta, Wikipediasta tai vaikkapa Sienioppaasta sekunneissa. Mieleenpainaminen ei ole enää entiseen tapaan välttämätöntä tulosten aikaansaamiseksi.

Nykykoulu perustuu kuitenkin yhä pitkälti informaation mieleenpainamiseen. Herääkin kysymys, mitä järkeä on vuosilukujen ja kivilajien opettelemisessa siinä vaiheessa, kun laajennettu mieli on jokaisen koululaisen arkipäiväinen työkalu.

Osallistuin viime perjantaina Tampereella järjestettyyn TEDx Proacademy -tilaisuuteen, jossa esitelmöin aiheesta ”Education with an Extended Mind”. Esitelmä oli osa kolmen esitelmän kokonaisuutta, jossa käsittelimme yhdessä Mysites-verkkoyhtiön Ramine Darabihan ja Skypen Jaan Tallinnin kanssa teknologian vaikutuksia tulevaisuuden kouluun. Tilaisuudessa linjasin viisi erilaista painopistettä, joilla voisimme kehittää nykykoulua niin, että se palvelisi paremmin informaatioajan kansalaista. Näistä linjanvedoista lisää keskiviikon blogipostauksessa.

PS. Jos haluat ottaa käyttöön laajennetun mielesi, tutustu Filosofian Akatemian Laajennettu mieli -oppaaseen. Voit ladata sen maksutta tästä.

Onko Bertrand Russell paavi?

12/11/2010

1 kommentti

Bertrand Russellin kuulun logiikan merkkiteoksen Principia Mathematica:n peruskäsitteestä, materiaalisesta implikaatiosta, seuraa, että ristiriidasta voidaan johtaa mikä tahansa lause. Russellia pyydettiin kerran todistamaan, että lauseesta 2 + 2 = 5 seuraa, että hän on paavi. Russell järkeili seuraavaa:

”Jos 5 = 2 + 2, niin 5 = 4. Kun vähennetään 3, saadaan 2 = 1. Paavi ja minä olemme kaksi: siispä paavi ja minä olemme yksi. Minä olen siis paavi.”

Kaikki muuttuu paremmaksi

10/11/2010

32 kommenttia

Helsingin TEDx-tapahtuman yhteydessä julkaistiin paljon huomiota saanut video, jossa homoseksuaaliset ihmiset kertovat siitä, kuinka elämä muuttuu aikuistuessa paremmaksi. Ensireaktioni oli, että jonkun pitäisi suunnitella samanlainen video nörteille.

Nuoruusiän ulkopuolisuuden tunne ja ruotuun pakottamisen paine ei nimittäin kosketa vain seksuaalisesti valtavirrasta poikkeavia. Sama ilmiö koskee jokaista itsensä erilaiseksi kokevaa nuorta.

Muutamaa päivää myöhemmin luin Ilta-Sanomista jutun eläkkeelle jääneestä opettajasta, jonka käsitys koulukiusaamisesta oli, että kiusatuilta puuttuu huumorintajua. Kyllähän sitä nyt nassikan pitää pientä nälvimistä kestää.

Eläkkeellä olevaan opettajaan en voi enää vaikuttaa. Mutta tässä pieni vinkki yhä opetustehtävissä työskenteleville.

Ihminen on tavattoman yksinkertainen otus:

Jos sanot rumasti, toisesta tuntuu pahalta.

Ongelma ei ole se, että jotkut eivät osaa ottaa nälvimistä kunnolla. Ongelma on se, miksi lapsilla on tarvetta satuttaa ensinkään. Lasten huonovointisuuteen on varmasti monenlaisia syitä perhetaustasta yhteiskuntarakenteisiin. Koulukiusaamisen perusongelmat johtuvat kuitenkin pitkälti koulujärjestelmän luonteesta.

Nykyinen koulujärjestelmä synnyttää valtavan paljon turhautuneita lapsia. Kun lapset joutuvat käyttämään valtaosan ajastaan sellaisten askareiden parissa, joiden merkitystä he eivät ymmärrä, ei ole mikään ihme, että alkaa turhauttaa.

Osa turhautuneista lapsista löytää varaventtiilin innostumalla jostakin koulun ulkopuolisesta asiasta – siis ”syrjäytymällä” valtavirrasta esimerkiksi tietokoneiden, hevosten tai hevimusiikin parissa. Ja vaikka ei koulussa vielä siltä näytä, he ovat nimenomaan niitä onnekkaampia. Monille muille ei jää nimittäin muuta vaihtoehtoa, kuin primitiivisin turhautumisen purkamisen tapa: aggressiivisuus.

