Ernest Hemingwayn taiteilijatoverit kiusoittelivat aikoinaan kirjailijasuuruutta tämän niukkasanaisesta kirjoitustyylistä. Tästä suivaantuneena Hemingway totesi kirjoittavansa mestariteoksen vaikka kuudella sanalla. Kirjailijan ystävät laittoivat asiasta vedon pystyyn.
Lopulta Hemingway antoi tovereilleen teoksensa luettavaksi. Jokainen maksoi vetonsa mukisematta. Teos, jota Hemingway itse piti yhtenä parhaistaan, kuului näin:
For sale: baby shoes, never used.
UC Berkeleyn kehityspsykologian professori Alison Gopnikin mukaan nykyinen koulujärjestelmä on optimoitu tuottamaan tehokkaita tehdastyöläisiä. Emme kuitenkaan elä enää teollisuusaikakautta – viimeiset kymmenen vuotta olemme siirtyneet vähitellen informaatioaikakauteen, jossa tehdastaidot eivät ole enää käyttökelpoisia. Miten nykykoulun pitäisi siis reagoida tapahtuneeseen murrokseen?
Nykykoulussa oppiminen painottuu niin sanottuun just in case -oppimiseen. Tietoa painetaan mieleen siltä varalta, että siitä on joskus hyötyä. Nykyaikana on kuitenkin yhä laajemmin mahdollista hakea tietoa juuri silloin kun sitä tarvitaan. Älykännykällä pääset nettiin vaikka metsän siimeksestä. Tällöin oppiminen muuttuu just in time -oppimiseksi. Kun käytössäsi on laajennettu mieli, ei just in case -oppiminen ole enää perusteltua.
Mieleen kannattaakin painaa ne asiat, joilla on juuri sinulle merkitystä. Muun voit hakea tarvittaessa laajennetusta mielestäsi. Mutta jos just in case -oppiminen ei ole enää tarkoituksenmukaista, mitä nykykoulussa sitten pitäisi opettaa? Seuraavassa viime perjantain TEDx Proacademy -tapahtumassa linjaamani viisi kehitysaskelta, joilla nykykoulu voitaisiin päivittää teollisuusaikakaudelta informaatioaikaan.
1. Tiedon haku, arviointi ja arkistointi
Tiedon pänttäämisen sijaan lapset voitaisiin koulia tehokkaiksi digitaalisen tiedon käsittelijöiksi. Lapsille voitaisiin opettaa tapoja arvioida Googlen hakusyötteitä, kriteerejä, joilla valita tarkoituksenmukainen hakukone, sekä kriteerejä, joiden varassa löydetyn tiedon luotettavuutta voidaan arvioida.
Lisäksi lapsille voitaisiin opettaa, miten käyttökelpoinen tieto arkistoidaan verkkopilveen, esimerkiksi käyttämällä Evernote-ohjelmaa. Näin löydetty tieto olisi tavoitettavissa kaikkialla, missä on internet, eikä sitä tarvitsisi päntätä mieleen kaiken varalta.
2. Luova ajattelu
Nykykoulu testaa lasten osaamista pyytämällä toistamaan mieleen painettua tietoa. Tästä seuraava ajattelumalli on mekaaninen. Mekaaninen ajattelumalli ei kuitenkaan toimi silloin, kun ihmiseltä vaaditaan itsenäistä työskentelyä ja kykyä synnyttää uudenlaisia ratkaisuja.
Tiedon mekaanisen toistamisen sijaan lapsille voitaisiinkin opettaa luovaa ajattelua. On upeaa, että uudessa opetussuunnitelmassa korostetaan luovia aloja entistä enemmän. Musiikin, kuvaamataidon ja draaman ohella lapsille voitaisiin vielä opettaa luovan ajattelun tekniikoita, kuten aivomyrskymenetelmiä, miellekarttojen piirtämistä ja lateraalista ajattelua.
Luovan ajattelun tekniikat tukisivat osaltaan luovia aineita, mutta tarjoaisivat myös pohjaa perinteisten aineiden soveltamiselle. Nyky-yhteiskunta tarvitsee yhä enemmän oma-aloitteiseen ongelmanratkaisuun kykeneviä toimijoita. Tähän ei riitä vain soittotaito – on myös osattava rikkoa aktiivisesti luutuneita ajatuskulkuja. Tässä luovan ajattelun tekniikat ovatkin ensiarvoisen tärkeitä.
