Pieniä ajatuksia vuoden loppuun

Ihmiset eivät ole koneita. Jokaisella on oma intohimo. Löytämällä oman intohimosi ja selvittämällä, miten voit olla sen avulla muille hyödyksi pääset käsiksi palkitsevaan ja antoisaan elämään. Kun vielä tasapainotat tehtävän vaativuustason taitojesi kanssa, työskentelet päivät pitkät flow-kanavassaihmisenä olon optimitilassa.

Taidot kasvavat harjoitusten kautta. Myös älykkyys on taito, jonka voi oppia. Lisäksi äly kasvaa positiivisten odotusten kautta. Opettelemalla positiivista ajattelua myös löydät nopeasti ratkaisut ongelmiin – ratkaisukeskeisesti ajattelemalla ei mikään ole mahdotonta. Jokainen on erityisyksilö: jokaiselle on olemassa jokin intohimoinen juttu, joka kannattelee elämää kun sen löytää. Jos et ole löytänyt sitä vielä, jatka etsimistä – äläkä tyydy vähempään.

PS. Ajattelun ammattilainen joululomailee. Seuraava blogikirjoitus ilmestyy maanantaina 9.1.2012. Lämmintä joulua ja antoisaa uutta vuotta kaikille!

Jokainen ihminen on erityisyksilö

Meillä on kaksi voimallista valtavirtakulttuuria, jotka ohjaavat käsitystä yksilöllisyydestä. Erityisesti Amerikassa suosioon on noussut alun perin Kreikasta kumpuava sankarikulttuuri. Sankarikulttuuri korostaa erityisyksilöitä, jotka nousevat ryhmän yläpuolelle. John McClane, Rambo ja Akilleus osoittavat kaikki olevansa ensiluokkaisia kansalaisia tavisten laotessa sotakentillä.

Suomeen on puolestaan juurtunut slaavilaisperäinen ryhmähenki, jonka mukaan ketään ei saisi nostaa ryhmän yläpuolelle. Se tiivistyy lauselmaan: “Kuka sinä oikein luulet olevasi?” Suomalaisessa kulttuurissa normi on tasapäisyys – ja siitä irti rimpuileminen vaatii vähintään nallewahlroosilaisen egon.

Amerikassa siis pyritään kannustamaan huippujen syntymistä. Suomessa taas halutaan lanata kaikki samalle viivalle. Kumpikaan strategia ei kuitenkaan toimi kovin hyvin. Ensimmäisestä seuraa jyrkkää eriarvoisuutta. Toisesta puolestaan latteaa tasapäisyyttä. Sitä paitsi, on olemassa kolmaskin vaihtoehto. Sivuutetaan sekä eriarvoistaminen että tasapäistäminen.

Joka ikinen ihminen on erityisyksilö.

Kuka tahansa voi päästä omassa intohimossaan flow-kanavaan ja kehittyä alansa huipputekijäksi. Juuri sinun huippukohtasi liittyy kuitenkin ennen kaikkea temperamenttiisi – ei koulutukseesi tai siihen, mitä muut sinulta odottavat. Joitakin temperamentista kumpuava kutsumus ohjaa punaiselle matolle tai hiukkaskiihdyttimen ääreen. Toisille flow-kanava löytyy puolestaan trukin puikoista tai putkia rassaten. Kysymys kuuluukin: kuinka sinusta voi tulla paras mahdollinen sinä?

Me myös tarvitsemme näitä todellisia erityisyksilöitä. Jos putkesi paukahtavat, haluatko, että hommaa hoitaa mieluummin duuniinsa leipääntynyt potentiaalinen rokkitähti, vai putkimiehen hommista intohimoisesti pikkunappulasta unelmoinut ammattilainen?

Jokaisen ihmisen arvo on prikulleen sama. Todellista osaamista ruokkivassa yhteiskunnassa ei ole Gaussin käyrää, eikä tähdenlentoja. Osaavassa yhteiskunnassa jokainen on oman alansa supertähti – oli sitten kyse kvanttifysiikasta tai trukin kuljettamisesta. Jokainen ihminen on erityisyksilö.