Kun vapaus viimein koittaa, ovat nörtit jo hankkineet osaamista alalla, josta ovat aidosti kiinnostuneita. Tästä eteenpäin homma muuttuu oikein mukavaksi. Joskus kiusaajille on sen sijaan jäänyt vain taito ratkoa ongelmia nyrkein ja suunsoitolla. Sekä kiusaaja että kiusattu ovat toimimattoman järjestelmän uhreja. Huumorintajulla ei ole mitään tekemistä asian kanssa.

Nykyaikainen yhteiskunta sallii onneksi kaikenlaisia ääri-ilmiöitä. Voit tykätä tytöistä tai pojista, äänestää Kokoomusta tai Vasemmistoliittoa, kuunnella Nightwishia tai Lady Gagaa ja niin edelleen, ilman, että tarvitsee pelätä, että ahdasmielinen yhteisö lemppaa sinut linnaan.

Koulussa tätä vapautta ei kuitenkaan ole. Turhautuneisuus synnyttää viktoriaanista luokkayhteiskuntaa muistuttavan nokkimisjärjestyksen, jossa inhmillinen innostus muuttuu voimavarasta ongelmaksi. Vai kuinka monessa koulussa voit hehkuttaa innosta soikeana, kuinka kivaa on mennä seuraavalle matikan tunnille? Turhautumista ruokkivassa ympäristössä voittajia ovat kyynisimmät, aggressiivisimmat ja ilkeimmät – mutta vain hetken aikaa.

Koulu kestää kuitenkin vain rajallisen ajan. Tämän jälkeen ei ole enää mikään pakko tehdä sellaisia asioita, jotka eivät kiinnosta. Valinnan mahdollisuudet ovat käytännössä rajattomat. Koulun jälkeen voit viimein valita, mitä teet, ja kenen kanssa sen teet. Olit sitten homo, lesbo, heppatyttö, gootti tai tietokonenörtti, heti kun saat itse päättää, mitä teet ja kenen kanssa sen teet – kaikki muuttuu paremmaksi.

5 kovaa filosofian klassikkoa

08/11/2010

1 kommentti

Vaikken yleensä syvennykään tässä blogissa akateemisen filosofian kiemuroihin, ajattelin tällä kertaa luoda pienen silmäyksen mielestäni muutamaan keskeiseen filosofian klassikkoteokseen. Silmäys tiukkaan filosofiaan avartanee myös blogin ihmisläheisempää horisonttia.

Jos olet kiinnostunut tutustumaan filosofiaan läheisemmin, tässä viisi loistoklassikkoa, joista kukin toimii erinomaisena aloituspaikkana kohti syvällisempiä pohdintoja.

1. Platon: Apologia

Platonin taltioima Sokrateen puolustuspuhe teroittaa kirkkaimmillaan sen, mistä filosofiassa on kyse. Filosofi ei ole kaikentietävä besserwisser, joka laukoo totuuksiaan norsunluutornistaan. Sen sijaan filosofi on suurten kysymysmerkkien äärellä pohdiskeleva utelias tutkija, joka haluaa saada edes hieman tolkkua maailman mysteereihin. Samalla filosofinen tutkimusmatkailija ymmärtää, ettei lopullisia ratkaisuja tai vastauksia voi edes periaatteessa löytää.

Apologian kenties yleisimmin siteerattu osa koskee Sokrateen väittämää siitä, että hän on Ateenan viisain ajattelija ymmärtäessään, ettei ole järin viisas. Tämä tulkitaan usein Sokrateen nöyristelynä. Tosiasiassa Sokrates tarkoitti asian aivan kirjaimellisesti: hän itsekin piti itseään Ateenan viisaimpana miehenä.

Sokratesta vastustaneet sofistit olivat sitä mieltä, että viisain on se, joka tietää eniten. Sokrates ymmärsi, että parhaimmillaankin ihminen voi tietää vain pienen murto-osan maailmankaikkeuden salaisuuksista. Sokrates hyväksyikin mielihyvin Delfoin oraakkelin näkemyksen siitä, että Sokrates itse oli Ateenan viisain mies. Hän nimittäin ymmärsi, että tämä seurasi juuri siitä, ettei hän voinut tarjota lopullisia vastauksia filosofisiin kysymyksiin. Sofistisessa mielessä hän oli kaikkea muuta kuin viisas – mutta ymmärtämällä sofistisen viisauden arvottomuuden siis viisaampi kuin kukaan muu.