3. Argumentaatiotaito
Winston Churchillin mukaan mikään ihmiselle suoduista taidoista ei ole puhetaidon veroinen. Keskiaikaisessa koulussa opetussuunnitelman ydin koostui kolmen keskustaidon muodostamasta triviumista: retoriikasta, logiikasta ja kieliopista. Keskiaikaisessa koulussa katsottiin siis Churchillin tapaan, että puhetaito on kaikista taidoista tärkein. Ja miksei se olisi? Puhuminen ja kieli ovat läsnä lähes kaikessa ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa.
Kukaan ei ole erehtymätön – ei edes opettaja. Tästä syystä olisikin tärkeää, että lapset oppisivat pienestä pitäen puolustamaan myös omia näkemyksiään taiten. Sääntöjen aivottoman seuraamisen sijaan lapset voisivat esittää vasta-argumentteja, jos opettajan esittämä kanta ei olisi heidän mielestään kestävä.
4. Tuottavuustaidot
Koulujärjestelmä perustuu yhä tehdastyömäiseen malliin, jossa tunneilla on oltava tarkalla kellonlyömällä. Mutta mitä järkeä on olla ajallaan matematiikan tunnilla, jos tulosta ei synny?
Lukujärjestyksen seuraamisen sijaan informaatioajan oppilas voisikin opetella tuottavuustaitoja, kuten priorisointia, projektinhallintaa tai jopa erityisiä tuottavuustekniikoita David Allenin GTD:stä Stephen Coveyn 7 Habits:iin. Näin lapset oppisivat tuottamaan haluamiaan tuloksia niin opintiellä kuin muillakin elämänaloilla.
Ei kai tietty tuntimäärä voi olla vaikkapa matemaattisen osaamisen mitta? Tärkeintä lienee kuitenkin itse laskutaito, jonka voi hankkia huomattavasti jouhevammin järkeistämällä omat työtavat ja mukauttamalla ne oman temperamentin mukaisiksi.
5. Keskittyminen omiin intohimon kohteisiin
Kaikille ei kannata opettaa kaikkea. Oppiminen on kahden asian summa: innostuksen ja altistuksen. Jos innostusta ei ole, ei oppimista tapahdu. Toisaalta, jos altistusta ei ole, ei innostus pääse välttämättä koskaan syttymään.
Nelivuotias tyttäreni osasi jo alle kolmevuotiaana erottaa toisistaan kaksi valkosolutyyppiä, b-lymfosyytin ja makrofagin. Syy tähän oli, että katsoimme Olipa kerran elämä -sarjan läpi ainakin viiteen kertaan. Kysyin tyttäreltäni muutama viikko sitten, muistaako hän vielä valkosoluista jotain. Hän vastasi: ”B-lymfosyytit suojaavat tulehduksilta, ja makrofagit syövät kuolleita bakteereita.”
Lapsille voisikin tarjota laaja-alaisesti tietopääomaa eri aloilta biologiasta maantietoon, historiasta matematiikkaan videoiden, pelien ja muiden innostavien aktiviteettien muodossa. Näin lapset altistuisivat laaja-alaisesti erilaisille uusille ajatuksille. Lopuksi opettaja voisi tukea kunkin lapsen omia kiinnostuksen kohteita tarjoamalla syventävää ja laajentavaa informaatiota juuri näillä aloilla.
Kouluttamalla lapset taitaviksi ajattelijoiksi ja keskustelijoiksi, jotka saavat pienestä pitäen keskittyä juuri siihen, mitä rakastavat, synnytämme yhteiskunnan, jossa kutsumukselliset asiantuntijat verkottavat jouhevasti omaa osaamistaan.
Tulevaisuus on nyt. On aika lakata kouluttamasta lapsiamme teollisuusyhteiskunnan ehdoilla ja alkaa kouluttaa heidät informaation aikakaudelle.
PS. Voit ladata TEDx-esitelmän ”Education with an Extended Mind” kokonaisuudessaan täältä.
Kävimme pari kuukautta sitten perheeni kanssa sienimetsässä. En tiedä sienistä juuri muuta, kuin että punaisia valkopilkkuisia sieniä ei kannata syödä. Vaimoni on sen sijaan vanha partiolainen ja tunnistaa kymmenittäin sieniä tuosta vain.
Siellä metsässä samotessamme mieleeni juolahti kuitenkin katsastaa, löytyisiköhän iPhoneeni jotakin tarpeeseen sopivaa ohjelmaa. Kuinka ollakaan, App Storesta löytyi suomenkielinen Sieniopas. Ohjelma toimii niin, että syötät siihen sienen kuvauksen – lakin muodon ja värin, helttojen harvuuden ja niin edelleen – ja ohjelma palauttaa löydetyn sienen tiedot.
