Tag Archives: Hyvinvointi

Löytyykö onni kauniista kasvoista?

15/08/2011

2 kommenttia

Sain taannoiseen itsetuntoa käsittelevään blogipostaukseen vastauksen, jossa kommentoija pohti itsetunnon ja ulkonäön suhdetta. Hänen mukaansa ruman ihmisen on vaikeaa saavuttaa hyvää itsetuntoa. On totta, että tutkimusten mukaan kauniilla ihmisillä on monella tavalla helpompaa elämässään. Nähdäkseni kauneuden ja hyvinvoinnin suhde on kuitenkin harha, jota esimerkiksi iltapäivälehdistö tekee valitettavasti parhaansa pönkittääkseen.

Ulkonäkö on resurssi siinä, missä rahakin.

Resursseilla on tiettyyn pisteeseen asti vaikutusta: jos on koko ajan nälkä, on konstikasta voida hyvin. Pelkät resurssit eivät kuitenkaan sinänsä takaa vielä hyvinvointia – ja resurssien puutetta voi paikata monella tavalla. Jos hyvä ulkonäkö olisi tae hyvästä itsetunnosta, ei Amy Winehousen tai Megan Foxin tapaisia läpeensä epävarmoja kaunottaria pitäisi olla olemassa. Ja samaten, jos ulkonäön puute johtaisi suoraan huonoon itsetuntoon, ei pitäisi olla olemassa Stephen Hawkingin, Danny de Viton tai vaikkapa Peter Dinklagen kaltaisia ilmeisen itsevarmoja tapauksia.

Hyvä itsetunto ei liity siihen, mitä sinulla on – oli sitten kyse rahasta, ammatista tai ulkonäöstä – vaan siihen, mitä teet. Arjen laatu määrää elämän laadun – ei se, kuinka paljon rahaa on pankkitilillä, tai kuinka kaunis naama tuijottaa peilistä takaisin.

Kyse ei tietenkään ole asiasta, joka kannattaisi jättää kokonaan huomiotta. Omaan ulkonäköön voi myös vaikuttaa. Esimerkiksi urheilemalla säännöllisesti, pukeutumalla siististi ja pitämällä huolta henkilökohtaisesta hygieniastasi voit kehittää omaa ulkoista olemustasi merkittävästi. Siisti ulkoasu yhdistettynä karismaattiseen ja itsevarmaan olemukseen tekee varmasti vaikutuksen kanssaihmisiin, vaikkeivät kasvojen muodot olisivatkaan aivan matemaattisen symmetriset.

Loppukaneettina, kun katsotaan maailmalla menestyneitä ja itseensä tyytyväisiä ihmisiä, jotka eivät täytä mallin mittoja, nousee nopeasti haastattelujen ja elämänkertojen kautta esiin ajatus siitä, että ratkaisu huonon itsetunnon ongelmaan on juurikin löytää se, mitä osaa ja kehittyä siinä taitavaksi. Esimerkiksi kääpiökasvuinen Hollywood-tähti Peter Dinklage ei lopulta jäänyt surkuttelemaan geneettistä kohtaloaan, vaan katsoi intohimonsa löytyvän näyttämötaiteen parista. Nykyään Dinklage on arvostettu Hollywood-näyttelijä, joka esiintyy monissa menestyselokuvissa. Löytääpä hänet jopa uuden Game of Thrones -sarjan läpeensä karismaattisen Tyrion Lannisterin roolista.

Kutsumus ja rahan ansaitseminen eivät sulje toisiaan pois

10/08/2011

9 kommenttia

Sain kimmokkeen tähän blogipostauksen Marko Suomen mainiosta analyysistä mielekkyyden ja kaupallisuuden suhteesta. Tekstissä Marko pohtii, voiko mielekäs työ olla sellaista, jota tehdään rahasta. Nähdäkseni mielekäs työ ei ole ristiriidassa tienaamisen kanssa – ja hämmentävää kyllä, myös itsessään epämielekäs toiminta muuttuu mielekkääksi, kun se linkkaa tärkeisiin päämääriin.

