Author Archives: Lauri Jarvilehto

Enkeleistä ja demoneista

13/12/2010

14 kommenttia

Jälkivalistuksellisessa ja maallistuneessa yhteiskunnassamme olemme luopuneet paljosta uskonnollisesta käsitteistöstä. Toki tähän on usein hyvä syy: uskonnon keinot selittää maailma näyttävät jäävän monesti kakkoseksi tieteelle. Tieteellinen maailmankuva on kuitenkin ohjannut myös ihmiskuvaa ajoittain kauas todellisista elämänongelmista.

Nykyaikainen, pitkälti saksalaisesta idealismista ponnistava jälkivalistuksen ajan ihmiskuva perustuu ajatukseen ihmisestä jonkinlaisena omavaltaisena toimijana. Idealistinen ihmiskuva perustuu ajatukseen siitä, että kykenemme ohjaamaan kokonaisvaltaisesti omaa toimintaamme. Tosi asiassa olemme kuitenkin usein ihan yhtä ihmeissämme kuin muutkin, jos saamme aikaa hyvää tai pahaa. Baarijonossa umpitunnelissa riehunutta Penaa harmittaa seuraavana aamuna varmaan kaikkein eniten, vaikka musta silmä olisi jäänytkin Pasille. Samaten maailman suurimmat nerot Edisonista Einsteiniin ovat olleet usein aika ihmeissään siitä, mistä heidän parhaimmat oivalluksensa oikeastaan tulivat.

Vaikka tietoisella ajattelullamme on iso merkitys siinä, miten toimimme, ei suurin osa toiminnastamme ole lainkaan siinä mittakaavassa ohjailtavissamme, kuin Kant kumppaneineen valisti. Suuri osa toiminnastamme perustuu nimittäin tiedostamattomaan ajatteluun. Tiedostamaton ajattelu puolestaan kehittyy harjaantumisen kautta. Ja se, miten ajattelu harjaantuu on vain osin omissa käsissämme.

Kristillisessä mytologiassa ihmisen ulkopuolisia vaikuttimia selitettiin enkeleillä ja demoneilla. Enkelit johdattivat ihmisiä kaidalle polulle toimimaan oikein ja moraalisesti suoraselkäisesti. Demonit puolestaan houkuttelivat riettaisiin rientoihin. Pahimmassa tapauksessa sarvipäät ottivat ihmispolon kokonaan valtaan. Aku Ankassa enkeli ja demoni istuvat olkapäillä ja repivät ihmistä eri suuntiin.

Freudin id ja superego eivät oikein selitä ilmiötä tyydyttävästi – eivätkä siihen pure nykyaikaisemmat peliteoreettiset tai kognitiivisen psykologian selitysmallitkaan. Kuitenkin nämä kaksi voimaa näyttäisivät arkikokemuksen valossa toimivan yhä inhimillisen toiminnan suuntaajina. Ohjaavatko ihmisten toimintaa siis sittenkin enkelit ja demonit?

Kuinka ollakaan, selitys enkeleille ja demoneille saattaa sittenkin löytyä tieteenkin puolelta. Ja vieläpä militantilta ateistilta Richard Dawkinsilta. Rohkenisin nimittäin väittää, että enkeleitä ja demoneita on ihan oikeasti olemassa.

Enkelit ja demonit ovat nimittäin meemejä.

Meemi on itseään kopioiva käyttäytymismalli tai tapa, joka tuottaa hyvän lopputuloksen. Sen on tuotettava hyvä lopputulos, koska muuten se karsiutuisi evoluution tuloksena pois. Se, minkälaisesta hyvästä on kyse, seuloo kuitenkin enkelimeemit demonimeemeistä.

Jos esimerkiksi Big Macista tulee hetkeksi hyvä olo, niiden ahmiminen selviää meeminä. Ja jos taas puhtaan ja prosessoimattoman ruoan syömiseen kannustava meemi aiheuttaa pitkän tähtäimen hyvää oloa, on sekin elinkelpoinen. Meemien on siis tuotettava hyvä lopputulos joko lyhyellä tai pitkällä tähtäimellä.