Tilanne muuttui kuin taikaiskusta. Nyt tunnistin sienen toisensa jälkeen – jopa isohaperon, joka oli vaimollenikin vieras. Käytännössä pystyin tunnistamaan sieniä siinä, missä sienikurssit käynyt vaimonikin.
Otin metsässä käyttöön laajennetun mieleni.
Laajennettu mieli on filosofien Andy Clarkin ja David Chalmersin esittämä hypoteesi, jonka mukaan jokainen sellainen tiedonlähde, joka on käytettävissä yhtä nopeasti kuin biologinen mieli, on samalla tavoin osa mieltä. Vaimoni oli painanut joukon sieniä mieleensä, itse taas katsoin ne Sieniopas-ohjelmasta. Tulos oli sama: kumpikin tunnisti sienen toisensa jälkeen.
Nykyään laajennettu mieli on jokaisen käytössä: se vaatii vain älykännykän. Verkkoon kytketyllä mobiililaitteella haet tarvittavan tiedon Googlesta, Wikipediasta tai vaikkapa Sienioppaasta sekunneissa. Mieleenpainaminen ei ole enää entiseen tapaan välttämätöntä tulosten aikaansaamiseksi.
Nykykoulu perustuu kuitenkin yhä pitkälti informaation mieleenpainamiseen. Herääkin kysymys, mitä järkeä on vuosilukujen ja kivilajien opettelemisessa siinä vaiheessa, kun laajennettu mieli on jokaisen koululaisen arkipäiväinen työkalu.
Osallistuin viime perjantaina Tampereella järjestettyyn TEDx Proacademy -tilaisuuteen, jossa esitelmöin aiheesta ”Education with an Extended Mind”. Esitelmä oli osa kolmen esitelmän kokonaisuutta, jossa käsittelimme yhdessä Mysites-verkkoyhtiön Ramine Darabihan ja Skypen Jaan Tallinnin kanssa teknologian vaikutuksia tulevaisuuden kouluun. Tilaisuudessa linjasin viisi erilaista painopistettä, joilla voisimme kehittää nykykoulua niin, että se palvelisi paremmin informaatioajan kansalaista. Näistä linjanvedoista lisää keskiviikon blogipostauksessa.
PS. Jos haluat ottaa käyttöön laajennetun mielesi, tutustu Filosofian Akatemian Laajennettu mieli -oppaaseen. Voit ladata sen maksutta tästä.
Bertrand Russellin kuulun logiikan merkkiteoksen Principia Mathematica:n peruskäsitteestä, materiaalisesta implikaatiosta, seuraa, että ristiriidasta voidaan johtaa mikä tahansa lause. Russellia pyydettiin kerran todistamaan, että lauseesta 2 + 2 = 5 seuraa, että hän on paavi. Russell järkeili seuraavaa:
”Jos 5 = 2 + 2, niin 5 = 4. Kun vähennetään 3, saadaan 2 = 1. Paavi ja minä olemme kaksi: siispä paavi ja minä olemme yksi. Minä olen siis paavi.”
Vaikken yleensä syvennykään tässä blogissa akateemisen filosofian kiemuroihin, ajattelin tällä kertaa luoda pienen silmäyksen mielestäni muutamaan keskeiseen filosofian klassikkoteokseen. Silmäys tiukkaan filosofiaan avartanee myös blogin ihmisläheisempää horisonttia.
Jos olet kiinnostunut tutustumaan filosofiaan läheisemmin, tässä viisi loistoklassikkoa, joista kukin toimii erinomaisena aloituspaikkana kohti syvällisempiä pohdintoja.
1. Platon: Apologia
Platonin taltioima Sokrateen puolustuspuhe teroittaa kirkkaimmillaan sen, mistä filosofiassa on kyse. Filosofi ei ole kaikentietävä besserwisser, joka laukoo totuuksiaan norsunluutornistaan. Sen sijaan filosofi on suurten kysymysmerkkien äärellä pohdiskeleva utelias tutkija, joka haluaa saada edes hieman tolkkua maailman mysteereihin. Samalla filosofinen tutkimusmatkailija ymmärtää, ettei lopullisia ratkaisuja tai vastauksia voi edes periaatteessa löytää.
