9 vinkkiä Richard Bransonilta, osa 1/2

16/04/2012

Miljardööri ja filantrooppi Richard Branson julkaisi muutama vuosi sitten loistoteoksen Screw It, Let’s Do It. Siinä Branson linjaa näkemyksensä niistä keskeisistä tekijöistä, jotka johtivat hänen menestykseensä. Kirja on noin sata sivua pitkä, ja sen lukaisee parissa illassa. Suosittelen lämpimästi. Tämän viikon blogipostauksissa esittelen kirjan yhdeksän periaatetta.

1. Toimi

Aivan liian usein jäämme märehtimään ja pohtimaan vaihtoehtoja erehdyksen pelossa. Jos kukaan ei toimi, ei mitään tapahdukaan. Keskeistä on asettaa itselleen tavoitteita ja elää täysillä. Ja kun ryhdyt toimeen, kannattaa viedä hankkeet loppuun asti. Jos menee mönkään, voi sitten katsoa, mitä ensi kerralla kannattaa tehdä paremmin. Bransonin motto onkin todella ”screw it, let’s do it”.

2. Pidä hauskaa

Branson kysyy usein itseltään, tekeekö hänen työnsä hänet oikeasti onnelliseksi. Jos jokin mättää, hän miettii, mitä asialle voi tehdä. Tilaisuuden tullen siihen kannattaa myös tarttua, eikä jäädä miettimään vaihtoehtoja. Elämää kannattaa tarkastella positiivisesti: aina on uusia mahdollisuuksia, kun asioita tarkastelee riittävän laaja-alaisesti. Ja jos työ lakkaa olemasta kivaa, on aika siirtyä eteenpäin.

3. Ole rohkea

Rohkeus ei tarkoita tyhmänrohkeutta. Branson teroittaa, että on tärkeää hahmottaa riskit – ja sitten ottaa niitä. Tässä tärkeää on myös uskoa itseensä. Ei kannata alkaa epäröimään siinä vaiheessa, kun olet juuri ponnistamassa rotkon yli. Tärkeää on myös se, ettet jää murehtimaan menneitä: virheistä kannattaa oppia, mutta niillä ei kannata rankaista itseään loputtomasti.

4. Haasta itsesi

Tähtää aina korkealle. Jokainen tarvitsee elämäänsä haasteita – tämä tekee meistä inhimillisiä. Branson hakee haasteita kahdella tavalla: ensinnäkin, hän pyrkii tekemään työnsä parhaalla mahdollisella tavalla; ja toiseksi, hän etsii aina uusia seikkailuja. Kannattaa siis yhtäältä kokeilla aina uusia juttuja, etsiä uusia harrastuksia ja tutustua uusiin ihmisiin. Toisaalta kannattaa myös hioa tärkeimpiä taitoja ja pitää hyvää huolta läheisimmistä ihimsistä. Ja kun tilaisuus tarjoutuu, pyri ylittämään itsesi.

5. Seiso omilla jaloillasi

”Jos haluat maitoa, ei kannata istua pallilla keskellä peltoa ja odottaa, että lehmä törmää sinuun”, sanoo Branson. Luota siihen, että sinä itse pystyt vaikuttamaan omaan elämääsi. Seuraa unelmiasi, mutta älä elä niissä: pidä silti jalat tiukasti maan pinnalla. Ja tee töitä toisten ihmisten kanssa – kukaan meistä ei ole elämäänsä rakentanut yksin. Me seisomme kaikki jättiläisten hartioilla. Usko itseesi; käsiin, joilla teet työtä; aivoihin, joilla ajattelet; sydämeen, jolla rakastat.

Karkkia ei tehdä ötököistä

04/04/2012

Jätä kommentti

Söimme jokin aika sitten lasten kanssa TV-sekoitus -karkkeja. Siinä karkkeja mutustaessamme kerroin lapsille, että punaisten karkkien väriaine karmiini tehdään kokenillikirvoista, eli yhdenlaisista hyönteisistä.

”Ei”, totesi viisivuotias esikoistyttö. ”Se ei voi pitää paikkaansa”, hän sanoi tomerasti.
”Miksi ei?” kysyin.
”Ei karkkia tehdä ötököistä. Karkki tehdään sokerista.”

PS. Ajattelun ammattilainen lomailee pääsiäisen yli. Seuraava blogikirjoitus ilmestyy keskiviikkona 11.4. Antoisaa pääsiäistä kaikille!