Enkelimeemin hyvä on pitkän tähtäimen hyvää. Enkelimeemit ovat käyttäytymismalleja, joita vedämme puoleemme erityisesti silloin, kun pyrimme saamaan aikaan hyvää pitkällä tähtäimellä – jopa oman välittömän hyvinvoinnin kustannuksella.

Demonimeemi puolestaan tähtää välittömään hyvään. Demonimeemit parveilevat siellä, missä välitön nautinto on ykkösasia, ja pitkän tähtäimen hyvä toisarvoista. Demonimeemi saa tarttumaan suklaapatukkaan, vaikka samalla jossain tiedostamattoman syövereissä enkelimeemi yrittääkin metelöidä siitä, että patukka siirtyy jäännöksettä vyötärölle.

Suurin osa toiminnastamme ohjautuu harjaantumisen kautta. Tiedostamattoman ajattelun kapasiteetti on noin 11 miljoonaa bittiä sekunnissa. Moraalisena agenttina toimiva tiedostava minä käsittelee puolestaan vaivaiset 45 bittiä sekunnissa – siis yhden kahdessadastuhannesosan tiedostamattomasta.

Päätöksen enkelien tai demonien kanssa vehtaamisesta voit kuitenkin tehdä itse. Jos päätät aktiivisesti pyrkiä pitkän tähtäimen hyvään, huomaat pian, etteivät välittömän nautinnon etusijalle asettavat käyttäytymismallit ole usein elinkelpoisia. Ja jos taas tarkoituksenasi on ottaa elämästä “kaikki irti”, ei kestävä kehitys ehkä ole sinua varten.

Suurin osa siitä, minkälaisia ihmisiä olemme määräytyy joka tapauksessa sen perusteella, minkälaisiksi ihmisiksi harjaannumme – eli vedämmekö puoleemme enkelimeemejä vai demonimeemejä. Kuten Aristoteles sanoi: “Olemme se, mitä toistuvasti teemme. Erinomaisuus onkin siis pohjimmiltaan vain tapa.”

Media: vallan vahtikoira vai sylipuudeli?

10/12/2010

6 kommenttia

Viime päivien kohutuimmat uutiset ovat koskeneet Wikileaks-verkkosivuston julkaisemia diplomaattisähkeitä. Sähkeiden julkaiseminen on henkilöitynyt Wikileaksin keskushahmo Julian Assangeen. Tilanne on median toiminnan kannalta mielenkiintoinen.

Yhtäältä Wikileaks syöttää lähiviikkojen aikana toinen toisensa jälkeen mielenkiintoisempia skuuppeja saudiprinssien orgioista Hillary Clintonin viitta ja tikari -vakoojatempauksiin. Toisaalta Assangesta itsestään saadaan sopivasti asemoimalla revittyä kenties koko häläpälän mehukkaimmat otsikot.

Etenkin jälkimmäistä uutisointia on mielenkiintoista seurata. Valtavirtamedia ei suinkaan toimi politiikan talutushihnassa siinä mielessä, että lehteen kirjoitettaisiin se, mitä CIA käskee. Media toimii niin kuin se aina toimii: repimällä otsikot sieltä, missä ne ovat mehukkaimpia. Tätä median luontoa poliitikot osaavat kuitenkin taiten hyödyntää.

Epäilty on syyllinen, jos lehdessä niin kirjoitetaan.

Riippumatta siitä, että on ollut jo tovin yleistä tietoa, että Assangeen Ruotsissa kohdistetut syytökset ovat heppoisia, jolleivät olemattomia, muistaa lähes joka ikinen lehti korostaa Assangen ”rikoksen” vakavuutta alleviivaamalla sen voimakkaasti tunnekuormittunutta rikosnimikettä. (Sivumennen sanoen, on vaikea puhua koko asiasta sortumatta samaan retoriseen virheeseen itsekin.) Toiston kautta rikos yhdistyy Wikileaks-pomoon lööppi lööpiltä vahvemmin. Lopulta on yhdentekevää, mitä tuomari päättää: kansan silmissä mies on jo syyllinen, koska lehti niin kirjoitti.

Viime päivinä rapakon takaa on kantautunut vielä kummallisempaa kailotusta. Republikaanipoliitikot ovat katsoneet hetkensä tulleen, ja oikeistopopulistit Sarah Palinista Joe Liebermaniin ovat kiiruhtaneet julistamaan Assangen terroristiksi. Miekkosta on verrattu Osama bin Ladeniin ja vaadittu jopa teloitusryhmän eteen. Ja jälleen media toistaa kiltisti perässä, voimistaen näin syntyviä mielleyhtymiä.