Ihmisenä olon perustila on flow

Steve Jobs kertoi elämänkerrassaan jutun neljännen luokan opettajastaan. Jobs oli ala-asteella pahemman luokan häirikkö. Neljännen luokan opettaja tajusi kuitenkin, ettei Jobs ollut pikkugangsteri. Poika oli vain turhautunut, koska hänellä oli tylsää. Opettaja alkoi antaa pikku-Jobsille lisätehtäviä ja niin hän rauhoittui tunneilla. Jobs totesi, että ilman opettajaansa hänestä olisi todennäköisesti tullut taparikollinen.

Gillian Lynne oli puolestaan saanut diagnoosin ylivilkkaudesta. Tyttö ei pärjännyt koulussa, koska hän ei meinannut pysyä tunneilla millään paikoilla. Tytön onneksi hoitava lääkäri vaihtui. Kun uusi lääkäri kutsui tytön äidin luokseen, hän napsautti radion päälle ja poistui huoneesta. Pikku-Gillian ponnahti saman tien pystyyn ja alkoi tanssia. ”Arvon rouva”, sanoi lääkäri, ”tyttärenne ei ole sairas. Tyttärenne on tanssija.” Äiti kiikutti pikkutytön tanssitunneille. Lopulta hänestä tuli maailmankuulu tanssija ja koreografi, jonka kädenjälkeä saadaan ihastella muun muassa menestysmusikaaleissa Cats ja Phantom of the Opera.

Mutta kuinka monelle turhautuneelle tai ylivilkkaalle lapselle käy huonommin kuin Jobsille tai Lynnelle? On ihan päätöntä, että ajattelemme yhä, että tylsistyminen ja turhautuminen ovat osa normaalin ihmisen elämää.

Normaalin elämän ei kuulu olla turhauttavaa.

Steve Jobs, Gillian Lynne ja lukemattomat muut maailman huipputekijät ovat onnekkaita: niitä, joiden ympäristö on tajunnut heidän erityisyytensä. Mutta kuinka monta potentiaalista huippua istuu tällä hetkellä linnassa lusimassa, koska kukaan ei hoksannut antaa vähän enemän tekemistä, vähän enemmän vastusta? Ja vastaavasti, kuinka moni syrjäytyy, kun taitotaso ei yllä Gaussin käyrän keskikohtaan levottomien jalkojen tähden? Tämä on erityisen hälyttävää siksi, että vastaus sekä yli- että alisuorittajille on prikulleen sama: taitotason sovittaminen omaan nykytilaan. Tästä alkaa kasvu, jonka seurauksena niin huiput kuin pahnanpohjimmaiset ampaisevat raketin lailla oman alansa huipuiksi.

Mihaly Csikszentmihalyin tutkimuksissaan löytämä flow-kanava osoittaa sen, että kuka tahansa pystyy kehittymään haluamallaan alalla. Alkuasetelma ei ratkaise lopputulosta: hitaalle oppilaalle vastusta lasketaan, ja nopealle sitä nostetaan. Näin kukaan ei turhaudu, eikä kukaan putoa kelkasta. Ja kun oppilas pääsee flow-kanavaan, kehitys tapahtuu kuin itsestään. Tästä ihmisen hermoston toimintaperusteet pitävät huolen.

Joka ikisellä ihmisellä on jokin sellainen asia, johon hän voi suhtautua intohimoisesti. Harjoittelemalla alaansa flow-kanavassa kuka tahansa pystyy kehittymään oman alansa huipputekijäksi. Tyhmyys tai fiksuus riippuu tarkalleen siitä, pääseekö ihminen toimimaan omalla optimitasollaan. Flow-kanavassa kehitystä tapahtuu. Sen ulkopuolella oppi tyrehtyy.