Kulttuuriimme on pesiytynyt outo myytti siitä, että työ, jota tehdään rahasta on vähempiarvoista, kuin työ, jota tehdään ilman palkkiota. Tämä johtuu tietysti siitä, että suurin osa työstä tehdään juuri palkkion toivossa. Tällöin huomio kohdistuu siihen, miten tienataan mahdollisimman iso porkkana – ei siihen, miten tehdään parasta työn laatua. Työ muuttuu siis instrumentiksi palkinnon – palkan, maineen, sosiaalisen aseman – saavuttamiseksi. Tällöin seurauksena on juuri Markon tunnistama erityisesti viihdebisnekselle tyypillinen ilmiö: laskelmointi menee laadun edelle.

Rahan ansaitseminen ei ole kuitenkaan oikeasti ristiriidassa kutsumuksellisen työn kanssa.

Silloin jos työtä tehdään rahan takia, menevät toiminta ja instrumentti keskenään sekaisin: työstä tulee instrumentti, jolla tienataan rahaa. Oikeasti asian pitäisi olla juuri toisin päin: raha on instrumentti, jonka avulla voi tehdä töitä. Juju on siinä, että sisäisesti motivoitu eli kutsumuksellinen tekeminen pitää asettaa etusijalle. Aristotelesta mukaillen voi esittää maksiimin: ”kutsumuksesi on siellä, missä intohimosi kohtaavat maailman tarpeet”. Aluksi täytyy siis tunnistaa, esimerkiksi kutsumuskartan avulla, mikä on juuri sinulle mielekästä tekemistä. Mutta tämä oman intohimon löytäminen on vasta puoli ruokaa.

Kolikon kääntöpuolena on vielä keksiä, miten intohimoinen toimintasi kohtaa maailman tarpeet. Kysymys on siis siitä, miten voit yhdistellä erilaisia kutsumuksellisia toiminnan muotojasi niin, että olet aidosti toisille hyödyksi ja pystyt tienaamaan siitä elinkeinosi. Kutsumuksellinen toiminta ja rahan ansaitseminen pitää siis irrottaa kahdeksi erilliseksi toiminnan muodoksi. Kutsumus on se, mikä motivoi ylipäätään toimimaan. Elinkeino on instrumentti ensimmäisen mahdollistamiseksi. Näiden kahden ei tarvitse suinkaan langeta kokonaan yhteen: riittää, että niillä on riittävän suuri leikkauspinta. Kyse on siis siilikonseptista.

Se, että pystyt elämään kutsumuksellista elämää ei tietenkään tarkoita, että joka ikinen toimesi olisi itsessään kutsumuksellinen. Myös kutsumuksen mahdollistavat instrumentit ovat tärkeitä. Jos vatsa kurnii, eikä sängystä jaksa kömpiä ylös, on mikä tahansa toiminta vaikeaa, oli se sitten kutsumuksellista tai ei. Keskeisen osan toiminnasta pitää kuitenkin koostua kutsumuksellisesta toiminnasta. Muutoin päädytään tilanteeseen, jota Dalai Laman nimiin pantu Facebook-meemi kuvaa osuvasti:

Ihminen ihmetyttää minua, sillä hän uhraa terveytensä tienatakseen rahaa. Sitten hän uhraa rahaa palauttaakseen terveytensä. Ja sitten hän on niin ahdistunut tulevaisuudesta, ettei nauti nykyhetkestä: tuloksena hän ei elä nykyhetkessä eikä tulevaisuudessa. Hän elää, niin kuin ei koskaan kuolisi – ja kuolee niin, ettei ole koskaan elänyt.

Kaksi asiaa ovat ratkaisevia: ensinnäkin, että teet enimmäkseen sitä, mikä on sinulle aidosti kutsumuksellista, ja toisekseen, että siitä on muille aidosti hyötyä. Jos joudut tekemään tämän aikaansaamiseksi jotain muutakin, muuttuu myös instrumentti merkitykselliseksi – kunhan instrumentista ei tule pääasia. Tekemisen merkityksellisyys syntyy siitä, kun tienaat elantosi siitä, missä intohimosi kohtaavat maailman tarpeet.