Wikileaks-kohu on paraatiesimerkki median poliittisista ulottuvuuksista. Yhtäältä Wikileaks itse on osoittanut, etteivät poliitikot pysty kontrolloimaan mediaa: ajatus vallan vahtikoirasta puolustaa siis yhä paikkaansa. Toisaalta poliitikkojen nokkelat mediamanööverit osoittavat, että mielleyhtymillä pelaamalla valtavirtaviestintä kääntyy myös poliitikon käsikassaraksi.

Medialla on paljon valtaa nykypolitiikassa. Ja siellä, missä on valtaa, tapahtuu aina sekä hyvää, että pahaa. Wikileaks-sähkeet saattavat parhaassa tapauksessa aloittaa kokonaan uudenlaisen, avoimemman ja rehellisemmän viestinnän aikakauden. Pahimmassa tapauksessa kansa on kohun laannuttua saanut viihteensä, ja elämä jatkuu kuten ennenkin.

Oli miten oli, Julian Assange on Wikileakseineen onnistunut jo nyt ravistelemaan länsimaisia valtarakenteita kenties voimallisemmin kuin Osama konsanaan. Julian Assange ei nimittäin ole terroristi. Julian Assange on journalisti.

5 askelta joulustressin lievittämiseen

08/12/2010

1 kommentti

Näin joulun alla alkaa kiire painaa päälle, ja stressikierrokset nousevat uusiin ulottuvuuksiin. Samalla kun töissä pitää saada hommat hoidettua ennen joululomia, pitäisi vielä shoppailla joululahjat ja järjestää joulujuhla kuusineen ja kinkkuineen. Ei mikään ihme, jos päätä alkaa pian kiristää vanne.

Ihmisellä on käytössään noin seitsemän yksikön kokoinen työmuisti. Siinä ovat koko tietoisen ajattelumme rajat. Jokainen päähän pälkähtävä ajatus varaa työmuistista yhden huomiokanavan. Kun mielessä on vaivaiset seitsemän ajatusta samaan aikaan, ei tietoinen toiminta ole enää mahdollista. Seinät kaatuvat päälle.

Samalla kun työmuistia pyörittävä etuotsalohko käsittelee tuon seitsemän yksikköä sekunnissa, jauhaa muu aivotoiminta hulppeat puolitoista miljoonaa yksikköä sekunnissa. Ei mikään ihme, että päähän putkahtaa milloin mitäkin.

Stressitaso nousee sitä mukaa, mitä enemmän työmuisti kuormittuu päähän pälkähtävistä asioista. Merkittävimpiä muistuttelijoista ovat hoitamattomat asiat. Tästä syystä tehtäväkentän konkretisoiminen ja haltuun ottaminen on yksi tehokkaimmista stressin lievittäjistä. Tässä viisi yksinkertaista askelta, joilla saat hoitamattomat asiat järjestykseen ja pystyt keskittymään olennaiseen.

1. Kerää kaikki tehtävät yhteen paikkaan

Pidä aina mukanasi muistikirjaa. Kirjoita uudet vastaan tulevat tai mieleen juolahtavat tehtävät ylös heti kun ne ilmaantuvat. Käytä muistikirjaa vain keräämiseen – älä mieti asiaa sen enempää. Näin saat mielessäsi risteilevät ajatusohjukset haarukoitua talteen niin, etteivät ne pommita sarjatulella etuotsalohkoasi.

Keräämällä mieleesi juolahtavat ajatukset ylös ulkoistat ne. Kun vielä varmistat, että jokainen vihkoon keräämäsi askare tulee varmasti hoidettua, lakkaa mielesi muistuttamatta niistä. Näin työmuistisi vapautuu käytettäväksi kulloinkin käsillä olevalle tehtävälle. Parhaassa tapauksessa tuloksena on miellyttävä flow-tila, jossa kaikki soljuu eteenpäin kuin itsestään.