Ei ole olemassa tyhmiä tai fiksuja ihmisiä – on vain tyhmiä tai fiksuja tapoja toimia. Tylsistyminen ja turhautuminen tönivät ihmisen pois optimitilasta – ja siihen takaisin pääsyyn on yksinkertainen ratkaisu: tekemisen haastavuuden suhteuttaminen todelliseen taitotasoon. Turhautumisen aika on ohi. Ihmisenä olon perustila on flow.

”Se oli vitsi”

Muistan tapauksen ala-asteelta. Luokan pullukka odotti yksinään välitunnin loppumista. Samassa koulukiusaaja pamahti paikalle ja tokaisi: “Mitä läski?” Pullukka purskahti itkuun ja karkasi paikalta. Kun opettaja kysyi, mikä on hätänä, hän kertoi tapahtuneesta. Koulukiusaaja puolestaan totesi, ettei pullukalla ole huumorintajua: “sehän oli vitsi!”

Huumori ei ole hauskaa silloin kun sillä on uhri.

Tätä samaa retorista metkua käytetään myös aikuisiällä tämän tästä. Joku sanoo jotain ikävää tai loukkaavaa, ja sitten kun joutuu vastaamaan syytökseen, vedotaankin vastapuolen huumorintajuttomuuteen. Esimerkiksi viimeaikaisessa poliittisessa keskustelussa tämä konnankoukku on noussut ennenäkemättömään huutoon. Huumorin funktio on kuitenkin viihdyttää, eli tuottaa mielihyvää. Silloin kun sanat satuttavat, ei ole kyse huumorista – vaan henkisestä väkivallasta.

Vaikka kulttuurissamme usein niin ajatellaan, sanat eivät ole harmittomia. Kerran ääneen sanottu lause saattaa jäädä elämään ihmisten mielissä, vaikka se kuinka peruttaisiin jälkikäteen. Ja samalla tavalla “vitsikäs” loukkaus tekee tuhoaan, vaikka sitä kuinka seliteltäisiin jälkikäteen.

Ihminen on viime kädessä tässä asiassa hurjan yksinkertainen otus. Kauniit sanat aiheuttavat mielihyvää. Ja naljailut ja ilkeilyt puolestaan pahoittavat mielen – vaikka nahka olisi kuinka kovetettu. Sanat aiheuttavat aivoissa verkottuneita reaktioita, jotka ulottuvat myös tunnesäätelystä vastaaville aivoalueille. Kauniit sanat sytyttävät positiivisen tunnereaktion ja nostavat mielihyvähormonien tuotantoa. Naljailu puolestaan tööttää verenkierron täyteen kortisolia ja muita stressihormoneita.

Tämän takia olisikin tärkeää pyrkiä ennen kaikkea positiiviseen ilmaisuun niin kotona kuin töissäkin. Maailman johtaviin avioliittotutkijoihin kuuluva John Gottman havaitsi tutkimuksissaan, että kestäviä avioliittoja yhdisti yksi erityinen asia: positiivisten ja negatiivisten tunneilmaisujen suhde oli 5:1.

Keskittämällä keskustelu kohteliaisuuksiin ja aitoon huumoriin, on kaikilla hyvä olla. Naljailuun ja piikittelyyn perustuva perhe- tai työelämä ei tee viime kädessä kenellekään hyvää: päin vastoin, jatkuvassa stressitilassa toimiminen johtaa ennen pitkää sydän- ja verenkiertosairauksiin ja pahimmillaan jopa syöpään.

Ja vitsit: hyvä vitsi on sellainen, joka naurattaa kaikkia asianomaisia.

Paha, paha Omena

Steve Jobs kuoli viime viikolla. Ei kestänyt montaakaan tuntia, kun korppikotkat jo löysivät haaskan. Samalla kun verkko täyttyi surunvalittelusta, säntäsivät bloggaajat ja toimittajat nostamaan esiin myös Applen “pimeän puolen”.

Suosituin argumentti on väittää, että Apple riistää kiinalaisia työntekijöitä Foxconn-tuotantolaitoksessaan, jossa työläiset ovat päätyneet jopa itsemurhaan epäinhimillisten olosuhteiden takia. Tämä argumentti on tosi: Foxconnissa työolosuhteet ovat tutkimusten mukaan kaameat. Samalla se on kuitenkin myös täyttä hölynpölyä.