3 asiaa, jotka kannattaa tehdä juuri nyt

08/08/2011

1 kommentti

Monelle lomaltapaluu on iso stressin lähde. Juuri kun olet päässyt lomailun makuun, pitääkin palata takaisin toimistoon tai pölyisten kirjojen ääreen. Töihin paluu helpottuu kuitenkin huimasti muutamalla yksinkertaisella konstilla. Lisäksi näillä nikseillä helpotat myös syksyn läpi jaksamista.

1. Tee itsellesi selväksi, mitä haluat

Miksi sinä menet töihin, tai miksi opiskelet sitä, mitä opiskelet? Rahan ansaitseminen tai ammatin oppiminen ei ole itsessään hyvä syy. Rahaa voi nimittäin ansaita tsiljoonalla erilaisella tavalla, ja ammattejakin on olemassa enemmän kuin tusina. Miksi juuri sinä teet sitä mitä teet nyt? Todellinen työn merkityksellisyys löytyy vasta silloin, kun teet jotain, mikä istuu hyvin juuri sinun temperamenttiisi.

Käytä muutama minuutti siihen, että kirjoitat alas, mitä juuri sinä oikeasti haluat elämältäsi. Missä haluat olla viiden vuoden päässä? Jos et päätä sitä itse, saatat harhautua kauas siitä, missä juuri sinun olisi paras olla. Jos viiden vuoden visiointi tuntuu vaikealta, tee aluksi kutsumuskartta: kirjoita ylös kaikki sellaiset tekemisen muodot, joita tekisit riippumatta siitä, saatko niistä palkkiota. Mieti seuraavaksi, minkälaisissa ammateissa pääset täyspainoisesti harjoittamaan näitä puuhia. Mieti lopuksi, linkkaako nyt elokuussa aloittamasi työ tai opiskelu niihin toiminnan muotoihin, jotka istuvat temperamenttiisi parhaiten – ja mieti, miten voit suunnata elämääsi niin, että arkesi koostuu pääasiassa itsessään palkitsevasta toiminnasta.

2. Priorisoi

Kukaan ei ehdi tehdä kaikkea. Työstressi alkaa kasaantua nopeasti, kun aika ei riitä kaikkeen – ja kuluu vieläpä kaikkeen turhaan hötinään. Kirjoita ylös kaikki, mitä olet ajatellut tehdä syksyn aikana. Mieti sitten, miten projektisi linkkaavat edellä linjaamiisi tavoitteisiin. Pyri jäsentämään projektit tärkeysjärjestykseen. Mieti, mitä voit jättää tekemättä – ja mikä on välttämättä tehtävä.

Pyri hahmottamaan, mitä suuria linjoja tavoittelet: mitkä projektit pitää käynnistää, mitkä pitää saada valmiiksi. Minkälaisia rooleja sinulla on töissä, kotona tai vaikka talonyhtiön hallituksessa, ja miten ne palvelevat elämäntavoitteitasi? Miten voit keskittyä näistä niihin, jotka ovat elämäsi ja hyvinvointisi kannalta kaikkein olennaisimpia. Listaa lopuksi projektisi tärkeysjärjestykseen ja huolehdi siitä, että ainakin listan kärkipää tulee tehtyä valmiiksi. Voit käyttää apuna priorisointiin myös miellekarttoja ja muita menetelmiä. Katso lisää ideoita täältä.

3. Ajasta arkipäiville lepohetki

Amerikkalainen bisnestutkija Tony Schwartz on osoittanut, että puolen tunnin lepotauko työpäivän aikana nostaa merkittävästi sekä työviihtyvyyttä että työtehoa. Myös tulokset paranevat tupluurien seurauksena, jos Schwartzin amerikkalaisten huippuyritysten kanssa tekemiä tutkimuksia on uskominen.

On mahdollista saada liikaa hyvää: vaikka työskentelisit pyöreitä päiviä jatkuvassa arki-flow -tilassa, kroppa kestää vain tiettyyn pisteeseen asti. Siksi on myös tärkeää pitää huolta sielusi temppelistä. Urheilu, terveellinen ruoka ja lepo nostavat kaikki hyvinvointiasi merkittävästi.