2. C.I. Lewis: Mind and the World Order

Minulle amerikkalainen Clarence Irving Lewis on pitkälti filosofi numero yksi: törmätessäni Lewisin 1923 julkaistuun paperiin ”A Pragmatic Conception of the A Priori” en vain saanut väitöskirjalleni kivijalkaa, vaan säästin varovasti arvioiden kymmenen vuotta tutkimustyötä. Monet vasta orastavat oivallukseni oli jo työstetty valmiiksi Lewisin tuotannossa.

Kahdesta Lewisin merkittävimmästä teoksesta valitsen tähän vähemmän teknistä filosofiaa sisältävän teoksen vuodelta 1929. Lewisin jälkimmäinen tietoteoreettinen opus An Analysis of Knowledge and Valuation (1946) on vielä tähän valitsemaani selkeämpi ja tarkkarajaisempi. Ensimmäistä kertaa Lewisiin tutustuvalle Mind and the World Order on kuitenkin helpommin lähestyttävä ja todennäköisesti innostavampi.

Teoksessa Lewis ei tee vähempää, kuin linjaa koko havaintokokemuksemme perusteet. Vanhan Köningsbergin ketun Immanuel Kantin filosofiasta ponnistaen Lewis rakentaa tietoteorian, jonka keskiössä on kolme asiaa: kokemuksessa annettu, käsitteet, joiden nojalla sitä tulkitsemme, sekä itse tulkinta.

Lewisin mukaan voimme tulkita kokemusta miten haluamme – maailma ei rajaa sitä, miten meidän pitäisi asioita tulkita. Siitä huolimatta meillä kaikilla on omat ennalta määrätyt tapamme lähestyä maailmaa, jotka riippuvat maailmankatsomuksestamme. Fundamentalistimuslimin ja tieteellisen ateistin maailmankatsomukset eivät siis ole sinänsä toisiinsa nähden parempia tai huonompia – vain parempia tai huonompia suhteessa joidenkin ihmisten perimmäisiin pyrkimyksiin.

3. William James: Pragmatismi

Pragmatistisen filosofiasuunnan valtavirtaan nostanut amerikkalaisfilosofi tarkastelee keskusteoksessaan totuuden ja maailman kokemisen luonnetta. James kiistää klassisen käsityksen siitä, että olisi olemassa vain yksi totuus. Sen sijaan hän väittää, että totta on se, mikä toimii. Totuus on ”käteisarvo”, joka annetaan sellaisille väittämille, joista seuraa jotain mielekästä.

Pragmatisti ottaa etäisyyttä puhtaaseen spekulaatioon ja idealismiin: pragmatistille platonilaisen ideataivaan asukit eivät ole merkityksellisiä, jollei niistä seuraa jotakin konkreettista. Pragmatisti peräänkuuluttaakin sitä, että filosofian tulisi aina perustua todellisiin seuraamuksiin, ja edesauttaa todellisia pyrkimyksiämme. Norsunluutornista on laskeuduttava takaisin maan pinnalle.

4. Ludwig Wittgenstein: Filosofisia tutkimuksia

Kuten Lewisin tapauksessa, on vaikeaa päättää, kumpi Wittgensteinin pääteoksista kuuluisi tälle listalle. Itävaltalaisnokkelikon esikoinen Tractatus logico-philosophicus on kuitenkin sen verran matemaattis-loogisesti painottunut, että tuplaveen jälkimmäinen opus sopinee paremmin yleisesti filosofiasta kiinnostuneelle.

Filosofisissa tutkimuksissa Wittgenstein panee alulle filosofian kielellisen käänteen: ajatussuunnan, joka kiinnittää huomiota filosofian ja kielen intiimiin suhteeseen. Wittgenstein kritisoi klassista ajatusta siitä, että sanoilla on kiinteät viittauskohteet. Hän korostaa erityisesti kielen toiminnallisuutta: sanan merkitys on siinä, miten sitä käytetään. Kielen käyttö on eräänlaista peliä: ”kielipeliä”.

Wittgenstein alleviivaa myös sitä, että kieltä käytetään paljon muussakin kuin vain väitelauseissa. Kielenkäyttöä ovat myös pyynnöt, toiveet ja käskyt. Kielenkäytössä keskeistä on yhteisten sääntöjen noudattaminen: yksityistä ”ajattelun kieltä” ei oikeastaan edes voi olla olemassa, vaan kielenkäyttö edellyttää aina sosiaalista vuorovaikutusta.