Ensinnäkin, Foxconn ei ole Applen tuotantolaitos. Se on monikansallinen yritys, jolle ovat Applen ohella ulkoistaneet tuotantonsa myös muiden ohella Microsoft, Nintendo, Intel, Amazon – ja Nokia. Toisekseen, kun katsotaan Foxconnin itsemurhatilastoja, ne ovat itse asiassa pienemmät kuin Kiinan valtaväestön. Kyse on samasta ilmiöstä, kuin “pedofiilipappien” tapauksessa: kun tarkastellaan pientä otosta ilman suhdelukua suurempaan väestöön, näyttävät siinä tapahtuvat poikkeamat korostuvan.

Mutta kolmanneksi – ja tämä kohta on nähdäkseni tärkein – tämä argumentaatio sivuuttaa kokonaan tosiseikan, josta eivät ole vastuussa vain suuryritykset, vaan joka ikinen meistä.

Länsimainen kulttuuri perustuu yhä orjatyölle.

Joka ikinen yritys, joka on ulkoistanut tuotantonsa itään perustuu käytännössä ihan samanlaiseen toimintamalliin, kuin se, johon turvautui Afrikan tulokkaita puuvillaplantaaseillaan riistänyt etelävaltiolaisen ketku. Ja käytännössä tämä tarkoittaa joka ikistä yritystä, joka tuottaa mitään fyysisiä tuotteita. Jopa lempilenkkarivalmistajani Karhu siirsi taannoin tuotantonsa Virosta Kiinaan.

Idässä työolosuhteet ovat pitkälti samanlaiset kuin 1800-luvun orjilla. Me olemmekin kätevästi ulkoistaneet koko orjuuden, jotta se ei rumentaisi meidän omaa maisemaamme. Kun se tapahtuu jossain kaukana, sitä ei tarvitse ajatella.

Mutta Apple-argumentaatiolla on vielä pimeämpi puoli kuin se, että menestyjää nyt pitää vaan päästä tavalla tai toisella nokkimaan. Suurin ongelma tässä on se, että kun lehdet kirjoittavat siitä, miten elektroniikkajätti riistää työläisiään, me saamme kätevästi syyllisen. Kun voimme ajatella, että “kyllähän Applen pitäisi tehdä asialle jotain”, meidän ei tarvitse. Kun voimme osoittaa jotakuta sormella, meidän ei tarvitse enää tuntea tunnontuskia kaukoidän riistämisestä.

Tosi asiassa joka ikinen meistä on syyllinen Foxconnin tapahtumiin. Vaikka et omistaisi ainuttakaan elektronista härpäkettä, elät kuitenkin kulttuurissa, jonka koko infrastruktuuri perustuu näille rakenteille. Pakoon pääsee vain tekemällä Linkolat: muuttamalla metsän keskelle ja kaatamalla ja keräämällä oman lounaansa.

Tämä ei tarkoita sitä, etteikö tästä asiasta pitäisi puhua – ja etenkin, etteikö sille pitäisi tehdä jotain. Tämä tarkoittaa kuitenkin sitä, ettei meidän kannata haaskata aikaa syyllisten etsimiseen. Ennemminkin meidän kannattaa pysähtyä miettimään, mitä me voisimme tehdä, jotta Foxconnin ja muiden idän tuotantolaitosten olosuhteita saataisiin kohenemaan.

Erityisesti meidän kannattaisi miettiä, olisimmeko sittenkin valmiit maksamaan iPhonestamme tuhatkunta euroa – tai Nokian peruskännykästä pari sataa. 1990-luvun lopussa Apple oli viimeisiä amerikkalaisia elektroniikkavalmistajia, jotka siirsivät tuotantonsa USA:sta itään. Eettiset ja laadulliset standardit eivät kestäneet siinä vaiheessa, kun hintatasollaan itsensä marginaaliin ajanut yritys oli menossa konkurssiin.