Uuden urheiluharrastuksen aloittaminen tai ruokavalion muuttaminen ovat kuitenkin aika massiivisia urakoita. Kalenteriin puolen tunnin tauon buukkaaminen jokaiseksi syksyn arki-iltapäiväksi vie sen sijaan vain pari hiiren klikkausta. Ja jos pomo alkaa urputtaa “tehottomasta” työskentelytavastasi, lyö tampuurimajurille kouraan Schwartzin loistoteos The Way We Are Working Isn’t Working. Teoksessa Schwartz lataa kovaa tutkimustietoa teesiensä tueksi ja esittelee valtavan joukon menetelmiä, joiden avulla sekä työhyvinvointi että työteho kasvavat merkittävästi.

Kun tiedät mitä haluat tehdä, keskityt olennaiseen ja muistat levätä, on syksyinenkin arki kuin kuplia puhaltelisi.

Antoisaa syksyn alkua kaikille!

Datasumu ja ajattelunhallinta

15/06/2011

8 kommenttia

Ihmisen aivot eivät ole juuri muuttuneet viimeisten vuosituhansien aikana. Se, mihin aivoja käytetään on kuitenkin muuttunut radikaalisti aivan viime vuosikymmeninä. Nykyaikainen työ ei koostu tuntikausia kestävistä kyntötöistä, päiviin venyvistä mammutinkaatoreissuista puhumattakaan.

Nykytyötä sävyttää sen sijaan valtava määrä sälää: päivät koostuvat pikkiriikkisistä tehtäväatomeista, joista jokainen yrittää vaatia täyden huomiosi. Päivää pilkkovat sähköpostit, puhelut, tekstiviestit, pikaviestit, yllättävät paniikkitilanteet ja tämän tästä ovensuussa nuokkuvat keskittymisesi varastavat kollegat kysymyksineen ja kommentteineen.

Nykytyötä sumentaa datasumu.

Ihmisen tietoista ajattelua rajoittaa seitsemän yksikön kokoinen työmuisti. Mitä vähemmän käytössäsi on työmuistin yksiköitä, huomiokanavia, sitä hankalampaa on keskittyä tietoisesti käsillä oleviin asioihin. Voit verrata ilmiötä jonglöörin pallotteluun: yksi pallo ei tuota ongelmia, ja kaksikin pysyy ilmassa helposti. Mutta jos ilmassa pitää pyörittää seitsemää palloa kerrallaan, voi koitos muodostua jo melkoisen konstikkaaksi.

Jos kaikki huomiokanavat on varattu, ei tietoinen toiminta ole mahdollista. Jos kännykkä soi joka toinen minuutti, sähköposti sanoo tämän tästä plim, joulukiireet stressaavat, kotona odottava putkiremontti pälkähtää päähän joka toinen minuutti, kadulla porataan asfalttia ja näsäviisas kollega ilmestyy ovensuuhun puolen tunnin välein, ei kestä aikaakaan, ennen kuin seinät kaatuvat päälle.

Jos työmuistisi menee tukkoon, on tuloksena useimmiten yksi kahdesta vaihtoehdosta. Joko jäädyt kuin jänis etuvaloissa. Enimmillään huulien välistä pihahtaa hiljainen “mä en enää jaksa”. Toinen vaihtoehto on suuttuminen: ”nyt riittää!” Suuttuessasi aktivoit aivosi limbisen järjestelmän, joka huolehtii alkukantaisimmista toiminnoistasi. Tuloksena on taistele tai pakene -reaktio, joka laittaa prioriteetit äkkiä uusiksi. Mekanismi on vanhaa evolutiivista perua: jos pitää tehdä äkkiä päätös siitä, mätkäisetkö nuijallasi edessä virnistävää sapelihammastiikeriä, vai säntäätkö pää kolmantena jalkana pakoon, ei vielä hetki sitten stressikierroksia nostanut vuotava luolan katto enää vaivaa päätäsi.

Valtava osa työperäisestä stressistä aiheutuu työmuistin jatkuvasta kuormittumisesta. Mitä useammin hoitamattomat työtehtävät ja kodin askareet pälkähtävät päähäsi, sitä vähemmän pystyt keskittymään tietoisesti käsillä olevaan asiaan. Kaiken kukkuraksi aivot ovat surkea apparaatti hoidettavien tehtävien muistamisessa. Aivosi toimivat yötä päivää herkeämättä. Synapsien syövereistä on koko lailla hankalaa kaivaa esiin staattista informaatiota, kuten hoidettavia tehtäviä. Tässä kohtaa pilkahtaa kuitenkin valoa pilven takaa: työperäisen stressin määrää voi nimittäin vähentää merkittävästi hyvin yksinkertaisella konstilla. Menetelmän nimi on ajattelunhallinta.