2. Koosta keräämistäsi tehtävistä luotettava järjestelmä

Pelkkä kerääminen ei vielä riitä rauhoittamaan mielesi syövereitä. Keräämisen lisäksi on huolehdittava siitä, että kerätyt tehtävät myös tulevat hoidetuiksi. Tästä syystä kannattaakin rakentaa järjestelmä, joka on kaikenkattava ja luotettava.

Järjestelmän on oltava kaikenkattava, sillä muuten päähän pesiytyneet hoitamattomat tehtävät muistuttelisivat yhä itsestään. Sen on oltava luotettava, sillä jos et luota systeemiisi, ei siihen luota alitajuntasikaan.

3. Pura keräämäsi tehtävät konkreettisiin osatoimiin

Järjestelmäsi on myös oltava konkreettinen – muutoin joudut aina listojesi kanssa plärätessäsi miettimään pääsi puhki, mitä aiot tehdä seuraavaksi. ”Joululahjojen ostaminen” on esimerkiksi tehtävänä auttamattoman epämääräinen: minkälainen toimi on joululahjojen ostaminen? ”Osta Lego-paketti Penan pojalle” on puolestaan selkeä ja tarkkarajainen askare, jonka voit suorittaa heti, kun Legoja on käsillä.

Henry Fordin mukaan mikään tehtävä ei ole erityisen vaikea, kun sen jakaa riittävän pieniin osiin. Pura siis keräämäsi tehtävät osiin tunnistamalla, mikä on se seuraava konkreettinen askel, jonka tehtävä vaatii edetäkseen. Näin et joudu vaivaamaan päätäsi listaasi tarkastellessasi, vaan voit hoitaa askareet nopeasti ja ketterästi yhden toisensa jälkeen.

4. Jaa listat konteksteihin

Kreikkalaisfilosofi Epiktetus on todennut, että ainoa tie onneen on lakata huolehtimasta siitä, mihin ei voi vaikuttaa. Jos olet unohtanut puhelimesi kotiin, on aivan turha huolehtia hoidettavista puheluista – et mahda niille mitään ennen kuin saat kapulasi taas käteen.

Jaa siis keräämäsi tehtävät vielä listoihin sen mukaan, missä ne voi suorittaa, tai mitä ne vaativat. Näin pystyt nappaamaan käteesi aina sen listan, joka sopii parhaiten olosuhteisiisi. Hyviä listoja ovat esimerkiksi ”koti”, ”toimisto”, ”puhelin” ja ”tietokone”.

5. Ajoita keräämäsi tehtävät

Listaan keräämillesi toimille kannattaa antaa lopuksi määräpäivä. Näin ne tulevat varmasti hoidettua ajallaan. Lisäksi kunakin päivänä erääntyvät vain sille päivälle ajoitetut askareet. Näin et joudu huolehtimaan yhden päivän aikana koko tehtäväkentästäsi.

Anna kokoamillesi toimille määräpäivät ja listaa ne määräpäiväjärjestykseen. Kun teet tämän operaation esimerkiksi kerran viikossa, pysyy järjestelmäsi myös jatkuvasti ajan tasalla. Kerää vielä iltaisin omaan listaansa seuraavana päivänä erääntyvät tehtävät. Näin varmistat, että tehtävät tulevat hoidettua ajallaan, eikä alitajuntasi tarvitse kantaa niistä huolta.

Kun käytössäsi on kattava järjestelmä, jossa tehtäväkenttäsi on pilkottu konkreettisiin osatoimiin ja järjestelty sen mukaan, missä ne voi suorittaa, osaa tiedostamaton mielesi lakata muistuttelemasta hoitamattomista asioista. Näin alitajuntasi vapautuu sellaiseen käyttöön, missä se on parhaimmillaan, esimerkiksi ideointiin ja uuden keksimiseen. Samalla myös työmuistisi vapautuu ja pystyt keskittymään häiriöttä aina käsillä olevaan tehtävään. Tuloksena mieli on kuin vettä vaan, ja työskentely kuin kuplia puhaltelisi.

Lisää vinkkejä stressittömään työhön löydät Filosofian Akatemian Ajattelunhallinnan oppaasta. Lataa se maksutta täältä.