Miten Halla-aholaisuuteen pitäisi suhtautua?

Sain maanantain blogipostaukseen Facebookissa kommentin, jossa kirjoittaja ihmetteli, miten käy, jos Jussi Halla-aho ja hänen kannattamansa äärioikeistolainen ajattelutapa pääsevät valtaan käyttämällä likaista retoriikkaa. Nähdäkseni ratkaisu ei voi kuitenkaan olla vaientaa Halla-ahoa kannattajineen. Ilman sananvapautta elämme jo diktatuurissa.

Mutta jos oma arvomaailma ei lankea yksiin Halla-aholaisten kanssa, mitä sitten pitäisi tehdä?

Ensinnäkin on syytä miettiä, mistä Halla-aholaisuus oikeasti johtuu. Miksi ihminen voi niin huonosti, että ainoa tapa selviytyä on lähteä hakemaan syyllistä keinotekoisesti jostain muualta kuin omasta elämästä? Nähdäkseni tilanne on se, että meillä on Suomessa satoja tuhansia suunnattoman turhautuneita ihmisiä. Ratkaisu ei voi olla näiden ihmisten vaimentaminen tai syyllistäminen. Sen sijaan meidän pitäisi miettiä, mitä voisimme tehdä, jotta näillä ihmisillä olisi parempi olla. Mitä me voimme tehdä, jotta Halla-aholle ja hänen kannattajilleen tulisi hyvä mieli?

En usko, että Halla-aholla olisi yhtään sen parempi olo, vaikka Suomi putsattaisiin ääriään myöten ulkomaalaisista. Maahanmuuttokriitikoiden todellinen ongelma kun voi myös olla ihan muualla kuin itse maahanmuuttajissa. Kautta aikain eri näköiset ja kokoiset ovat olleet helppo syntipukki silloin kun itsellä on paha olla. Jos kotona on vaikeaa, on helppo poimia koulun pihalla omiin kynsiin pullukka luokkatoveri. Mutta luokkakaverin töniminen ei viime kädessä tee itselle yhtään parempaa oloa. Ongelmaa täytyy siis lähestyä toiselta kantilta. Miksi niin moni suomalainen voi huonosti – ja mitä voimme tehdä asialle?

Koska tähän ikuisuusongelmaan on tuskin olemassa yhtä helppoa ratkaisua, on poliittisen ilmapiirin kehittämiseksi tärkeää myös vahvistaa Halla-aholle vastakkaista positiota. Näin saisimme aikaiseksi terveempää ääriasetelmien välistä keskustelua. Tällä hetkellä meiltä puuttuu tyystin vihervasemmistolaisiin arvoihin nojaava vahva ja karismaattinen poliitikko, joka voisi edes unelmoida Halla-ahon mittakaavan kannatusmääristä.

Radikalisoitu maahanmuuttokriittisyys on saanut kasvonsa Halla-ahossa. Sen sijaan Halla-aholaisuuden vastustajat tarvitsisivat omiin riveihinsä yhtä karismaattisen ja samalla tavalla ymmärrettävästi yhden ajatuksen ympärille rakentavan johtohahmon. Suomi on saanut George W. Bushinsa. Nyt tarvitsemme oman Barack Obaman.

Viime kädessä nurina siitä, että “nuo sanovat asiat väärin” ei johda minkäänlaiseen kehitykseen. Jos ihmisillä on paha olla, heidän pitää antaa myös sanoa sen julki haluamallaan tavalla. Tässä Perussuomalaiset ja erityisesti Halla-aho ovat tehneet esimerkillistä työtä. Mutta se ei tarkoita sitä, että meidän pitäisi rakentaa yhteiskuntamme tuon pahan olon ympärille. Päin vastoin, nyt kun tiedämme mistä tuulee, on aika panna töpinäksi. Miten rakennamme tästä valtiosta yhdessä tuumin parhaan mahdollisen paikan elää?