Ajattelunhallinnassa hoitamattomat tehtävät ulkoistetaan tehtävänhallintajärjestelmään ja järjestetään niin, että järjestelmää on helppoa ja hauskaa käyttää. Voit tutustua ajattelunhallintaan tästä blogitekstistä. Lisää tietoa löydät Filosofian Akatemian Ajattelunhallinnan oppaasta, jonka voit ladata maksutta täältä.

Platonin parivaljakko: ihmismielen kaksi puolta

06/06/2011

16 kommenttia

Platon vertasi ihmismieltä parivaljakkoon. Valjakon toinen hevonen on valkea, ja kulkee niin kuin kuljettaja sitä ohjastaa. Toinen on puolestaan musta ja tempoo milloin minnekin. Jokainen ihminen tunnistaa itsestään nämä kaksi puolta: yhtäältä on helppoa sanoa, mitä pitäisi tehdä. Sen tekeminen ei ole kuitenkaan aina itsestäänselvyys.

Meillä on itse asiassa käytössä kaksi keskenään ristiriitaista motivaatiojärjestelmää.

Ensimmäinen näistä perustuu henkiinjäämiseen. Sen perustana on pyrkimys maksimoida omat resurssit. Henkiinjääminen on hankalaa, jos ei ole ruokaa, toimivia suhteita ja fyysisiä resursseja. Siksi musta hevonen hamuaa herkkuja ja nautintoja, kaipaa mainetta ja kunniaa, ja kaihoaa rahan perään.

Toinen motivaatiojärjestelmä perustuu puolestaan uuden synnyttämiseen. Sen perustana on pyrkimys synnyttää uusia tuloksia, olla toisille avuksi ja palvella omaa yhteisöä. Valkoinen hevonen pyrkii elämään flow-tilassa ja synnyttämään tarkoituksenmukaisia tuloksia, joista on hyötyä koko yhteisölle.

Mustan hevosen käyttövoimana on hedonia, nautinto. Se pyrkii maksimoimaan oman hyvinvoinnin suuntaamalla ympäristön voimavarat itseään kohti. Valkoinen hevonen pyrkii puolestaan eudaimoniaan, mielekkyyteen. Sen tarkoituksena on toteuttaa itseään jättämällä jälki maailmaan ja olemalla avuksi ja hyödyksi toisille. Mielekkyyteen tähtäävä motivaatiojärjestelmä ohjaa meitä suuntaamaan omat voimavaramme ulospäin.

Meissä jokaisessa on nämä kaksi puolta – jos niitä ei olisi, emme pystyisi toimimaan ihmisinä. Niiden painotukset vaihtelevat kuitenkin valtavasti ihmisestä toiseen. Kumman hevosen sinä annat viedä?

PS. Filosofian Akatemia järjestää ensi lauantaina järjestyksessä toisen LEINO – Onnellisuus ja merkitys -kesäseminaarin. Mukaan mahtuu vielä. Luennoitsijoina toimivat Frank Martela ja allekirjoittanut. Jos kiinnostuit, ilmoittaudu mukaan täältä.

Miksi toisesta ei kannata koskaan puhua pahaa selän takana

23/05/2011

10 kommenttia

Joskus pitää päästä purkamaan paineita. Helppo tapa oman venttiilin aukaisuun on soimata jotain yhteistä tuttua: ”Kun se Pasikin on niin toistaitoinen tohelo!” Toisesta pahan puhuminen ei kuitenkaan kannata koskaan. Tässä kolme syytä miksi.

Ensinnäkin, puhumalla pahaa toisesta muutat myös omaa käytöstäsi toista ihmistä kohtaan. Iso osa ihmiskohtaamisten luonteesta määrittyy ennakko-oletusten valossa. Toisesta kannattaakin olettaa aina parasta – näin lisäät positiivisen kohtaamisen mahdollisuutta merkittävästi.