Kuinka monet uskomukset oikeastaan pitävät paikkansa?

02/04/2012

21 kommenttia

Kansasin Topekassa sijaitseva Westboron baptistikirkko on tullut suomalaisille tutuksi tärähtäneen pastorinsa Fred Phelpsin uhittelusta. Phelpsin mukaan Suomi on varsinainen Sodoma ja Gomorra, jossa paholainen pääsee mekastamaan estoitta. Phelpsillä on kiivas kannattajakunta, joka jakaa hänen näkemyksensä. Phelpsin uskomuksissa ei näyttäisi kuitenkaan olevan päätä eikä häntää.

Mutta kenen käsitys asioista sitten pitää paikkansa? Katsotaanpas paria verrokkia. Otetaan aluksi vaikkapa Pasi, teologian opiskelija, joka suhtautuu uskontoon hartaudella, mutta tieteellisen viitekehyksen kautta tarkastellen. Pasi ajattelee, että vaikka Phelps onkin lähtökohtaisesti kristitty, hän kärjistää teologista kantaansa liikaa. Fysiikan opiskelija Pena on puolestaan ateisti. Hän on sitä mieltä, että kajahtanut pastori pitäisi kiikuttaa suorinta tietä pakkohoitoon.

Kuka on oikeassa?

Joka ikinen näistä hahmoista – Phelps itse ja hänen kuvitteelliset vastakappaleensa – ajattelee itse olevansa täysin oikeassa. Phelps tietää, että Suomi on viho viimeinen paheen pesä, koska täällä suhtaudutaan niin hövelisti vaikkapa homoihin ja niin edelleen. Pasi tietää, että Phelps on hihhuli, jota ei kannata ottaa tosissaan. Ja Pena tietää, että Phelps, niin kuin kaikki muutkin uskontoon hurahtaneet hörhöt, kärsii pahanlaatuisesta harhakuvitelmasta. Uskontohan on oopiumia kansalle.

Joka ikinen meistä sitoutuu apinan raivolla omiin uskomuksiinsa. Samalla toisin ajattelevien uskomukset alkavat vaikuttaa meistä älyttömiltä. Joka ikinen uskontokunta puhuu omista dogmeistaan absoluuttisina totuuksina – ja kilpailevan uskontokunnan uskomuksista hölynpölynä. Ihan samalla tavalla toimii tiede: jos sitä ei ole todistettu, sitä ei ole olemassa. Ja sitten ihmetellään, kun kivet hohtavat pimeässä.

Tosi asia on, että tiedämme loppujen lopuksi aivan tavattoman vähän. Kaikista uskomuksistamme oikeasti toimivia on todellisuudessa vain murto-osa. Vaikka monet uskomuksista tuntuvat tosilta, se johtuu siitä, että voimme aina tuoda häiriötekijän ilmaantuessa mukaan uusia olettamuksia. Kuten amerikkalaisfilosofi W.V.O. Quine totesi, mikä tahansa uskomus voidaan tehdä todeksi tuomalla mukaan riittävästi uusia reunaoletuksia.

Tieteellisellä maailmankuvalla on piirun verran uskonnollista paremmat selitysmahdollisuudet sikäli kuin puhutaan kuurakettien ampumisesta tai vaikkapa pimeässä hohtamisen selvittämisestä. Mutta tiedekään ei ole erehtymätön. Päin vastoin – myös iso osa tieteen tämänhetkisestä tietämyksestä tullaan osoittamaan ennen pitkää vääräksi. Kuten Berkeleyn yliopiston kehityspsykologian professori Alison Gopnik totesi luentosarjansa aluksi, 85% siitä mitä hän aikoo opettaa todistetaan vääräksi seuraavan 15 vuoden kuluessa.

Jos kerran niin monet toden tuntuiset uskomuksemme eivät pidä paikkaansa, mitä tässä voi oikein tehdä? Ratkaisu löytyy nähdäkseni amerikkalaiselta pragmatisti William Jamesilta. James luopui kokonaan totuuden käsitteestä sen klassisessa merkityksessä. Hänen mukaansa tosi uskomus on siis se, mikä toimii – kunnes se korvataan vielä paremmalla uskomuksella. Suuri osa uskomuksistamme ei pidä paikkaansa. Mutta niin pitkään kuin pärjäämme uskomustemme kanssa, voimme toimia ikään kuin ne pitäisivät paikkansa.