5. Egon Friedell: Uuden ajan kulttuurihistoria, osat 1–3

Friedellin massiivinen historiateos kuuluu mielestäni ehdottomasti filosofisten merkkiteosten listalle. Erityisesti saksalaisesta idealismista ja erikoisesta juutalais-kristillisestä mystiikasta ammentava Friedell rakentaa kiehtovan, filosofisesti vahvasti kuormittuneen katsauksen länsimaiseen historiaan renessanssista ensimmäiseen maailmansotaan.

Friedell osoittaa käsittämätöntä tarkkanäköisyyttä tulkitessaan niin Goethen kuin Kantin, Schopenhauerin kuin Nietzschenkin ajattelua. 1900-luvun alun renessanssinero osoittaa magnum opuksessaan yleissivistyksensä rajattomuuden ja näkemyksensä kattavuuden, vaikka ei varsinaisesti esitäkään omia teesejä. Kulttuurihistoriassaan Friedell toteuttaakin hyvin sokraattista filosofiaa: hän tarkastelee vanhoja kysymyksiä ja avaa uusia, eikä tyrehdytä pohdinnon iloa sulkemalla ylimielisesti orastavia uusia tutkimussuuntia.

Kuinka monta mahdottomuutta ehdit uskoa ennen aamiaista?

05/11/2010

4 kommenttia

Liisa ei ottanut uskoakseen, että Valkoinen Kuningatar oli yli satavuotias.*

”En minä voi uskoa sitä!” Liisa huudahti.
”Etkö?” kuningatar sanoi säälien. ”Yritäpä uudelleen. Vedä syvään henkeä ja sulje silmäsi.”
”Ei auta”, sanoi Liisa. ”Ei mahdottomuuksia voi uskoa.”
”Et vain ole harjoitellut tarpeeksi”, sanoi kuningatar. ”Kun olin sinun ikäisesi, harjoittelin joka päivä puoli tuntia. Joskus olin uskonut jopa kuusi mahdottomuutta ennen aamiaista.”

Mahdottomuuksiin uskominen ei vaadi kuin harjoitusta.

*Tarina on peräisin Lewis Carrollin romaanista Liisan seikkailut peilimaassa.

Mikä on opettajan tärkein tehtävä?

03/11/2010

6 kommenttia

Aiempien koulua koskevien kirjoitusteni keskusteluissa nousi esiin mielenkiintoinen seikka. Olen aiemmin väittänyt, että opetuksen tulisi painottua oppilaiden omiin mielenkiinnon kohteisiin: jos ihminen ei ole kiinnostunut opetettavasta asiasta, ei oppi mene perillekään. Mutta kuinka moni yhdeksänvuotias suhtautuu intohimolla yhtään mihinkään? Miksi jotkut löytävät oman kutsumuksensa pikkunappuloina, ja toiset puurtavat eläkkeelle asti tervanjuonnin parissa?

Oppiminen on kahden asian summa: altistuksen ja kiinnostuksen. Opettajan vastuulla ei ole kuitenkaan vain tarkoituksenmukaiselle oppiainekselle altistaminen. Opettajalla on myös merkittävä rooli innostuksen synnyttäjänä. Asiaansa leipääntynyt ruotsinmaikka vain vieraannuttaa oppilaat toisesta kotimaisesta. Kädet heiluen lennokkaita tarinoita sylkevä historianopettaja lienee puolestaan vastuussa yhdestä jos toisestakin tulevasta historioitsijasta.

Opettajan tehtävänä ei ole vain opettaa. Opettajan tehtävänä on myös innostaa.

Oppiminen on yksi huikeimmista asioista, mitä ihminen voi kokea. Mutta jos opimme yhdeksän vuoden altistuksen aikana ajattelemaan oppimista puuduttavana ja tylsänä, jää tämä inhimillisen kokemusmaailman ulottuvuus monilta tavoittamatta – pahimmillaan eliniäksi. Ja ellei opetettava asia kiinnosta, ei oppimistakaan tapahdu.

Innostus voi kummuta omasta temperamentista. Onnekkaimpia ovatkin ne, jotka jo lapsesta pitäen tietävät, mitä haluavat elämältä. Mutta innostus voi viritä myös innostavalta opettajalta. Parhaassa tapauksessa opettaja sytyttää esimerkillään oppilaissa roihuun kipinän, jonka olemassaolosta he eivät aiemmin tienneet tuon taivaallista.

Opettaminen ei ole vain tiedonsiirtoa. Opettaminen on uudenlaisen toiminnan mahdollisuuksien synnyttämistä. Uutta toimintaa taas ei synny ilman innostusta. Opettajan tärkein tehtävä onkin siis innostuksen tunnistaminen ja sen herättäminen.

Pitäisikö koulussa opettaa vai valmentaa?