Toisekseen, juoruilemalla kaverillesi yhteisestä tutusta et viesti ainoastaan tuttavastanne. Kerrot samalla myös jotain itsestäsi – nimittäin sen, että sinulla on tapana juoruilla tutuista. Vaikkei juttukaverisi tätä tietoisesti ajattelisikaan, tajuaa hän tiedostamattaan, että voi hyvin olla, että huomenna hän itse onkin juorun kohteena.

Kolmanneksi, ja itsestään selvästi, puhumalla pahaa toisesta riskeeraat tietysti aina sen, että juoru kantautuu takaisin pahaa aavistamattoman uhrin korviin. Se ei liene kovin hyvä juttu.

Itse asiassa pahan puhumisen sijaan kannattaisikin aina yrittää löytää toisista jotain hyvää sanottavaa – jopa rasittavista kollegoista ja sukulaisista.

Keksimällä hankalasta ihmisestä hyvää sanottavaa lisäät positiivisen kohtaamisen mahdollisuutta entisestään. Kiinnittämällä huomiota hyviin puoliin lisäät tapaamisen antoisuutta – myös itsellesi. Ja vaikka se voi joskus olla vaikea uskoa, ihan joka ikisessä ihmisessä on myös hyviä puolia. Kuten Galileo Galilei on sanonut: “En ole koskaan tavannut ihmistä, jolta en olisi voinut oppia jotain uutta.”

Puhumalla ihmisistä hyvää viestit myös samalla tavoin kuin yllä, että sinulla on tapana kehua kavereitasi. Tällöin myös keskustelukumppanisi suhtautuu sinuun suopeammin. Voihan hyvin olla, että ensi kerralla hän itse onkin selän takana tapahtuvan kehun kohteena.

Kehut voivat myös kantautua niiden kohteen korviin siinä missä juorutkin. Mikään ei taatusti imartele enempää kuin toisen käden tietona kuultu positiivinen arvio.

Vaikka paineita pitää joskus purkaakin, en keksi ainuttakaan syytä siihen, miksi toisesta ihmisestä kannattaisi puhua pahaa. Sen sijaan hyvien puolien esiin kaivamiselle löytyy syitä roppakaupalla. Puhutaan toisistamme hyvää.

Pieni omenakauppa

06/05/2011

Jätä kommentti

Olipa kerran kylä. Kylässä oli kaksi kauppaa, jotka myivät omenoita: Teknor ja Huuma. Pieni suuripäinen poika halusi omenan. Teknor sijaitsi keskellä kylää paraatipaikalla, kun taas Huumaan oli otettava muutama lisäaskel. Poika käveli siis Teknoriin ja osti omenan. 

Ovesta ulos kävellessään hänen mieleensä tuli tyhmä kysymys. Poika palasi kauppaan. Kysymyksen esitettyään hän tajusi ostaneensa vääränlaisen omenan. Tyhmälle kysymykselle tirskuneet myyntitykit katsoivat kuitenkin, ettei kyseessä ollut heidän ongelmansa: kauppahan oli jo tehty. Pieni suuripäinen poika poistui väärän omenan kanssa kotiinsa pettyneenä.

Myöhemmin pieni suuripäinen poika halusi ostaa uuden omenan. Edellinen kokemus kirveli yhä muistissa. Niinpä hän ryhdistäytyi ja otti muutaman ylimääräisen askeleen kilpailevaan omenakauppaan. Huuman myyjät pitivät pientä suuripäistä poikaa kuin kukkaa kämmenellään. Tyhmiin kysymyksiin vastattiin ylenkatsomatta. Pojasta tuntui hyvältä, kun häntä kuunneltiin. Hän käveli omenakaupasta kotiin leveä hymy kasvoillaan, tällä kertaa prikulleen oikeanlainen omena kädessään.

Tulevaisuudessa pieni suuripäinen poika sai sekä Teknorilta että Huumalta vaihtelevasti hyvää ja huonoa palvelua. Siitä huolimatta aina isoja omenahankintoja tehdessään hän otti suosiolla lisäaskeleet ja asioi Huumassa. Yksi ainoa ylimielinen asiakaspalvelija oli riittänyt leimaamaan Teknorin. Ja yksi ainoa ystävällinen asiakaspalvelija oli synnyttänyt myönteisen mielikuvan Huumasta. Enempää ei tarvittu.