Fred Phelpsin maailmankuva voi ihan oikeasti olla toimiva näkemys Kansasin Topekassa. Pasin maailmankuva voi puolestaan antaa hänelle avaimet yhdenlaiseen hyvään elämään, Penan toiseen. Erilaiset uskomusjärjestelmät ovat siis puoliksi oikeassa: “meidän tapa” ajatella on kuin onkin usein mitä oivallisin. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että “noiden tapa” ajatella olisi väärin.

Valtavassa uskomustemme verkostoissa monet ovat taatusti sellaisia, jotka eivät pidä paikkaansa. Mutta ei se mitään: niin pitkään kun uskomuksemme toimivat edes joten kuten, pidetään niistä kiinni. Sitten kun vastaan tulee jotain, jota emme enää osaakaan selittää, voimme avata uskomusjärjestelmämme lähemmälle tarkastelulle ja nähdä asiat uudessa valossa. Kuten Sokrates teroitti, viisainhan on kuitenkin se, joka tietää, että ei tiedä.

Älä sotke ympyröitäni

30/03/2012

5 kommenttia

Vuonna 212 eaa. roomalainen kenraali Marcus Claudius Marcellus valloitti Syrakusan. Hän oli kuullut nerokkaasta matemaatikosta Arkhimedeestä, ja käski sotilaan hakea hänet luokseen.

Kun sotilas saapui matemaatikon kotiin, hän työskenteli vaativan geometrisen ongelman parissa, jota varten hän oli piirtänyt maahan ympyröitä. Sotilas ryntäsi sisään ja käski Arkhimedestä mukaansa.

Tämä oli kuitenkin niin keskittynyt ongelmaansa, ettei edes nostanut katsettaan sanoessaan hermostuneelle sotilaalle kuuluisat viimeiset sanansa: ”Noli turbare circulos meos” – älä sotke ympyröitäni.

Matematiikkanero oli niin uppoutunut työhönsä, että siinä kuolemakin jäi kakkoseksi.

Rahat vai hyvinvointi?

23/03/2012

8 kommenttia

David Cameronin kanssa Britannian hyvinvointipolitiikkaa kehittänyt Stewart Wallis piti viime syksynä Berliinin Falling Walls -konferenssissa loistavan puheenvuoron talouspolitiikasta. Wallis totesi, että talouskasvuun perustuva mittaaminen on tullut tiensä päähän. Jos haluamme kehittää hyvinvointia kannattelevaa politiikkaa, tulee meidän mitata ensi sijassa hyvinvointia. Raha tulee vasta kakkosena.

”You treasure what you measure”, sanoi Wallis osuvasti: arvostamme sitä, mitä mittaamme. Jos mittari on raha, rahakasat kasvavat. Jos mittarina on hyvinvointi, hyvinvointi kasvaa. Kumman varaan haluamme ripustaa politiikkamme?

Vapaan markkinatalouden ihanne on tarkkaan harkittua typeryyttä

21/03/2012

57 kommenttia

Helsingin sanomissa oli viime viikolla oivaltava juttu zombietaloudesta. Näyttäisi siltä että nykyaikainen liiketalousteoretisointi on tullut tiensä päähän. Siitä huolimatta toimimattomia teesejä pidetään pystyssä kuin zombeja. Vapaan markkinatalouden ihannointi ei tuota ihmisille hyvinvointia – mutta silti äänekäs vähemmistö kannattaa tätä itsekkyyden palvontaa.

Nykytaloustieteen ongelmana on se, ettei sillä ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa.

Vakuutusyhtiö Ilmarisen talousjohtaja Jaakko Kiander osoitti taannoin Suomen filosofisen yhdistyksen Talous-kollokviossa, että nykyinen taloustiede perustuu täysin epärealistiseen ihmiskuvaan. Ihmiset oletetaan rationaalisesti täydellisiksi päätöksentekijöiksi, jotka arvioivat kylmän rauhallisesti eri vaihtoehtoja ennen päätöksen tekemistä. Tämä teoreettinen idea-avaruus ei voisi olla kauempana todellisuudesta, jossa pörssimeklarit huutavat osakkeita sekuntiaikataulussa dopamiinipöllyissään ja Pihtiputaan Pasit ja Penat lottoavat seitsemännentoista pikavippinsä perjantaipullon ostaakseen.

