Kävin viime viikolla mielenkiintoisen keskustelun siitä, kuinka rehellistä tai tarpeellista toimintaa motivaatiopuheenvuorot tai tällaiset bisnesmaailman ”herätyskokoukset” ovat. Tarkoitan siis tällaisia Jari Sarasvuon tai Esa Saarisen tapaisia innostajia, jotka ovat saaneet viime vuosina aika hurjaakin kritiikkiä kuullakseen.

Minusta on mielenkiintoista, että ihmisten innostaminen ja inspiroiminen herättää niin paljon vastarintaa. Sarasvuon, Saarisen ja monien muiden suomalaisten ja ulkomaalaisten puhujien tilaisuuksissa valtava määrä ihmisiä on ihan oikeasti pysähtynyt kysymään sellaisia asioita, joita arjen tuoksinassa harvoin tulee kysyttyä. Kuka minä olen? Miksi olen sellainen kuin olen? Mitä minä oikeastaan haluan?

Minkä takia ihmiset, jotka onnistuneesti saavat toiset pysähtymään hetkeksi suurten kysymysten äärelle, herättävät niin paljon vastustusta? Viime viikolla asiaan hahmottui aika mielenkiintoinen näkökulma.

Esa Saarinen puhuu usein uomakipittämisestä. Se tarkoittaa siis sellaista elämää, jossa jokainen harmaa arkipäivä seuraa toistaan samalla tavoin. Tavat ja rutiinit ohjaavat hamuamaan neuvottelupöydässä toista munkkia. Ylipainon syyksi leimataan: ”kun minä vaan olen tällainen”.

Motivaatiopuhujat ovat hemmetin ärsyttäviä juuri siksi, että he uskaltavat heittää haasteen päin näköä. Mitä jos sinä vaan et olekaan sellainen kuin olet? Mitä jos tapoja ja uomaa pystyy muuttamaan?

Tämän seurauksena ihminen nostetaan uomastaan ulos katsomaan maailmaa, joka onkin täynnä vaihtoehtoja. Ja ainakin omasta kokemuksestani voin sanoa, että se on ihan älyttömän pelottavaa. Uomassa on nimittäin loppujen lopuksi ihan mukiinmenevää kipittää, vaikka vähän aamulla luita kolottaisikin tai iltapäivällä stressitasot ylittäisivät sietorajan.

Uoman ulkopuolella tulee helposti aika hämääntynyt olo.

Jokaisen ihmisen ihmisarvo on vakio, ihan sama paljonko pankkitilillä on fyrkkaa tai miten hyvin elämässä on käynyt flaksi. Jokaisella ihmisellä kun on käytännössä ääretön potentiaali tehdä asioita.

Mutta se ei tarkoita sitä, että ihmisellä on rajaton potentiaali. Kukaan meistä ei voi tästä vain omasta tahdostaan leijailla katonrajaan. Niin kuin Jani Kaaron taannoinen loistokolumni linjaa, köyhän lähtökohdat itsensä toteuttamiseen ovat aika erilaiset kuin miljoonaperijän. Ja vaikka anekdotaalista näyttöä vastakkaisesta onkin, 150 sentin pituus ei yleensä ottaen povaa kovin kummoista koripalloammattilaisen uraa.

Mutta vaikka joka ikisellä meistä on rajamme, niiden puitteissa meillä on mahdollisuuksia vaikka kuinka. Me voimme kuitenkin toteuttaa mahdollisuuksiamme vasta jos pysähdymme miettimään niitä. Tai joku pysäyttää.

Mutta – ja tässä luulen, että on se mutta, joka kritiikin usein aiheuttaa – pelkkä pysäyttäminen ei riitä. Jotkut niistä, jotka nykäistään uomastaan ulos ovat onnekkaita ja bongaavat pian uuden suunnan, joka kannattelee elämää aivan uudella tavalla. Itse kuulun näihin hannuhanhiin: erityisesti Esan Pafos-seminaari oli minulle käännekohta, joka avasi näkemään omat mahdollisuudet ihan uudessa valossa.

Mutta tietyssä mielessä uomasta ylös kiskaisu voi olla myös aika julmaa sellaiselle ihmiselle, joka näkee kyllä että okei, onhan noita mahdollisuuksia. Mutta ei vaan minulle.

Tässä näköalattomuus tarvitsee nähdäkseni aisaparikseen vielä työkalut, joilla uusi suunta löytyy – ja joilla uusi, oman näköinen uoma kaivetaan. Ongelmana on, ettei tällaisia työkaluja ole ihan kauheasti ollut tarjolla. Ainakaan sellaisia, jotka perustuisivat johon muuhunkin kuin mutuun.

Tilanne on kuitenkin muuttumassa. Tieteellisesti perusteltuja menetelmiä itsetutkiskeluun ja oman elämän suunnan hahmottamisen on viime vuosina alkanut löytyä yhä enemmän. Erityisesti parisen kymmentä vuotta maailmanluokan huippupsykologiaa tuottaneen positiivisen psykologian tutkimussuunnan ansiosta. Muun muassa Martin Seligmanin tutkimuksiin perustuvista VIA-instituutin menetelmistä on vaikkapa hyvä aloittaa.

Mutta vaikka meillä olisi tarjota minkälaisia työkaluja tahansa, ovat ne aika hyödyttömiä, jollei joku ensin pysäytä ja tempaise ihmistä ulos uomastaan. Ellei joku herätä kysymään, kuuluuko elämän oikeasti olla tylsää ja turhauttavaa harmaata puurtamista.

Ei kuulu.

Tähän me tarvitsemme näitä herättäjiä. Nykypäivänä kipeämmin kuin koskaan. Jotta edes joku tulisi latistavien rakenteiden läpi sanomaan: Pysähdy hetkeksi. Mieti vähän. Haasta itsesi. Tee jotain.

Viime kädessä asia on niin kuin Jonna Tervomaa uuden huippualbuminsa Eläköön kappaleessa ”Saa kukoistaa” sen kiteyttää:

Tie on tylsä, mennään siis tien syrjään.
Täällä kukkii maa ja rikkaruohotkin rauhassa saa kukoistaa.

Nähdäkseni on ihan älyttömän hyvä juttu, että joku asettuu tielle ja viittoo syrjään. Se ei meinaan ole maailman helpointa hommaa.

Mutta siitä kohtaa alkaa todellinen mahdollisuuksien maailma.