Tag Archives: Hyvinvointi

Oleminen on jakamista

15/12/2010

11 kommenttia

Tyttäreni on viime aikoina opetellut toinen toisensa jälkeen vaikuttavampia akrobaattitemppuja. Temput ovat selvästikin hänelle palkitsevia itsessään. Siitä huolimatta on tärkeää viiden minuutin välein huutaa: ”Isi, tule katsomaan.” Temput syttyvät todelliseen roihuun vasta, kun joku havaitsee ne.

Mikä tekee inhimillisen toiminnan tuloksista merkityksellisiä? Itse toiminta on merkityksellistä, kun se on kutsumuksellista. Mutta se, mitä toiminnasta seuraa – se, mikä on olemassa sen seurauksena – on merkityksellistä vasta, kun se jaetaan jonkun toisen kanssa.

Oleminen on jakamista.

Miksi Gösta Sundqvist halusi jakaa sävelteoksensa toisten kanssa, vaikka ei itse viihtynytkään yleisön edessä? Miksi joka ikinen pikkuvekara huutaa isin tai äidin katsomaan uutta temppuaan? Tai miksi filosofian tutkijanplanttu alkaa pitää tällaista blogia? Synnyttääkseen jotain, joka on oikeasti olemassa.

Piispa George Berkeley teki aikanaan kuuluisaksi iskulauseen esse est percipi –oleminen on havaituksi tulemista. Berkeleyn mukaan olion olemassaolo edellyttää aina jonkun, joka havaitsee sen. Pöytälaatikkoon haudatut runonpätkät ja romaaniaihiot, treenikämpän seinille kaikuvat tulevaisuuden hitit tai kapakan pöydässä humalaan katoavat tieteelliset läpimurrot eivät ole oikeastaan olemassa. Ne lepattavat kenties hetkisen tekijänsä mielessä – mutta todellisia olioita niistä tulee vasta jos ne jaetaan toisten kanssa.

Nykyaikana internet tekee jakamisesta yhä helpompaa. Samalla se tekee myös olemisesta yhä helpompaa. Mitä erikoisimmista asioista kiinnostuneet nörtit löytävät vertaistukea maanosien halki. Erikoisista tieteen tai taiteen aloista kiinnostuneet tulevat einsteinit ja picassot löytävät teoksilleen yleisön. Jokainen voi löytää oman heimonsa verkossa, ja sitä kautta tulla olevaksi ja merkitykselliseksi omalle globaalille digitaaliselle kylälleen. Oleminen on jakamista.

Enkeleistä ja demoneista

13/12/2010

14 kommenttia

Jälkivalistuksellisessa ja maallistuneessa yhteiskunnassamme olemme luopuneet paljosta uskonnollisesta käsitteistöstä. Toki tähän on usein hyvä syy: uskonnon keinot selittää maailma näyttävät jäävän monesti kakkoseksi tieteelle. Tieteellinen maailmankuva on kuitenkin ohjannut myös ihmiskuvaa ajoittain kauas todellisista elämänongelmista.

Nykyaikainen, pitkälti saksalaisesta idealismista ponnistava jälkivalistuksen ajan ihmiskuva perustuu ajatukseen ihmisestä jonkinlaisena omavaltaisena toimijana. Idealistinen ihmiskuva perustuu ajatukseen siitä, että kykenemme ohjaamaan kokonaisvaltaisesti omaa toimintaamme. Tosi asiassa olemme kuitenkin usein ihan yhtä ihmeissämme kuin muutkin, jos saamme aikaa hyvää tai pahaa. Baarijonossa umpitunnelissa riehunutta Penaa harmittaa seuraavana aamuna varmaan kaikkein eniten, vaikka musta silmä olisi jäänytkin Pasille. Samaten maailman suurimmat nerot Edisonista Einsteiniin ovat olleet usein aika ihmeissään siitä, mistä heidän parhaimmat oivalluksensa oikeastaan tulivat.