Tosi asiassa tutkimus on osoittanut jo pitkään, että ihminen on kaikkea muuta kuin rationaalinen päätöksentekijä. Yalen yliopiston psykologian professori John Bargh on esittänyt, että peräti 95% kaikesta inhimillisestä käyttäytymisestä tapahtuu tiedostamattomien prosessien varassa. Maailman johtaviin päätöksenteon tutkijoihin lukeutuva MIT:n professori Dan Ariely on puolestaan osoittanut, että suurin osa ihmisen päätöksistä perustuu täysin irrationaalisiin ennakko-oletuksiin. Ihmisen toiminnasta tavattoman pieni murto-osa on aidosti johdonmukaista.

Vapaan markkinatalouden ihanteen tarkoituksena ei kuitenkaan taida edes olla totuudenmukaisen mallin kehittäminen – vaan sellaisen, joka palvelee menestyjien etua. Jos ihmiset oletetaan rationaalisiksi päätöksentekijöiksi, voidaan väliinputoajien etua palvelevat sääntelyjärjestelmät purkaa. Ryyppykierteessä kärvistelevät ressukathan ovat vain laiskoja.

Kun taloustieteen professori sanoo, että Pasi tekee harkitun päätöksen kossupulloon tarttuessaan, saadaan tällaiset ajatushirviöt salakuljetettua osaksi poliittista päätöksentekoa. Näin syntyy esimerkiksi pikavippijärjestelmän tapaisia täysin käsittämättömiä epäsikiöitä: pääoman omistajat pääsevät kasvattamaan voittojaan kaikkein köyhimpien kustannuksella. Ei mikään ihme, että tuloerot kasvavat.

Vapaa markkinatalous ja siitä seuraava sääntelyjärjestelmien purkaminen ovat viime kädessä tarkkaan harkittua typeryyttä. Tällä nykytaloustieteen peruskivellä ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa, jossa päätökset tehdään hetken mielijohteesta ja yhteiskunnan alimmalla portaalla usein erilaisten addiktioiden motivoimana.

Silti nykytaloustieteilijöiden nokkelan argumentaation varjolla voidaan pääomia tukevaa politiikkaa yhä harjoittaa. Typeryys on kuitenkin typeryyttä, vaikka voissa paistaisi. Pohjimmiltaan epärationaalisten ihmisten kanssa emme pärjää ilman hyvin suunniteltuja tukirakenteita.

Kaikki yhden – vai yksi kaikkien puolesta?

19/03/2012

11 kommenttia

Viime aikoina on taas paukutettu kovaan ääneen ihmisen oikeudesta itsekkyyteen. Erityisesti Björn Wahlroos ihannoi avoimesti yksilön oikeutta toteuttaa itseään muista välittämättä. Peruste on yleensä sama: itsekkyys on olennainen osa jokaisen organismin henkiinjäämistä.

Kyseessä on kuitenkin alkeellinen virhepäätelmä.

Argumentaatioteoriassa tunnetaan klassinen argumenttivirhe, jota nimitetään naturalistiseksi virhepäätelmäksi. Siinä päätellään siitä, miten asiat ovat siihen, miten niiden pitäisi olla. Tyypillisin esimerkki tästä on tukea moraaliargumenttia sillä, mikä on luonnollista. Itsekkyys on luonnollista – siispä se on hyvää. Mutta kun luonnollista on myös nälkäkuolema ja naapuriheimon joukkomurha.

Se, mikä on ihmiselle luonnollista ei ole lainkaan välttämättä ihmiselle hyvää. Tämän saa tuta Nallekin laukoessaan äkkivääriä kommenttejaan. Sitten pitää ihmetellä, miksi media nimittelee ökyksi ja kadulla osoitellaan sormella. Itsekkyys kun ei sosiaalisessa yhteisössä tuota yleensä kovinkaan kauaskantoisia tuloksia. Itse asiassa itsekkyys tuottaa tuloksia vain lyhyellä tähtäimellä. Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää.

Törmäsin taannoin tutkimukseen, jonka mukaan ihmiset ovat luonnontilassa harjoittaneet hyperseksiä – siis kaikki kaikkien kanssa. Artikkelissa aprikoitiin sitä, että ihmiselle moniavioisuus on luonnollinen tila, ja yksiavioisuus viljelykulttuurin myötä syntynyt epäluonnollinen vääristymä. Moniavioisuus kun mahdollistaa vahvimpien geeniperimän siirtymisen sukupolvelta toiselle.