Lapseni opettelee lentämään

03/12/2010

1 kommentti

Todistin toissa päivänä seuraavan keskustelun nelivuotiaan tyttäreni, naapurintytön ja vaimoni kesken:

”Minä osaan jo vähän lentää”, sanoi tyttäreni Silja.
”Ei se ole mahdollista, ei ihminen osaa lentää”, totesi naapurintyttö.
”Kylläpäs”, sanoi Silja. ”Katso vaikka.” Silja kiipesi olohuoneen pöydälle, levitti kätensä ja lennähti pöydältä pienen matkan.

”No höh, mutta ei ihminen osaa oikeasti lentää”, sanoi naapurintyttö.
Tällöin peliin puuttui vaimoni ja sanoi: ”Olette molemmat oikeassa. Tähän asti kukaan ihminen ei ole osannut lentää niin kuin lintu. Mutta ei sitä tiedä, vaikka joku onnistuisikin siinä ensimmäistä kertaa, jos tarpeeksi harjoittelee.”

Moni suuri läpimurto on tehty uskomalla mahdottomuuksiin. Esimerkiksi lentokone.

Kutsumus ja yhteiskunta

01/12/2010

7 kommenttia

Olen kirjoittanut tässä blogissa aika paljon kutsumuksen merkityksestä. Nähdäkseni kenenkään ei tulisi tehdä sellaisia asioita, jotka eivät ole joko itsessään palkitsevia tai tähtää itsessään palkitseviin lopputuloksiin.

Oravanpyörässä juokseminen ei edesauta sen enempää yksilön onnellisuutta kuin yhteisön toimivuuttakaan.

Tästä huolimatta meille on iskostettu lapsesta pitäen, että elämä on rankkaa, ja erityisesti työ on tervanjuontia, joka on hoidettava, jotta saadaan pötyä pöytään. Näin monet päätyvät käyttämään valtaosansa elämästään sellaisten askareiden parissa, joilla ei ole itselle suurta merkitystä.

Osallistuin marraskuussa järjestettyyn TEDxProacademy-tapahtumaan. Puheenvuoroni käsitteli erityisesti teknologian vaikutusta tulevaisuuden peruskouluun. Linjasin joukon erilaisia oppiaineita, joista tulevaisuuden laajennetulla mielellä varustettu koltiainen voisi hyötyä. Lisäksi jo peruskoulussa tulisi nähdäkseni pureutua lapsen temperamentista kumpuavaan kutsumukseen. Koulun tulisikin keskittyä kunkin ihmisen kohdalla yksilöllisiin vahvuuksiin.

Jos koulutamme lapsemme kutsumuksellisiksi asiantuntijoiksi, rakennamme samalla yhteiskuntaa, joka koostuu verkottuneista alojensa intohimoisista tuntijoista. Nämä verkottuneet ekspertit tekevät työnsä loistavasti siksi, että he rakastavat sitä, mitä tekevät – eivät kuitatakseen jättibonukset tai saavuttaakseen toimistohuoneen ylimmästä kerroksesta.

Kutsumuksellisuuden tavoittelu ei ole tärkeää vain yksilön hyvinvoinnin kannalta. Se on keskeistä myös, jos haluamme synnyttää yhteiskunnan, jossa ihmisillä on aidosti hyvä olla.

PS. TEDx-puheenvuoroni julkaistiin eilen verkossa. Voit katsoa videon täältä.

Pitääkö lasta kehua ja rangaista?

29/11/2010

17 kommenttia

Perinteinen lastenkasvatus perustuu keppiin ja porkkanaan. Kun lapsi toimii oikein, häntä kehutaan ja kiitetään. Ja kun hän tekee tyhmyyksiä, häntä torutaan, tai peräti rangaistaan. Motivaatiotekijöitä tutkinut Alfie Kohn kiistää perinteisen lähestymistavan loistoteoksessaan Unconditional Parenting.

Kohnin mukaan sekä kehuminen että rankaiseminen ohjaavat ihmistä keinotekoiseen motivaatiojärjestelmään. Tällöin lapsi oppii pyrkimään maksimoimaan kehut ja välttämään rangaistuksia. Tilanne on hieman samanlainen kuin nykykoulussa: lapset oppivat varmistamaan hyvät arvosanat, jopa oppimisen kustannuksella. Samalla riskinottokyky ja luova ajattelu vähenee, ja selusta pyritään turvaamaan joka käänteessä.