Älä tyydy vähempään

Applen toimitusjohtaja Steve Jobs totesi Stanfordin yliopiston vuoden 2005 valmistujaisissa pitämässään puheessa näin:

Työsi on suuri osa elämääsi, ja ainoa tapa olla todella tyytyväinen työhösi on tehdä upeaa työtä. Ainoa tapa tehdä upeaa työtä on tehdä työtä, jota rakastat. Jos et ole löytänyt sitä vielä, jatka etsimistä – äläkä tyydy vähempään. Kuten kaikissa sydämen asioissa, tiedät heti, kun löydät sen. Ja kuten kaikissa upeissa suhteissa, tämäkin vain paranee vanhetessaan. Jatka siis etsimistä – älä tyydy vähempään, kuin mitä juuri sinä ansaitset.

Ihmisen ei pidä tehdä mitään, mitä hän ei halua – paitsi jos hän ei halua tehdä mitään, hänen pitää tehdä kaikkea. Jos tiedät, mitä haluat, laita itsesi täysillä likoon. Ja jos et ole vielä löytänyt intohimoasi, älä anna periksi. Kokeile uusia juttuja: opiskele, matkusta, harrasta. Jatka etsimistä – äläkä tyydy vähempään.

Kiitollisuusvierailu

Positiivisen psykologian ykkösnimi, professori Martin Seligman kertoo koskettavan tarinan kokeesta, jonka hän on toistanut usein luennoillaan. Kokeessa, jota Seligman nimittää kiitollisuusvierailuksi, jokainen opiskelija mietti aluksi omasta historiastaan jonkun henkilön, joka on muuttanut merkittävästi hänen elämäänsä. Sitten hän kirjoitti tälle noin yhden sivun pituisen kiitoskirjeen.

Lopuksi opiskelija soitti henkilölle – ala-asteen opettajalle, junnujoukkueen futisvalmentajalle tai uuden harrastuksen pariin kannustaneelle isotädille – ja sopi tapaavansa hänet. Tapaamisen aluksi opiskelija luki kiitoskirjeensä. Seligmanin mukaan kukaan ei selvinnyt kohtaamisesta kyyneleittä.

Laita hyvä kiertämään

Ryhmäflow seuraa siitä, kun ryhmä toimii yhteistyössä niin, että jokainen yksilö osallistuu yhdessä tuotetun tuloksen rakentamiseen. Tällöin yhden ihmisen toiminnan tulos on osa toisen ihmisen toimintaprosessia, ja yhteistyöstä muodostuu eräänlainen prosessien verkosto.

Ryhmäflow’hun on mahdollista päästä monin eri tavoin. Kokoamalla oman tiimin, jonka kanssa hiot toimintaprosessit huippuunsa pääset helposti ryhmäflow-tilaan. Samaten etsimällä elämääsi kutsumuksellisia ja innostuneita yhteistyökumppaneita ja työtovereita on helppo synnyttää yhteinen flow.

Helpoin ja yksinkertaisin tapa piristää sekä omaa että lähimmäistesi elämää on kuitenkin laittaa hyvä kiertämään.

Positiivisen psykologian suurnimi Martin Seligmanin järjestämässä kokeessa yksi opiskelijaryhmä sai tehtäväkseen pitää mahdollisimman hauskaa päivän aikana. Heitä kehotettiin käymään huvipuistossa, syömään jäätelöä ja sen sellaista. Toinen ryhmä puolestaan sai tehtäväkseen olla avuksi lähimmäiselle. Heitä pyydettiin siis soittamaan yksin asuvalle isoäidille, auttamaan sokea tien yli ja niin edelleen. Kun Seligman sitten mittasi ryhmien onnellisuutta, tulokset olivat hämmästyttävät: jälkimmäinen ryhmä koki voivansa monin verroin ensimmäistä ryhmää paremmin.