Akilleen dilemma

15/04/2011

7 kommenttia

Homeroksen Iliaan yhdeksännessä kirjassa kuningas Agamemnon yritti suostutella itsepäistä Akillesta palaamaan Troijan sotaan. Akilles ei kuitenkaan suostunut aluksi taisteluun. Hänen äitinsä, jumalatar Thetis, oli kertonut Akilleelle, että tällä on kaksi kohtaloa, joista hänen tulee valita.

Akilles voi osallistua Trojian sotaan, jolloin hän tulee kuolemaan nuorena. Tällöin hänen muistonsa eläisi kuitenkin ikuisesti. Vaihtoehtona hän voisi palata kotiinsa vaimonsa ja lapsensa luo, elää pitkän ja onnellisen elämän ja vaipua historian hämäriin. Meille ei ole epäselvää, kumman valinnan Akilles lopulta teki.

Akilles päätyi lopulta Trojian prinssi Parisin surmaamana manalaan. Homeroksen Odysseiassa nimisankari vieraili manalassa. Akilleen tavatessaan Odysseus onnitteli tätä:
“Olet suuri sankari niin eläessäsi kuin kuollessasi.”
“Älä ikinä ylistä kuolemaa”, sanoi sotasankari kuitenkin pettyneenä.
“Jos olisin tiennyt joutuvani viettämään ikuisuuden manalassa, en olisi ikinä valinnut sotaa.”

Akilles oli erotettu lopullisesti pojastaan ja vaimostaan. Vaikka hänestä oli tullut unohtumaton sotasankari, hänen elämänsä oli jäänyt elämättä.

Mikä on sinun valintasi?

Sinä olet loistava juuri sellaisena kuin olet

13/04/2011

10 kommenttia

Oma-apukirjallisuus on nykyään merkittävä kirjallisuudenhaara, josta löytyy niin perusteetonta hömppää kuin aidosti toimivia ja testattuja ratkaisujakin. Oma-avun eli self-help:in ytimessä on muutos: miten juuri sinä voit muuttua paremmaksi ihmiseksi. Minua on kuitenkin jo tovin vaivannut tämä oma-avun perusteesi. Miksi oikeastaan pitäisi muuttua?

Suhde omaan toimintaan voidaan jakaa karkeasti kahteen luokkaan.

Alun perin kuluttajatutkimuksesta lainatut maksimaattorin ja satisfaattorin käsitteet kuvaavat näitä kahta luokkaa hyvin. Maksimaattori on oma-apukirjallisuuden kohderyhmää. Hän pyrkii jatkuvasti ylittämään itsensä ja kehittymään päivä päivältä paremmaksi. Hän ei ole koskaan ihan tyytyväinen itseensä – aina voisi tehdä jotain paremmin.

Satisfaattorille puolestaan riittää, että asiat ovat suurin piirtein hyvin. Ei sillä nyt ole niin väliä, jos vatsanseutu vähän pullottaa, jos kokeet menevät keskimäärin läpi, tai jos välillä pitää käydä huuhtelemassa arkistressi baarissa alas. Pääasia on, että asiat menevät kuitenkin ihan kivasti.

Oma-apukirjallisuus on maksimaattoreiden maksimaattoreille suuntaamaa kirjallisuutta. Ongelmana on, että harva maksimaattori tajuaa, että myös satisfaattoreita on olemassa. Jokainen ihminen ei ole välttämättä tyytymätön omaan elämäänsä, vaikkei olisikaan aktivoinut sisäistä sankariaan. Mutta yhteiskunnan kehittyessä yhä suosiollisemmaksi maksimaattoreille, tulee satisfaattoreille tukalat olot.