Vaikka tietoisella ajattelullamme on iso merkitys siinä, miten toimimme, ei suurin osa toiminnastamme ole lainkaan siinä mittakaavassa ohjailtavissamme, kuin Kant kumppaneineen valisti. Suuri osa toiminnastamme perustuu nimittäin tiedostamattomaan ajatteluun. Tiedostamaton ajattelu puolestaan kehittyy harjaantumisen kautta. Ja se, miten ajattelu harjaantuu on vain osin omissa käsissämme.

Kristillisessä mytologiassa ihmisen ulkopuolisia vaikuttimia selitettiin enkeleillä ja demoneilla. Enkelit johdattivat ihmisiä kaidalle polulle toimimaan oikein ja moraalisesti suoraselkäisesti. Demonit puolestaan houkuttelivat riettaisiin rientoihin. Pahimmassa tapauksessa sarvipäät ottivat ihmispolon kokonaan valtaan. Aku Ankassa enkeli ja demoni istuvat olkapäillä ja repivät ihmistä eri suuntiin.

Freudin id ja superego eivät oikein selitä ilmiötä tyydyttävästi – eivätkä siihen pure nykyaikaisemmat peliteoreettiset tai kognitiivisen psykologian selitysmallitkaan. Kuitenkin nämä kaksi voimaa näyttäisivät arkikokemuksen valossa toimivan yhä inhimillisen toiminnan suuntaajina. Ohjaavatko ihmisten toimintaa siis sittenkin enkelit ja demonit?

Kuinka ollakaan, selitys enkeleille ja demoneille saattaa sittenkin löytyä tieteenkin puolelta. Ja vieläpä militantilta ateistilta Richard Dawkinsilta. Rohkenisin nimittäin väittää, että enkeleitä ja demoneita on ihan oikeasti olemassa.

Enkelit ja demonit ovat nimittäin meemejä.

Meemi on itseään kopioiva käyttäytymismalli tai tapa, joka tuottaa hyvän lopputuloksen. Sen on tuotettava hyvä lopputulos, koska muuten se karsiutuisi evoluution tuloksena pois. Se, minkälaisesta hyvästä on kyse, seuloo kuitenkin enkelimeemit demonimeemeistä.

Jos esimerkiksi Big Macista tulee hetkeksi hyvä olo, niiden ahmiminen selviää meeminä. Ja jos taas puhtaan ja prosessoimattoman ruoan syömiseen kannustava meemi aiheuttaa pitkän tähtäimen hyvää oloa, on sekin elinkelpoinen. Meemien on siis tuotettava hyvä lopputulos joko lyhyellä tai pitkällä tähtäimellä.

Enkelimeemin hyvä on pitkän tähtäimen hyvää. Enkelimeemit ovat käyttäytymismalleja, joita vedämme puoleemme erityisesti silloin, kun pyrimme saamaan aikaan hyvää pitkällä tähtäimellä – jopa oman välittömän hyvinvoinnin kustannuksella.

Demonimeemi puolestaan tähtää välittömään hyvään. Demonimeemit parveilevat siellä, missä välitön nautinto on ykkösasia, ja pitkän tähtäimen hyvä toisarvoista. Demonimeemi saa tarttumaan suklaapatukkaan, vaikka samalla jossain tiedostamattoman syövereissä enkelimeemi yrittääkin metelöidä siitä, että patukka siirtyy jäännöksettä vyötärölle.

Suurin osa toiminnastamme ohjautuu harjaantumisen kautta. Tiedostamattoman ajattelun kapasiteetti on noin 11 miljoonaa bittiä sekunnissa. Moraalisena agenttina toimiva tiedostava minä käsittelee puolestaan vaivaiset 45 bittiä sekunnissa – siis yhden kahdessadastuhannesosan tiedostamattomasta.