Apologian kenties yleisimmin siteerattu osa koskee Sokrateen väittämää siitä, että hän on Ateenan viisain ajattelija ymmärtäessään, ettei ole järin viisas. Tämä tulkitaan usein Sokrateen nöyristelynä. Tosiasiassa Sokrates tarkoitti asian aivan kirjaimellisesti: hän itsekin piti itseään Ateenan viisaimpana miehenä.
Sokratesta vastustaneet sofistit olivat sitä mieltä, että viisain on se, joka tietää eniten. Sokrates ymmärsi, että parhaimmillaankin ihminen voi tietää vain pienen murto-osan maailmankaikkeuden salaisuuksista. Sokrates hyväksyikin mielihyvin Delfoin oraakkelin näkemyksen siitä, että Sokrates itse oli Ateenan viisain mies. Hän nimittäin ymmärsi, että tämä seurasi juuri siitä, ettei hän voinut tarjota lopullisia vastauksia filosofisiin kysymyksiin. Sofistisessa mielessä hän oli kaikkea muuta kuin viisas – mutta ymmärtämällä sofistisen viisauden arvottomuuden siis viisaampi kuin kukaan muu.
2. C.I. Lewis: Mind and the World Order
Minulle amerikkalainen Clarence Irving Lewis on pitkälti filosofi numero yksi: törmätessäni Lewisin 1923 julkaistuun paperiin ”A Pragmatic Conception of the A Priori” en vain saanut väitöskirjalleni kivijalkaa, vaan säästin varovasti arvioiden kymmenen vuotta tutkimustyötä. Monet vasta orastavat oivallukseni oli jo työstetty valmiiksi Lewisin tuotannossa.
Kahdesta Lewisin merkittävimmästä teoksesta valitsen tähän vähemmän teknistä filosofiaa sisältävän teoksen vuodelta 1929. Lewisin jälkimmäinen tietoteoreettinen opus An Analysis of Knowledge and Valuation (1946) on vielä tähän valitsemaani selkeämpi ja tarkkarajaisempi. Ensimmäistä kertaa Lewisiin tutustuvalle Mind and the World Order on kuitenkin helpommin lähestyttävä ja todennäköisesti innostavampi.
Teoksessa Lewis ei tee vähempää, kuin linjaa koko havaintokokemuksemme perusteet. Vanhan Köningsbergin ketun Immanuel Kantin filosofiasta ponnistaen Lewis rakentaa tietoteorian, jonka keskiössä on kolme asiaa: kokemuksessa annettu, käsitteet, joiden nojalla sitä tulkitsemme, sekä itse tulkinta.
Lewisin mukaan voimme tulkita kokemusta miten haluamme – maailma ei rajaa sitä, miten meidän pitäisi asioita tulkita. Siitä huolimatta meillä kaikilla on omat ennalta määrätyt tapamme lähestyä maailmaa, jotka riippuvat maailmankatsomuksestamme. Fundamentalistimuslimin ja tieteellisen ateistin maailmankatsomukset eivät siis ole sinänsä toisiinsa nähden parempia tai huonompia – vain parempia tai huonompia suhteessa joidenkin ihmisten perimmäisiin pyrkimyksiin.
3. William James: Pragmatismi
Pragmatistisen filosofiasuunnan valtavirtaan nostanut amerikkalaisfilosofi tarkastelee keskusteoksessaan totuuden ja maailman kokemisen luonnetta. James kiistää klassisen käsityksen siitä, että olisi olemassa vain yksi totuus. Sen sijaan hän väittää, että totta on se, mikä toimii. Totuus on ”käteisarvo”, joka annetaan sellaisille väittämille, joista seuraa jotain mielekästä.
Pragmatisti ottaa etäisyyttä puhtaaseen spekulaatioon ja idealismiin: pragmatistille platonilaisen ideataivaan asukit eivät ole merkityksellisiä, jollei niistä seuraa jotakin konkreettista. Pragmatisti peräänkuuluttaakin sitä, että filosofian tulisi aina perustua todellisiin seuraamuksiin, ja edesauttaa todellisia pyrkimyksiämme. Norsunluutornista on laskeuduttava takaisin maan pinnalle.
4. Ludwig Wittgenstein: Filosofisia tutkimuksia
Kuten Lewisin tapauksessa, on vaikeaa päättää, kumpi Wittgensteinin pääteoksista kuuluisi tälle listalle. Itävaltalaisnokkelikon esikoinen Tractatus logico-philosophicus on kuitenkin sen verran matemaattis-loogisesti painottunut, että tuplaveen jälkimmäinen opus sopinee paremmin yleisesti filosofiasta kiinnostuneelle.