Ongelmana on, että vahvimpien geeniperimän siirtäminen on hyvä juttu vain silloin kun asustellaan metsän siimeksessä. Siinä vaiheessa, kun kilpakumppanin nenän lyttääminen ei riitä enää tulosten saamiseen, ei vahvuus ole selviytymisen merkityksellisin kriteeri. Darwinkaan ei puhunut vahvimpien eloonjäännistä – vaan sopivimpien. Ja vasta yksiavioisuus takaa sen, että myös hintelät paksurilliset nörtit pääsevät jatkamaan sukuaan. Näin ydinvoimalat saadaan tuottamaan lämpöä, ja kuuraketit ammuttua matkaan. Yksiavioisuus takaa nimittäin lajille paljon alkukantaista moniavioisuutta monipuolisemman osaamiskirjon.

Professori Martin Seligman on tutkimuksissaan löytänyt kolme erilaista onnellisuuden tasoa. Wahlrooslaiset libertaarit operoivat näistä alkeellisimman, hedonistisen tason kanssa. Seuraavalla tasolla ihminen löytää työstään flow-kokemuksia ja työskentelee sisäisesti motivoidun asian parissa – siis ilman tarvetta ulkoisille kannustimille. Mutta kaikkein korkein onnellisuuden taso, on Seligmanin mukaan merkityksellisyys – siis se, että ihminen kykenee palvelemaan flow-tilassa työskennellen koko yhteisön etua.

Itsekkyys voi olla lyhytnäköisesti toimivin ratkaisu luolamiesyhteisössä. Kulttuurievoluutio on kuitenkin painellut kovaa vauhtia biologisen evoluution ohi. Se, mikä on luonnonmukaista ei ole välttämättä hyvää. Parhaat tulokset saamme aikaan silloin, kun kaikki puhaltavat yhteen hiileen – ja toimivat yhteisen hyvän eteen.

Elämän salaisuus?

16/03/2012

7 kommenttia

Douglas Adamsin romaanissa Linnunradan käsikirja liftareille avaruusmuukalaisten supertietokone Deep Thought selvitti elämän salaisuutta seitsemän ja puoli miljoonaa vuotta. Vastaukseksi se sai luvun 42.

1990-luvun alussa Cambridgen yliopiston astronomit alkoivat laskea niin sanottua Hubblen vakiota, jonka sanottiin olevan avain moniin maailmankaikkeutta koskeviin kysymyksiin. Kahden vuoden laskutoimitusten jälkeen tulos oli selvä. Huipputähtitieteilijät eivät kuitenkaan olleet uskoa tuloksiaan.

Vastaus oli 42.

Lasta tulee rakastaa ehdoitta

07/03/2012

10 kommenttia

Tiikeriäiti Amy Chua esitti, että lapset tulee kasvattaa kovalla kurilla, koska muuten heistä kasvaa epävarmoja pullamössöaikuisia. Chua on tässä puoliksi oikeassa: jos lapsi oppii pienestä pitäen ymmärtämään, että onnistuminen on harjoituksesta kiinni, tulee hän myös itsevarmaksi. Samaan aikaan kiinalaisittain kasvatetut ylisuorittajat joutuvat kuitenkin nuorina aikuisina masennuskierteeseen.

Chua on väärässä siinä, että hänen edustamansa kasvatustyyli olisi ainoa tapa, jolla lapselle kehittyy hyvä itsetunto. Chuan menetelmälle on olemassa vaihtoehto, joka ei jätä lapsia itsevarmoiksi hermoraunioiksi.

Lasta tulee rakastaa ehdoitta.

Kasvatustieteilijä Alfie Kohn esittää loistokirjassaan Unconditional Parenting pitkälti Chuan näkemyksen peilikuvan. Siinä, missä Chua asettaa äidinrakkautensa ehdoksi hyvin soitetun pianoläksyn tai matematiikan kokeen kymppituloksen, esittää Kohn, että lapsen itsetunnon ja hyvinvoinnin taustalla on nimenomaan vankkumaton luottamus siihen, että kävi miten kävi, häntä rakastetaan aina.