Päätöksen enkelien tai demonien kanssa vehtaamisesta voit kuitenkin tehdä itse. Jos päätät aktiivisesti pyrkiä pitkän tähtäimen hyvään, huomaat pian, etteivät välittömän nautinnon etusijalle asettavat käyttäytymismallit ole usein elinkelpoisia. Ja jos taas tarkoituksenasi on ottaa elämästä “kaikki irti”, ei kestävä kehitys ehkä ole sinua varten.

Suurin osa siitä, minkälaisia ihmisiä olemme määräytyy joka tapauksessa sen perusteella, minkälaisiksi ihmisiksi harjaannumme – eli vedämmekö puoleemme enkelimeemejä vai demonimeemejä. Kuten Aristoteles sanoi: “Olemme se, mitä toistuvasti teemme. Erinomaisuus onkin siis pohjimmiltaan vain tapa.”

5 askelta joulustressin lievittämiseen

08/12/2010

1 kommentti

Näin joulun alla alkaa kiire painaa päälle, ja stressikierrokset nousevat uusiin ulottuvuuksiin. Samalla kun töissä pitää saada hommat hoidettua ennen joululomia, pitäisi vielä shoppailla joululahjat ja järjestää joulujuhla kuusineen ja kinkkuineen. Ei mikään ihme, jos päätä alkaa pian kiristää vanne.

Ihmisellä on käytössään noin seitsemän yksikön kokoinen työmuisti. Siinä ovat koko tietoisen ajattelumme rajat. Jokainen päähän pälkähtävä ajatus varaa työmuistista yhden huomiokanavan. Kun mielessä on vaivaiset seitsemän ajatusta samaan aikaan, ei tietoinen toiminta ole enää mahdollista. Seinät kaatuvat päälle.

Samalla kun työmuistia pyörittävä etuotsalohko käsittelee tuon seitsemän yksikköä sekunnissa, jauhaa muu aivotoiminta hulppeat puolitoista miljoonaa yksikköä sekunnissa. Ei mikään ihme, että päähän putkahtaa milloin mitäkin.

Stressitaso nousee sitä mukaa, mitä enemmän työmuisti kuormittuu päähän pälkähtävistä asioista. Merkittävimpiä muistuttelijoista ovat hoitamattomat asiat. Tästä syystä tehtäväkentän konkretisoiminen ja haltuun ottaminen on yksi tehokkaimmista stressin lievittäjistä. Tässä viisi yksinkertaista askelta, joilla saat hoitamattomat asiat järjestykseen ja pystyt keskittymään olennaiseen.

1. Kerää kaikki tehtävät yhteen paikkaan

Pidä aina mukanasi muistikirjaa. Kirjoita uudet vastaan tulevat tai mieleen juolahtavat tehtävät ylös heti kun ne ilmaantuvat. Käytä muistikirjaa vain keräämiseen – älä mieti asiaa sen enempää. Näin saat mielessäsi risteilevät ajatusohjukset haarukoitua talteen niin, etteivät ne pommita sarjatulella etuotsalohkoasi.

Keräämällä mieleesi juolahtavat ajatukset ylös ulkoistat ne. Kun vielä varmistat, että jokainen vihkoon keräämäsi askare tulee varmasti hoidettua, lakkaa mielesi muistuttamatta niistä. Näin työmuistisi vapautuu käytettäväksi kulloinkin käsillä olevalle tehtävälle. Parhaassa tapauksessa tuloksena on miellyttävä flow-tila, jossa kaikki soljuu eteenpäin kuin itsestään.

2. Koosta keräämistäsi tehtävistä luotettava järjestelmä

Pelkkä kerääminen ei vielä riitä rauhoittamaan mielesi syövereitä. Keräämisen lisäksi on huolehdittava siitä, että kerätyt tehtävät myös tulevat hoidetuiksi. Tästä syystä kannattaakin rakentaa järjestelmä, joka on kaikenkattava ja luotettava.

Järjestelmän on oltava kaikenkattava, sillä muuten päähän pesiytyneet hoitamattomat tehtävät muistuttelisivat yhä itsestään. Sen on oltava luotettava, sillä jos et luota systeemiisi, ei siihen luota alitajuntasikaan.