1990-luvun lopulla psykologit Claudia Mueller ja Carol Dweck testasivat kehumisen vaikutuksia lasten suoritukseen. Kokeessa kävi ilmi, että lapset, joita kehuttiin valitsivat säännönmukaisesti helpompia tehtäviä ja suoriutuivat niissä huonommin, kuin ne, joita ei kehuttu. Lapsen älykkyyden ylistäminen ei siis synnyttänytkään rautaisella itsetunnolla siunattuja pikku-Einsteineja, vaan epävarmoja nautinnontavoittelijoita, jotka pyrkivät maksimoimaan kehut suoriutumalla täysin pistein helpoimmista tehtävistä.

Kohnin mukaan myöskään rankaisu ei opeta lasta käyttäytymään paremmin. Lapsen kyky abstrahoida ei riitä siihen, että hän pystyisi yhdistämään esimerkiksi arestin kolttosiinsa. Sen sijaan hän istuu yksin huoneessaan itkemässä, eikä ymmärrä miksi hänen maailmansa ydin, vanhemmat, on yhtäkkiä hylännyt hänet. Tuloksena on katkeruutta, sekä pyrkimys vastaisuudessa salata vanhemmilta kaikki, mikä voi johtaa rangaistukseen.

Jos kehut tai rangaistukset eivät kasvatakaan luonnetta, niin mikä sitten kasvattaa? Ja eikö sitä paitsi rangaistusten poistaminen johda summerhilliläiseen vapaaseen kasvatukseen, jossa Vaahteramäen Eemelit ottavat talon haltuun ja mekastavat miten tahtovat?

Kehujen sijaan Kohn tarjoaa ratkaisuksi osallistavaa keskustelua – eli dialogia.

Kun lapsi näyttää innosta soikeana uutta Lego-avaruusalusta, ei vanhemman kannata kuitata lapsen saavutusta sanomalla: ”Oi, onpas hieno!” ja jatkaa sitten Hesarin lukemista. Voit sen sijaan irrottaa hetkisen arjestasi aluksen tarkastelemiseen ja todeta: ”Siipirakennelmasta tulee mieleeni Tähtien Sodan X-siipihävittäjät. Mutta mikäs tämän antennijoukon toiminto on?” Näin aloitat keskustelun lapsen kanssa, joka syventää hänen kokemustaan onnistumisestaan.

Sama pätee aikuisiinkin: aidosti kiinnostunut keskustelu voittaa kehut lähes aina mennen tullen. Pelkkä porkkana ei motivoi edes aikuisia huippusuorituksiin. Päin vastoin: pankkiiri kuittaa bonuksensa ja suuntaa sen jälkeen ensi tilassa Bahamalle.

Entäs rangaistukset sitten? Miten kolttosia tehtaileva pikku pyörremyrsky sitten saadaan kuriin, jos rangaistukset eivät kerran tepsikään? Tämä onkin kahden pienen lapsen isänä yhä koko lailla mysteeri. Olen havainnut, että osallistava keskustelu ei suinkaan tuota kiltisti kirkossa istuvia isin pikku enkeleitä – mutta ei sitä tuota rankaiseminenkaan. Eivät ne mukulat lakkaa toisiaan läpsimästä arestillakaan.

Kenties ratkaisu löytyykin toisesta uudesta kasvatussuunnasta, yhteysvanhemmuudesta. Pam Leo kehottaa kirjassaan Connection Parenting pyrkimään muodostamaan aidon yhteyden lapseen kaikissa arjen vuorovaikutustilanteissa. Tässäkin on siis kyse dialogisen yhteyden muodostamisesta – mutta ennen kuin vahinko on tapahtunut. Olemalla lapselle läsnä arjen tuoksinassa vähentyvät konfliktitilanteetkin merkittävästi.

Vanhempi ei siis ole auktoriteetti, joka huutaa ohjeet ylhäältä käsin, vaan lempeä ohjaaja, joka pyrkii muodostamaan lapsen kanssa yhteisen flow’n varmistaakseen viestin perille menon. Vanhempi kantaa kyllä vastuun kasvattamisesta ja rajojen vetämisestä, mutta rajoja ei ylläpidetä sotavoimin, vaan pääsääntöisesti dialogisesti perustelemalla.