01/11/2010

6 kommenttia

Nykykoulu perustuu jälkipositivistiseen tosiseikkojen siirtämisen ihanteeseen. Ajatellaan, että opettajalla on hallussaan faktat, ja hän voi opettamalla siirtää ne lapsille. Oletetaan siis, että opettaja tietää enemmän kuin lapset – mukaan lukien sen, mitä lapset haluavat. Tosiasiassa oppiminen on kahden asian summa: altistuksen ja kiinnostuksen.

Opettaja voi toki tarjota monipuolisen altistusympäristön. Mutta jos kiinnostusta ei ole, ei ole oppimistakaan.

Valmentaminen on puolestaan oppimisprosessi, jossa huomio kiinnittyy ennen kaikkea oppilaan omaan temperamenttiin ja omiin intohimon kohteisiin. Valmentaja ei oleta, että on olemassa tietty tietopaketti, joka täytyy siirtää oppilaalle. Sen sijaan hän ohjaa valmennettavaansa tarvittaessa. Valmentaja tarjoaa osaamistaan niiltä osin, kuin se on oikeasti käyttökelpoista valmennettavan sen hetkisten mielenkiinnon kohteiden kannalta. Kun valmentaja osaa vielä sovittaa opetettavien asioiden vaativuuden oppilaan sen hetkiseen osaamistasoon, on oppiminen lähes väistämätöntä. Kuten Arthur C. Clarke on sanonut, ”siellä missä on innostusta, lapset oppivat.”

Siinä, missä opettaja-oppilas -suhde on epätasapainoinen ja autoritäärinen, on valmentaja-valmennettava -suhde parhaillaan tasa-arvoinen vuorovaikutussuhde, jossa myös valmentaja oppii jatkuvasti uutta valmennusprosessista. Vaikka opittavat työkalut löytyvätkin valmentajalta, ei se tarkoita sitä, että hän pystyisi diktatorisesti sanomaan, mitkä niistä tulee valita käyttöön, tai edes miten niitä tulee käyttää. Jos pitkäkoipinen Usain Bolt olisi opetellut juoksemaan oppikirjan mukaan, ei häntä nähtäisi olympiakentillä. Koska Jamaikan Salaman valmentaja hoksasi kuitenkin, että Boltin omintakeisen hessuhopomaisen juoksutyylin yksilöllinen hiominen johtaisi tuloksiin, olemme saaneet viime vuosina ihastella Boltin ylivoimaisia pikajuoksusuorituksia.

Nykykoulu aliarvioi lapsen motivaation roolin. Tämä johtuu sitoumuksesta aikansa eläneisiin positivistisiin ja behavioristisiin oppimiskäsityksiin. Tieto ei ole kokoelma faktoja tai bitteinä koodattua informaatiota, jotka voidaan siirtää yhdestä päästä toiseen. Tieto on kyky tehdä uusia asioita. Uusia asioita oppii tekemään vain tekemällä. Eikä kukaan ryhdy itse tekemään, jollei ole kiinnostunut tekemästään.

Voisiko koulu siirtyä siis valmentamaan lapsia? Opettaminen kun ei johda kuin oppimisesta vieraantumiseen.

Oppia ikä kaikki?

29/10/2010

10 kommenttia

Sugata Mitra on kuulu Intiassa järjestämistään Hole in the Wall -kokeista.* Näissä Mitra on jättänyt tietokoneen paikallisten lasten käyttöön vailla ohjeita. Samalla on seurattu, kuinka lapset oppivat.

Eräässä koejärjestelyssä Mitra asensi köyhälle alueelle tietokoneen, jossa opetettiin englanniksi kovan tason bioteknologiaa. Alueen lapset eivät osanneet sanaakaan englantia, ainoastaan äidinkieltään tamilia. Mitra asensi koneen ja jätti lapset sen pariin oman onnensa nojaan.

Pian yksi lapsista omaksui opettajan roolin, ja ryhmänä lapset alkoivat perehtyä tietokoneelle tallennettuun informaatioon – huolimatta siitä, etteivät he edelleenkään ymmärtäneet sanaakaan siitä, mitä ruudulla luki. Muutamaa kuukautta myöhemmin Mitra palasi takaisin ja kysyi, mitä lapset olivat oppineet.

“Emme mitään”, yksi lapsista vastasi.
“Sen ohella, että ongelmat DNA:n kaksiintumisessa aiheuttavat perinnöllisiä tauteja, emme ole ymmärtäneet yhtään mitään”, hän jatkoi sitten.

*Katso Mitran inspiroiva TED-puhe täältä.