3. Pura keräämäsi tehtävät konkreettisiin osatoimiin

Järjestelmäsi on myös oltava konkreettinen – muutoin joudut aina listojesi kanssa plärätessäsi miettimään pääsi puhki, mitä aiot tehdä seuraavaksi. ”Joululahjojen ostaminen” on esimerkiksi tehtävänä auttamattoman epämääräinen: minkälainen toimi on joululahjojen ostaminen? ”Osta Lego-paketti Penan pojalle” on puolestaan selkeä ja tarkkarajainen askare, jonka voit suorittaa heti, kun Legoja on käsillä.

Henry Fordin mukaan mikään tehtävä ei ole erityisen vaikea, kun sen jakaa riittävän pieniin osiin. Pura siis keräämäsi tehtävät osiin tunnistamalla, mikä on se seuraava konkreettinen askel, jonka tehtävä vaatii edetäkseen. Näin et joudu vaivaamaan päätäsi listaasi tarkastellessasi, vaan voit hoitaa askareet nopeasti ja ketterästi yhden toisensa jälkeen.

4. Jaa listat konteksteihin

Kreikkalaisfilosofi Epiktetus on todennut, että ainoa tie onneen on lakata huolehtimasta siitä, mihin ei voi vaikuttaa. Jos olet unohtanut puhelimesi kotiin, on aivan turha huolehtia hoidettavista puheluista – et mahda niille mitään ennen kuin saat kapulasi taas käteen.

Jaa siis keräämäsi tehtävät vielä listoihin sen mukaan, missä ne voi suorittaa, tai mitä ne vaativat. Näin pystyt nappaamaan käteesi aina sen listan, joka sopii parhaiten olosuhteisiisi. Hyviä listoja ovat esimerkiksi ”koti”, ”toimisto”, ”puhelin” ja ”tietokone”.

5. Ajoita keräämäsi tehtävät

Listaan keräämillesi toimille kannattaa antaa lopuksi määräpäivä. Näin ne tulevat varmasti hoidettua ajallaan. Lisäksi kunakin päivänä erääntyvät vain sille päivälle ajoitetut askareet. Näin et joudu huolehtimaan yhden päivän aikana koko tehtäväkentästäsi.

Anna kokoamillesi toimille määräpäivät ja listaa ne määräpäiväjärjestykseen. Kun teet tämän operaation esimerkiksi kerran viikossa, pysyy järjestelmäsi myös jatkuvasti ajan tasalla. Kerää vielä iltaisin omaan listaansa seuraavana päivänä erääntyvät tehtävät. Näin varmistat, että tehtävät tulevat hoidettua ajallaan, eikä alitajuntasi tarvitse kantaa niistä huolta.

Kun käytössäsi on kattava järjestelmä, jossa tehtäväkenttäsi on pilkottu konkreettisiin osatoimiin ja järjestelty sen mukaan, missä ne voi suorittaa, osaa tiedostamaton mielesi lakata muistuttelemasta hoitamattomista asioista. Näin alitajuntasi vapautuu sellaiseen käyttöön, missä se on parhaimmillaan, esimerkiksi ideointiin ja uuden keksimiseen. Samalla myös työmuistisi vapautuu ja pystyt keskittymään häiriöttä aina käsillä olevaan tehtävään. Tuloksena mieli on kuin vettä vaan, ja työskentely kuin kuplia puhaltelisi.

Lisää vinkkejä stressittömään työhön löydät Filosofian Akatemian Ajattelunhallinnan oppaasta. Lataa se maksutta täältä.

Kutsumus ja yhteiskunta

01/12/2010

7 kommenttia

Olen kirjoittanut tässä blogissa aika paljon kutsumuksen merkityksestä. Nähdäkseni kenenkään ei tulisi tehdä sellaisia asioita, jotka eivät ole joko itsessään palkitsevia tai tähtää itsessään palkitseviin lopputuloksiin.