Filosofisissa tutkimuksissa Wittgenstein panee alulle filosofian kielellisen käänteen: ajatussuunnan, joka kiinnittää huomiota filosofian ja kielen intiimiin suhteeseen. Wittgenstein kritisoi klassista ajatusta siitä, että sanoilla on kiinteät viittauskohteet. Hän korostaa erityisesti kielen toiminnallisuutta: sanan merkitys on siinä, miten sitä käytetään. Kielen käyttö on eräänlaista peliä: ”kielipeliä”.
Wittgenstein alleviivaa myös sitä, että kieltä käytetään paljon muussakin kuin vain väitelauseissa. Kielenkäyttöä ovat myös pyynnöt, toiveet ja käskyt. Kielenkäytössä keskeistä on yhteisten sääntöjen noudattaminen: yksityistä ”ajattelun kieltä” ei oikeastaan edes voi olla olemassa, vaan kielenkäyttö edellyttää aina sosiaalista vuorovaikutusta.
5. Egon Friedell: Uuden ajan kulttuurihistoria, osat 1–3
Friedellin massiivinen historiateos kuuluu mielestäni ehdottomasti filosofisten merkkiteosten listalle. Erityisesti saksalaisesta idealismista ja erikoisesta juutalais-kristillisestä mystiikasta ammentava Friedell rakentaa kiehtovan, filosofisesti vahvasti kuormittuneen katsauksen länsimaiseen historiaan renessanssista ensimmäiseen maailmansotaan.
Friedell osoittaa käsittämätöntä tarkkanäköisyyttä tulkitessaan niin Goethen kuin Kantin, Schopenhauerin kuin Nietzschenkin ajattelua. 1900-luvun alun renessanssinero osoittaa magnum opuksessaan yleissivistyksensä rajattomuuden ja näkemyksensä kattavuuden, vaikka ei varsinaisesti esitäkään omia teesejä. Kulttuurihistoriassaan Friedell toteuttaakin hyvin sokraattista filosofiaa: hän tarkastelee vanhoja kysymyksiä ja avaa uusia, eikä tyrehdytä pohdinnon iloa sulkemalla ylimielisesti orastavia uusia tutkimussuuntia.
On olemassa kaksi tapaa kommunikoida. Yleisesti vallalla oleva kommunikaatiotapa on dialektinen. Tämä antiikin kreikan keskustelutaitoon nojaava viestintämuoto tiivistyy suurin piirtein seuraavaan toteamukseen: ”On olemassa yksi totuus. Minä tiedän sen. Jos olet hetken hiljaa, niin saatat oppia jotain.”
Dialektiikka perustuu siis vastakkainasetteluun.
Oletetaan, että on olemassa oikea ja väärä tapa toimia ja riittävän pitkään nahistelemalla jompi kumpi osapuoli vie voiton. Parhaassa tapauksessa päästään kompromissiin.
Toinen, harvemmin tavattu kommunikaatiomuoto on dialoginen kommunikaatio. Dialogisuuden perusperiaate on: ”Minulla on tällainen tapa ajatella ja sinulla tuollainen. Vaikka en vielä näekään asiaa sinun näkökulmastasi, voin varmasti oppia jotain, kunhan kuuntelen tarkkaavaisesti.”
Dialogisuuden päämääränä on erilaisten näkökulmien yhteensovittaminen.
Nähdäkseni on hyvä tuntea kummankin kommunikaatiomuodon niksit. Dialektinen kommunikaatio on erittäin tehokasta ja taloudellista. Jos täytyy saada lapsi pelastettua jyrkänteeltä, ei kannata jäädä muodostamaan keskusteluyhteyttä. Napakka dialektinen ”Pois sieltä!” toiminee parhaiten. Arjen tuoksinassa dialektisuus synnyttää kuitenkin turhanpäiväisiä vastakkainasetteluja.
Silloin kun on aikaa ja energiaa puhua, on dialogisuus aina rikastavampi kommunikaatiomuoto. Keskustelemalla dialogisesti kaikki osapuolet pystyvät laajentamaan omaa maailmankatsomustaan ja ymmärtävät paremmin erilaisia tapoja tarkastella keskustelun kohteena olevaa asiaa.