Kohn vie näkemyksensä jopa niin pitkälle, ettei lasta tulisi edes rangaista tai palkita: ulkoisilla motivaattoreilla lapsi oppii vain tavoittelemaan palkintoa ja välttämään rangaistusta. Näin hän menee aina sieltä, missä rima on matalin. Riittävän tehokkailla rangaistuksilla lapsi oppii toki toimimaan tehokkaasti – mutta täysin riippumatta siitä, mihin oma temperamentti ohjaisi. Tästä seuraa nopeasti masennuskierre. Jos lapsi sen sijaan toimii oman temperamenttinsa mukaan ja tekee vanhempien kannustamana juuri niitä asioita, joista hän pitää kaikkein eniten, hän oppii niissä erinomaiseksi – ja saavuttaa siis saman itseluottamuksen kuin Chuankin mallissa.

Kovan kurin ja ehdottoman rakkauden ero liittyy myös siihen, minkälaisia onnistujia lapsista kasvaa. Täyden kympin tavoittelu opettaa mukautumaan tehokkaasti olemassa olevaan yhteisöön. Tiikeriäiti kasvattaakin tulevat Yalen lakimiehet ja Harvardin bisnesketut. Oman kutsumuksen ja temperamentin seuraaminen ja lapsen omien valintojen ehdoitta tukeminen ohjaavat lasta puolestaan rikkomaan rajoja ja kokeilemaan turvassa uutta. Tästä syntyvät tulevaisuuden Einsteinit ja Steve Jobsit.

Ei silti, että lapsen tulisi kasvaa sen enempää lakiketuksi kuin huippufyysikoksikaan. Pääasia, että hän saa kasvaa juuri sellaiseksi, joka hän on, parhaalla mahdollisella tavalla. Ja niin, että hän tietää tulevansa rakastetuksi, kävi miten kävi. Menestys riittää vain niin pitkälle. Itsetunnon vankkumattomin perusta tulee kokemuksesta siitä, että tapahtui mitä tahansa, äidin ja isän rakkaus ei koskaan lopu.

Pelko ja positiivinen ajattelu

27/02/2012

8 kommenttia

Minua pelottaa aika usein. Olen sillä tavalla neuroottinen, että mietin tämän tästä, mitä ihmiset minusta ajattelevat; riittävätkö rahat ensi kesällä; osaanko vetää uuden koulutuksen riittävän hyvin; osaanko toimia oikein uusia ihmisiä kohdatessani.

Myös esiintyminen pelottaa. Vaikka olen vetänyt sellaiset 150 koulutusta ja useamman tusinaa akateemisia konferenssiesitelmiä, jännitän silti yhä esiintymistä. Mitä tärkeämpi esiintyminen on minulle, sitä enemmän kädet tärisevät. Mutta vaikka minua pelottaa, lähden yhä uudelleen puhumaan. Pelkääminen on normaalia. Mutta sen ei tarvitse estää toimintaa. John Waynen sanoin:

Rohkeus on sitä, että pelkäät kuollaksesi – mutta nouset silti satulaan.

Viime aikoina minulta on kysytty usein positiivisen ajattelun merkityksestä. Olen tässä blogissa kirjoittanut positiivisuudesta paljon, mutta viimeaikaisessa kiinnostuksessa syynä liene se, että alleviivaan aika painokkaasti positiivisuuden merkitystä uudessa kirjassani. Kysymys on sikäli mielenkiintoinen, että minun perustemperamenttini on oikeastaan aika negatiivinen. Luontainen taipumukseni on murehtia asioista ja huolehtia huomisesta. En siis tarvitse kirjassa esittelemiäni menetelmiä siksi, että olen niin positiivinen – vaan juuri siksi, että en ole.

Esimerkiksi huolehtimisen selättävällä Tik Tak -menetelmällä tai erehdysten jälkeen apua tarjoavalla erehdysten hallinnalla on elämässäni merkittävä rooli. Tällaiset menetelmät pitävät huolen siitä, että vaikka luontainen taipumukseni on murehtia, pystyn monesti kampeamaan itseni kerta toisensa jälkeen murheen alhosta takaisin ratkaisukeskeisen ajattelun piiriin. Ongelmien tuijottaminen kun vain lisää stressikierroksia. Nähdäkseni vasta keskittymällä ratkaisuun on mahdollista saada asioita aikaiseksi.

Pelko on normaalia. Sille ei kuitenkaan tarvitse antaa valtaa. Positiivisen ajattelun menetelmät mahdollistavat sen, että vaikka kuinka kädet tärisevät, uskallat silti nousta satulaan yhä uudestaan.