Viime kädessä kehuminen ja rankaiseminen johtavat käyttäytymiseen, jossa ensisijaisena motivaatiotekijänä on kehujen maksimointi ja rangaistusten välttäminen. Aidosti empaattisten ja välittävien lasten kasvattamiseen näistä työkaluista ei ole kuin haittaa. Sitä paitsi: kenties pyrkimys yhteyden muodostamiseen ei olisi hullumpi konsti aikuisten välisessä toiminnassakaan.

Mestariteos kuudella sanalla

26/11/2010

6 kommenttia

Ernest Hemingwayn taiteilijatoverit kiusoittelivat aikoinaan kirjailijasuuruutta tämän niukkasanaisesta kirjoitustyylistä. Tästä suivaantuneena Hemingway totesi kirjoittavansa mestariteoksen vaikka kuudella sanalla. Kirjailijan ystävät laittoivat asiasta vedon pystyyn.

Lopulta Hemingway antoi tovereilleen teoksensa luettavaksi. Jokainen maksoi vetonsa mukisematta. Teos, jota Hemingway itse piti yhtenä parhaistaan, kuului näin:

For sale: baby shoes, never used.

3 tapaa käyttää ruumiinkieltä

24/11/2010

Jätä kommentti

Ihmisten väliset viestit eivät välity vain siinä, mitä sanomme. Myös ruumiimme viestii jatkuvasti aikeistamme, ajatuksistamme ja tunteistamme. Tässä kolme hyvää syytä siihen, minkä takia on hyvä oppia tuntemaan ruumiinkieltä.

1. Tunnista sanattomat viestit

Viestintä ei perustu vain sanottuun. Monien tutkimusten mukaan valtaosa ihmisten välisestä viestinnästä perustuu ilmeiden, ruumiinkielen ja äänenpainojen tulkintaan. Albert Mehrabianin 1950-luvulla tekemässä tutkimuksessa ilmeni, että  sanavalintojen rooli viestin välittämisessä on vain noin 7 prosenttia kokonaisviestinnästä.

Opettelemalla tulkitsemaan ruumiinkieltä tunnistat, milloin keskustelukumppanisi on aidosti kiinnostunut sanomastasi, ja milloin puheenaihetta kannattaa vaihtaa pikimmiten. Ruumiinkieltä tulkitsemalla osaat ohjata puheenaiheet kummallekin osapuolelle mieluiselle maaperälle.

Sanattomien viestien tulkinnassa kannatta olla kuitenkin myös varuillaan. Joskus kädet menevät puuhkaan vain siksi, että keskustelukumppanillasi on kylmä – eikä siksi, että hän kokisi juttusi uhkaavaksi. Samaten niin sanotut valehtelusignaalit ovat usein harhaanjohtavia – ihminen kun käyttäytyy lähes kuin valehtelisi esimerkiksi silloin, jos häntä vain epäillään valehtelemisesta.

Yleisimpien ruumiinkielen signaalien tunnistaminen on kuitenkin hyödyllistä viestinnän tehostamiseksi. Näin opit tulkitsemaan juttukumppanisi viestit sujuvasti.

2. Viestitä kehollasi

Ruumiinkielen tulkinnan lisäksi on hyvä tuntea erilaiset keholla viestimisen tavat. Jos esimerkiksi pidät esitelmää, ei yleisöä kannata osoitella sormella – se koetaan yhtenä uhkaavimmista eleistä. Sen sijaan esimerkiksi puheenvuoroja jakaessasi voit osoittaa vuorossa olevaa avoimella kädellä.

Yleensäkin on hyvä paljastaa kämmenet sekä uusia ihmisiä tavatessasi, että esitelmöidessäsi. Näin muut näkevät, että olet hyvällä asialla. Kyseessä on samaa perua oleva ele, kuin kätteleminenkin – paljaat kämmenet eivät kätke asetta.

On myös hyvä opetella hymyilemään erilaisissa esiintymis- ja vuorovaikutustilanteissa. Hymy on yksi tehokkaimmista jään sulattajista, ja yksi valloittavimmista tavoista viestiä ilmein. Tässäkin tietoisella harjoituksella saat ihmeitä aikaan, olit sitten luonnostasi millainen yrmyniska tahansa.