Dialektiikka toimii hyvin silloin, kun keskustelukumppanit ajattelevat jo pitkälti samalla tavoin. Dialogisuutta vaaditaan ennen kaikkea silloin kun keskustelukumppaneiden ajattelutavat ovat jyrkästi erilaiset. Samat sanat merkitsevät kirjaimellisesti eri asioita muslimille ja lestadiolaiselle, vihervassarille ja kokoomuslaiselle. Tällöin logiikkaan ja argumentointiin perustuva kommunikaatio johtaa vain nyrkkien heilutteluun. Dialogisuus puolestaan avaa näkökulmia käsitteiden ytimeen ja vapauttaa tätä kautta myös jyrkästi eri tavoin ajattelevat ihmiset synnyttämään hedelmällisen keskustelutilanteen.
Dialektisuus ja dialogisuus ovat molemmat rikastavia ja käyttökelpoisia kommunikoinnin tapoja. Dialektisuus on kuin gregoriaanista kirkkolaulua: siinä lauletaan yhtä nuottia kerrallaan, mutta parhaillaan juhlallisesti ja riemuiten. Dialogisuus taas on kuin moniäänistä kuorolaulua: siinä eri äänet sovitetaan soimaan yhteen niin, että tuloksena on kohottava harmonia, jollaista ei olisi voinut olla olemassa ilman jokaista erilaista ääntä.
Dialektiikasta kiinnostunut voi tarttua esimerkiksi Juhana Torkin oivalliseen teokseen Puhevalta. Dialogisuutta voi puolestaan harjoittaa tutustumalla vaikkapa William Isaacsin loistokirjaan Dialogue – and the Art of Thinking Together.
PS. Jos olet kiinnostunut oppimaan taitavaksi viestijäksi ja argumentoijaksi, osallistu Kriittisen korkeakoulun filosofisen argumentaation kurssille 30.–31.10. Ilmoittaudu osoitteessa info@kriittinenkorkeakoulu.fi. Lisätietoja löydät täältä.
Ennen siirtymistäni tietoteorian ja mielenfilosofian pariin tutkin runsaan vuoden verran metafysiikkaa ja fysiikan filosofiaa. Fysiikan filosofian parissa tein järkyttävän löydön. Koulussa meille opetettiin, että maailma koostuu atomeista. Kuinka ollakaan, itse atomin planeettamallin kehittäjä, Niels Bohr, väitti kuitenkin, ettei tämä pidä paikkaansa. Itse asiassa atomia ei ole oikeastaan edes olemassa.
Vaikka ajatus olevaisen jakamattomasta perusyksiköstä, atomista, juontaakin juurensa antiikin filosofi Demokritokseen, on se nykyisessä merkityksessään hämmästyttävän tuore käsite. Nykyisen atomiteorian siemenet kylvettiin 1800-luvun alussa, ja sen ensimmäinen varsinainen läpimurto syntyi 1897 kun J.J. Thomson löysi elektronin. Runsas vuosikymmen myöhemmin Ernest Rutherford löysi puolestaan atomiytimen.
Vuonna 1927 muotoiltiin kuuluisa kvanttimekaniikan Kööpenhaminan tulkinta, jonka arkkitehteina toimivat muun muassa Niels Bohr ja Werner Heisenberg. Kööpenhaminan kokouksissa päätettiin muun muassa käyttää Bohrin ”planeettamallia” atomin kuvaamiseen tuolloin myös suositun Thomsonin ”rusinapullamallin” sijaan. Eikä mennyt aikaakaan, kun atomin voima valjastettiin jo sekä hyvässä että pahassa.
Mutta mistä tässä kaikessa on oikeasti kysymys?
Thomson löysi elektronin tutkiessaan katodiputkia – siis niitä samoja, joihin kuvaputkitelevisio perustuu. Hän havaitsi katodiputkissa säteilyilmiöitä, joita olemassa olevat fysiikan teoriat eivät kyenneet selittämään. Thomson esitti olettaman siitä, että negatiivisesti varautuneet alkeishiukkaset, elektronit, selittäisivät ilmiön. Ja pian olettamuksen tueksi tarjotut yhtälöt saivat vahvistuksen.
Rutherford puolestaan testasi niin sanottua alfasäteilyä mittaamalla radioaktiivisen säteilyn kulkeutumista kultakalvon lävitse. Hän huomasi, että säteilyä ei tullutkaan läpi niin paljon, kuin elektroniteoria antoi ymmärtää, ja että osa säteilystä kimposi takaisin kultalevystä. Rutherford esitti, että elektronipilven keskellä on oltava positiivisesti varautunut ydin, josta alfasäteet kimpoavat. Ja pian tämänkin hypoteesin tueksi tarjotut yhtälöt saivat kokeellisen vahvistuksen.