Jos haluat tuottaa sekä itsellesi että läheisellesi helposti hyvän mielen, toimi näin. Mieti kolme sinulle tärkeää ihmistä. Kirjoita sitten ylös kaksi sellaista asiaa kutakin ihmistä kohti, joilla voit piristää heidän päiväänsä seuraavan kuukauden aikana. Piristys voi olla käsin kirjoitettu kirje, kirjalahja tai jopa pelkästään iloinen puhelinsoitto. Pidä vielä huoli siitä, että toteutat suunnittelemasi piristykset. Näin synnytät helposti hyvän mielen vaikka sadepäivänkin tuoksinassa.

Keksimiesi piristysten ei edes tarvitse olla suuren suuria. Aivan pienetkin huomionosoitukset voivat olla toiselle mitä tärkeimpiä, kuten seuraavasta Nalle Puh -katkelmasta käy ilmi:

Nasu: ”Puh?”
Nalle Puh: ”Mitä, Nasu?”
Nasu: ”Ei mitään. Tarkistin vain, että olet siinä.”

Missä on hyvinvoinnin ydin?

Hyvinvointi ei seuraa siitä, mitä sinulla on – eikä edes siitä, mitä sinä olet. Sekä resursseillasi että olemuksellasi on kyllä välillistä merkitystä hyvinvoinnillesi. Mutta ne eivät sen enempää takaa kuin ehkäisekään sitä. Hyvinvoinnille kaikkein keskeisintä on se tapa, miten suhtaudut asioihin.

Ennen kaikkea keskeistä on se, mitä teet.

Miksi minä kohkaan tästä tekemisestä tässä blogissa jatkuvasti? Syy on yksinkertainen. Ominaisuutesi tai omaisuutesi ovat asioita, joista olet loppujen lopuksi aika harvoin tietoinen. Miljonääri tuskin käyttää suurtakaan osaa päivästään pankkitilinsä saldoa ihastellen. Ja turhamaisinkaan missi tuskin viihtyy tunnin toisensa jälkeen poskipäitään peilistä ihaillen. Jokainen meistä käyttää leijonaosan ajastaan erilaisten askareiden parissa. Ja hyvinvoinnin määrää ennen kaikkea näiden askareiden laatu.

Voit hyvin silloin, kun on hyvä olla. Hyvinvointia on kuitenkin monenlaista. Antiikin mestariajattelija Aristoteles jakoi hyvinvoinnin hedoniaan ja eudaimoniaan. Hedonia tarkoittaa aistinautintoa. Se on siis hyvinvointia, joka seuraa vaikkapa seksistä tai suklaapatukasta. Hedonian ongelmana on usein se, että vaikka se on välittömänä kokemuksena ihanaa, voi siitä seurata kaikenlaisia ikäviä kerrannaisvaikutuksia. Hedonia ei myöskään kestä: nautintoa tarvitaan aina suurempi annos.

Eudaimonia tarkoittaa puolestaan mielekkyyttä. Se on siis hyvinvointia, joka seuraa nimenomaan mielekkäästä toiminnasta – kuten Aristoteles sanoisi, oman tarkoituksen täyttämisestä. Eudaimonia ei välttämättä ole aistillisesti miellyttävää: kutsumuksellinen kivenhakkaaja voi paukuttaa lohkaretta hauikset maitohapoilla – mutta tuntea silti lämpimän virran sydämessään.

Antiikin nokkelikot ja nykyajan positiivisen psykologian suurnimet Martin Seligmanista Mihaly Csikszentmihalyihin ovat yksimielisiä: tekemisen laatu määrää ennen kaikkea hyvinvoinnin laadun. Hyvinvointi on kuin syntymäpäiväkakku. Merkityksellinen tekeminen on kakkupohja ja kakun täyte. Mutta kakku tarvitsee myös kuorrutuksen – siksi nautintojakin on hyvä olla. Sen sijaan se, mitä sinä olet, tai mitä sinulla on on merkityksellistä hyvinvoinnin kannalta ainoastaan välineenä sille, mitä sinä pystyt tekemään – sille miten sinä olet. Siinä asuu nähdäkseni koko hyvinvoinnin ydin.