En tiedä, onko tässä viime kädessä kyse temperamenttierosta vai opitusta tavasta suhtautua. Oma kokemukseni antaa jonkinlaista anekdotaalista tukea edelliselle; nähdäkseni oma temperamentti kannattaa tässä asiassa tunnistaa ja toimia sen mukaan. Taistelin pitkään omaa maksimaattoriuttani vastaan. Lopulta olen kuitenkin joutunut myöntämään, että en ole taipuvainen tyytymään kovin helposti. Tämän ymmärtäminen on helpottanut elämää hurjasti. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että oma toimintatapani olisi ainoa oikea.

Ei kaikkien ole pakko ylittää itseään. Jos sinusta elämäsi tuntuu hyvältä sellaisenaan, nauti siitä. Jopa maksimaattorillekin voi ripaus tyytyväisyyttä tehdä toisinaan hyvää. Jos temperamenttisi ohjaa sinua pyrkimään jatkuvasti parempaan, lainaa hetkeksi malli satisfaattorilta: hyväksy itsesi sellaisena kuin olet. Muutos ei ole aina paras ratkaisu. Joskus on ihan hyvästä hyväksyä itsesi – olit sitten maksimaattori, satisfaattori tai jotain aivan muuta. Sinä olet loistava juuri sellaisena kuin olet.

TV:n katselu on naamioitua seinän tuijottamista

21/03/2011

14 kommenttia

En ole omistanut televisiota lähes kymmeneen vuoteen. Luovuin aikanaan töllöstä ulkomaille muuttaessani. Suomeen palatessa ei uutta värkkiä tullut enää ostettua. Huomasin televisiottomassa elämässä pian hurjan eron elämänlaadussa. Ennen päivittäin riivannut turhautuminen loisti nimittäin poissaolollaan.

Aloin miettiä, mistä TV-visailuista ja muusta kanavantäytteestä syntyvä turhautuminen johtuu. Vaikka Haluatko miljonääriksi -ohjelman tarkoituksena oli juurikin selättää tylsyys, seurasi siitä tosi asiassa samanlainen olo, kuin jos olisin tuijottanut tunnin valkoista seinää. Pahinta oli, että monesti puolessa välissä TV-visaa järki käski pistää töllöttimen kiinni. Käsi vain ei totellut.

Tutkimustulokset vahvistavat oletuksen: TV:n katselu on naamioitua seinän tuijottamista.

Herbert Krugmanin tutkimuksissa kävi ilmi, että television katselu synnyttää jo muutamien kymmenien sekuntien altistuksen jälkeen aivoissa niin sanottuja alfa-aaltoja. Alfa-aallot liittyvät passiivisuuteen ja rauhallisuuteen. Eli vaikka ruudulla sattuu ja tapahtuu, aivot luulevat, että edessä tönöttää tyhjä seinä. Tulokset ovat sen mukaiset: viihdeannoksen jälkeen on olo on kuin aidanseipäällä.

Tämä ei tietenkään tarkoita, että kaikki töllöstä tuleva olisi vain puhdasta höttöä. Jos ruudulla näkyvä sisältö puhuttelee muuten, voi töllön tuijottaminen olla mitä palkitsevinta. Krugman tutki myös television ja oppimisen suhdetta: televisio on mitä oivallisin passiivisen oppimisen väline. Katsomalla esimerkiksi Olipa kerran elämää opit kuin varkain tuntemaan ihmisruumiin anatomiaa.

Televisio tarjoaa parhaimmillaan välineen mitä huikeimpiin elämyksiin ja oppimiskokemuksiin. Itse töllö on vain väline – sisältö on se, joka ratkaisee. Nykyaikana myös internet on alkanut onneksi hiipiä passivoivan televisiovirran tontille. Monessa kodissa läppäri toimittaakin töllöttimen virkaa. On aivan eri asia katsoa laatuohjelmia YLE Areenasta, katsoa innostavia elokuvia Voddlerista tai tilata CDON:sta loistosarjojen DVD-bokseja, kuin turruttaa kuuppaa hötöisessä kanavavirrassa.

Iso osa kanavoiden syytämästä ohjelmistosta ei anniltaan eroa juuri seinän tuijottelusta. Siksi on tärkeää, että valitset itse katsomasi sisällön omien mielenkiinnon kohteidesi ja intohimojesi mukaan. Jos kanavapäällikkö tekee valinnan puolestasi, voit olla varma, että vietät ison osan elämästäsi seinää tuijotellen.