Kukaan ei ollut kuitenkaan nähnyt ainuttakaan elektronia, alfasädettä tai atomiydintä. Koko tänä aikana oli havaittu ainoastaan hohdetta katodisädeputkessa ja täpliä valokuvauslevyllä. Kukaan ei ollut suinkaan keksinyt esimerkiksi mikroskooppia, jolla voisimme tarkastella atomeita nätissä rivissä. Itse asiassa sellaisen keksiminen on teoreettisestikin mahdotonta.
Juju on siinä, että olettamalla elektronin Thomson pystyi ennustamaan juuri tietynlaisen hohteen katodisädeputkessa. Ja samaten olettamalla atomiytimen, Rutherford pystyi ennustamaan tietyn määrän täpliä valokuvauslevyllä.
Atomiteoria perustuukin viime kädessä vahvoihin olettamuksiin. Se perustuu erittäin nokkelien ihmisten erittäin hyvin perusteltuihin arvauksiin. Yhtä hyvin kultalevyn kätköissä voisi kuitenkin asustaa pikkiriikkisiä vihreitä tonttuja, jotka pelaavat alfasäteillä tennistä. Mikään havaintokokemus ei sulje pois tällaista vaihtoehtoa.
Atomiteoria on kyllä toistaiseksi paras olemassa oleva maailman koostumuksen selittäjä, ja sen nojalla voidaan tehdä upeita juttuja ydinvoimaloista tietokoneisiin. Siksi se selättää suurimman osan sen korvikkeeksi tarjotusta huuhaasta mennen tullen. Atomiteorian suurin anti onkin sen huikean ennustusvoimainen matemaattinen sisältö.
Itse atomia on kuitenkaan tuskin olemassa. Samat ilmiöt voi selittää käytännössä lukemattomilla muillakin tavoilla. Tästä syystä usein sanotaankin, että Kööpenhaminan tulkinnan maailmaselitys kuuluu: ”Suu suppuun, ja jatka laskemista!”
Linnunradan käsikirja liftareille -teoksesta kuuluksi tullut Douglas Adams istui kerran kahvilassa lukemassa lehteä. Hän oli ostanut kahvin kaveriksi pussillisen pikkuleipiä. Yhtäkkiä samassa pöydässä istunut ventovieras mies avasi pussin mitään sanomatta ja otti sieltä pikkuleivän.
Adams katsoi vierasta hölmistyneenä. Britti kun oli, hän ei kuitenkaan nostanut mekkalaa. Sen sijaan hän otti itsekin tyynesti pikkuleivän pussista. Vieras nappasi taas yhden, kirjailija toisen. Ja näin jatkui pussin pohjalle saakka.
Tuntui kuin aikaa olisi kulunut ikuisuus, vaikkei pikkuleipiä oikeasti ollut kuin kourallinen. Lopulta vieras nousi ylös, vilkaisi Adamsia merkitsevästi ja poistui sitten kahvilasta. Adams huokaisi helpotuksesta, yhä hölmistyneenä vieraan käytöksestä.
Hän nousi ylös pöydästä ja taitteli kasaan sanomalehtensä. Lehden alla oli Adamsin oma, avaamaton pikkuleipäpussi.
Psykologit testasivat lasten havaintokykyä. Muksuille näytettiin kuvia linnuista, taloista, autoista, palloista, erilaisista työkaluista ja niin edelleen. Näin kartoitettiin, miten pienet lapset tunnistivat esineitä kuvista.
Kokeeseen osallistunut viisivuotias Juho tunnisti esineet virheettä. Tutkijoiden näyttäessä Juholle auton kuvaa poika kuitenkin mykistyi.
Johtava tutkija kysyi: ”Mikä kuvassa näkyy?”
Poika kurtisti kulmiaan ja mietti kuumeisesti. Lopulta hän sanoi: ”En tiedä.”
Vieressä seissyt pojan äiti hermostui täysin ja tiuskaisi: ”Kyllähän sinä, Juho, nyt tiedät mikä siinä kuvassa on! Älä viitsi pelleillä.”
Lapsi säikähti äidin tunteenpurkausta ja totesi hädissään: ”Mutta kun minä en oikeasti tiedä!”