3. Vaikuta mielialoihisi

Kuten kirjoitin maanantain blogitekstissä, voit vaikuttaa ruumiinkielelläsi myös omiin mielialoihisi. Hymyilemällä sateisena maanantaipäivänä piristät omaa mielialaasi. Purkamalla puolestaan erilaisia ruumiisi puolustusasentoja kuten ristittyjä käsiä tai jalkoja tunnet olosi itsevarmemmaksi.

Jostakin syystä ilmeidemme ja tuntemusten välillä kulkee kaksisuuntainen tie. Kun yhdistät tätä ymmärrystä ruumiinkielen tuntemukseen, voit vaikuttaa monipuolisesti omiin tuntemuksiisi säätelemällä asentojasi, eleitäsi ja ilmeitäsi.

Ruumiinkieli on kieli, jota kaikki puhumme enemmän tai vähemmän luonnostaan. Opettelemalla ruumiinkielen aakkoset kykenet ymmärtämään juttutoveriasi entistä jouhevammin, viestittämään kehollasi sekä vaikuttamaan myönteisesti omiin mielialoihisi. Alkuun pääset vaikkapa tutustumalla Barbara ja Allan Peasen kirjaan The Definitive Book of Body Language. Voit tilata sen täältä.

Mitä sinun ruumiinkielesi kertoo – ja mitä voit tehdä sillä?

22/11/2010

7 kommenttia

Hymyiletkö siksi, että olet onnellinen – vai oletko onnellinen siksi, että hymyilet? Tosiasiassa kumpikin pitää paikkansa. Hymy seuraa hyvää oloa, mutta vääntämällä kurjana päivänä suupielet ylöspäin, alkaa myös usein tuntua paremmalta. Tämä kaksisuuntaisuus ei rajoitu kuitenkaan vain hymyyn. Koko ruumiisi kertoo, miltä sinusta tuntuu – ja ruumiisi avulla voit myös vaikuttaa tuntemuksiisi.

Ruumiinkielen tuntemus on hyvä apu sosiaalisessa kanssakäymisessä.* Jos työtoverisi kuuntelee juttuasi kädet puuhkassa, on hyvä tietää, että hän kokee juttusi uhkaavaksi tai tylsäksi. Ja jos taas treffikumppanisi fiksailee jatkuvasti kampaustaan, voi olla, että tänään käy flaksi.

Viestität jatkuvasti ruumiinkielelläsi, miltä sinusta tuntuu. Voit myös vaikuttaa omiin tuntemuksiisi tarkkailemalla ruumiinkieltäsi.

Jos huomaat kuuntelevasi tylsää kollegaa kädet puuhkassa, laita kädet sivuille. Tällöin viestität kollegallesi, että olet oikeasti kiinnostunut hänen sanomastaan. Näin kiinnostut myös helpommin siitä, mitä sinulle sanotaan. Myös luennon kuuntelu kädet puuhkassa on aivan erilainen kokemus, kuin käsiä pöydällä lepuuttaen. Jos taas istut jalat ristissä, viestität epävarmuutta. Koivet avaamalla tunnet myös olosi pian itsevarmemmaksi, ainakin jos et ole oikeasti hyökkäyksen kohteena.

Samaten kannattaa kokeilla vääntää suupielet hymyyn vaikka väkisin, jos maanantaiväsymys pääsee yllättämään. Fritz Strackin 1980-luvulla tekemässä tutkimuksessa havaittiin, että suupielten ylös vääntäminen lisäsi ihmisten onnellisuuden tunnetta – vaikka koeasetelmassa temppu tehtiin pitämällä lyijykynää hampaiden välissä.

Jostain syystä ruumiinkieli toimii kumpaankin suuntaan. Ruumiinkielesi ei siis ainoastaan kerro, miltä sinusta tuntuu. Sen lisäksi, että viestit tuntemuksiasi koko kehosi voimalla muille, voit myös kertoa itsellesi, miltä haluat, että sinusta tuntuu hyödyntämällä ruumiinkieltäsi. Kokeile vaikka.

* Jos olet kiinnostunut tutustumaan ruumiinkieleen, aloita vaikkapa kurkkaamalla Barbara ja Allan Peasen teosta The Definitive Book of Body Language.