Kun tutkijat olivat antaneet pojalle vielä hetken miettiä asiaa, he päättivät jatkaa seuraavaan kuvaan. Johtava tutkija totesi väsyneesti: ”Jatketaan. Tässä kuvassa on siis auto.”
Tähän Juho tokaisi tuohtuneena: ”Totta kai siinä on auto! Mutta mistään ei näe, onko se Toyota, Mersu vai Volkkari!”
Kehotin kevään blogikirjoituksessa panostamaan laatuun. Laatu tarkoittaa nähdäkseni jotakin sellaista, joka edistää merkittävästi toimintakykyäsi, suoriutumistasi ja hyvinvointiasi. Laatua löytyy niin taiteesta, päivittäistavaroista kuin luonnon antimistakin. Laatu on kuitenkin hankalasti tavoitettava käsite. Erityisen vaikeaa on monesti tunnistaa, mikä on oikeasti laadukasta.
Usein laadun tunnistaminen edellyttää alan tuntemusta. Hevimuusikko ei välttämättä osaa sanoa tuon taivaallista hiphop-kappaleesta. Jälkistrukturalistiprofessorille ovat tohtoriopiskelijan modaalilogiikan kehitelmät puolestaan täyttä hepreaa. Vasta kun tunnet jonkin alan riittävän hyvin, pystyt erottelemaan jyvät akanoista. Sivumennen sanoen, iänikuinen pop vastaan klassinen, teatteri vastaan teevee -kinastelu on tästä syystä täysin turhanpäiväistä. Kaikilta taiteenaloilta löytyy sekä laadukkaita helmiä, että kakkoslaatuista kuraa. Ala yksin ei määrää laatua – laadun tunnistaa vasta alaa tuntemalla.
Laadun rajaaminen alakohtaisiin huippusuorituksiin on kuitenkin liian yksiulotteista. Muutama vuosi sitten isoveljeni nosti esiin seikan, joka on kutkuttanut minua siitä lähtien. Laatuahan voi nimittäin löytää vaikka tuikkukynttilästä – jos vain osaa sitä etsiä. Zen-munkki löytää laatua linnun siiven iskusta, ja runoilija korven hiljaisesta kuiskinnasta. Laatu ei siis olekaan suoritukseen tai esineeseen olemuksellisesti kääriytynyt piirre, vaan suhde.
Laatua löytää silloin, kun joku on laittanut itsensä täysillä likoon. Mutta laatua löytää myös silloin, kun laittaa itsensä täysillä likoon.
Toimintamme koostuu prosesseista, jotka tuottavat erilaisia tuloksia. Jos toimintasi tuottaa tuloksia, jotka sopivat arvomaailmaasi, sinulla on hyvä olla. Ja jos taas toimintasi tuottaa huonoja tuloksia, ei paljoa hymyilytä. Jokin asia – elokuva, musiikkikappale, auto, mustikka tai tuikkukynttilä – on laadukas silloin, kun se auttaa sinua saamaan aikaan itsellesi arvokkaita tuloksia jouhevammin. Laatu antaa siis kipinää positiivisille tuloksille ja vauhdittaa hyvien prosessien etenemistä.
Jos olet riittävän avarakatseinen ja taitava, voi tuikkukynttilä riittää sinulle synnyttämään upeita kokemuksia. Mutta vaikka elämäntaitosi eivät olisi vielä zen-munkin tasolla, auttavat myös toisten intohimosta syntyneet tuotteet tai luonnon parhaat antimet antoisaan elämään. Nyt on myös helppo nähdä, miksi joitakin asioita, kuten Michelin-ravintoloita, mittatilauspukuja, Broadway-näytelmiä tai luomulähiruokaa, pidetään yleisesti laadukkaina. Jos jokin auttaa suurta joukkoa ihmisiä saavuttamaan merkittävästi myönteisiä tuloksia, teemme tällöin yhdessä arvion sen laadukkuudesta.
Laatu on siis yhtä aikaa yksityisasia ja yhteinen määritelmä. Yksityisen laadusta tekee sen ainutkertainen suhde sinun elämäsi päämääriin. Yhteisen taas se, että yleisesti laadukkaaksi arvioitu asia edesauttaa suuren joukon hyvinvointia: jos jokin tepsii monille, on todennäköistä, että se tepsii myös sinulle. Emme me niin kovin erilaisia ole. Lopulta tunnistat laadun siitä, että se ei asetu sinun ja matkasi väliin, vaan kuljettaa elämääsi eteenpäin kuin itsestään.
Ajattelun ammattilainen 