Oravanpyörässä juokseminen ei edesauta sen enempää yksilön onnellisuutta kuin yhteisön toimivuuttakaan.

Tästä huolimatta meille on iskostettu lapsesta pitäen, että elämä on rankkaa, ja erityisesti työ on tervanjuontia, joka on hoidettava, jotta saadaan pötyä pöytään. Näin monet päätyvät käyttämään valtaosansa elämästään sellaisten askareiden parissa, joilla ei ole itselle suurta merkitystä.

Osallistuin marraskuussa järjestettyyn TEDxProacademy-tapahtumaan. Puheenvuoroni käsitteli erityisesti teknologian vaikutusta tulevaisuuden peruskouluun. Linjasin joukon erilaisia oppiaineita, joista tulevaisuuden laajennetulla mielellä varustettu koltiainen voisi hyötyä. Lisäksi jo peruskoulussa tulisi nähdäkseni pureutua lapsen temperamentista kumpuavaan kutsumukseen. Koulun tulisikin keskittyä kunkin ihmisen kohdalla yksilöllisiin vahvuuksiin.

Jos koulutamme lapsemme kutsumuksellisiksi asiantuntijoiksi, rakennamme samalla yhteiskuntaa, joka koostuu verkottuneista alojensa intohimoisista tuntijoista. Nämä verkottuneet ekspertit tekevät työnsä loistavasti siksi, että he rakastavat sitä, mitä tekevät – eivät kuitatakseen jättibonukset tai saavuttaakseen toimistohuoneen ylimmästä kerroksesta.

Kutsumuksellisuuden tavoittelu ei ole tärkeää vain yksilön hyvinvoinnin kannalta. Se on keskeistä myös, jos haluamme synnyttää yhteiskunnan, jossa ihmisillä on aidosti hyvä olla.

PS. TEDx-puheenvuoroni julkaistiin eilen verkossa. Voit katsoa videon täältä.

3 tapaa käyttää ruumiinkieltä

24/11/2010

Jätä kommentti

Ihmisten väliset viestit eivät välity vain siinä, mitä sanomme. Myös ruumiimme viestii jatkuvasti aikeistamme, ajatuksistamme ja tunteistamme. Tässä kolme hyvää syytä siihen, minkä takia on hyvä oppia tuntemaan ruumiinkieltä.

1. Tunnista sanattomat viestit

Viestintä ei perustu vain sanottuun. Monien tutkimusten mukaan valtaosa ihmisten välisestä viestinnästä perustuu ilmeiden, ruumiinkielen ja äänenpainojen tulkintaan. Albert Mehrabianin 1950-luvulla tekemässä tutkimuksessa ilmeni, että  sanavalintojen rooli viestin välittämisessä on vain noin 7 prosenttia kokonaisviestinnästä.

Opettelemalla tulkitsemaan ruumiinkieltä tunnistat, milloin keskustelukumppanisi on aidosti kiinnostunut sanomastasi, ja milloin puheenaihetta kannattaa vaihtaa pikimmiten. Ruumiinkieltä tulkitsemalla osaat ohjata puheenaiheet kummallekin osapuolelle mieluiselle maaperälle.

Sanattomien viestien tulkinnassa kannatta olla kuitenkin myös varuillaan. Joskus kädet menevät puuhkaan vain siksi, että keskustelukumppanillasi on kylmä – eikä siksi, että hän kokisi juttusi uhkaavaksi. Samaten niin sanotut valehtelusignaalit ovat usein harhaanjohtavia – ihminen kun käyttäytyy lähes kuin valehtelisi esimerkiksi silloin, jos häntä vain epäillään valehtelemisesta.

Yleisimpien ruumiinkielen signaalien tunnistaminen on kuitenkin hyödyllistä viestinnän tehostamiseksi. Näin opit tulkitsemaan juttukumppanisi viestit sujuvasti.

2. Viestitä kehollasi

Ruumiinkielen tulkinnan lisäksi on hyvä tuntea erilaiset keholla viestimisen tavat. Jos esimerkiksi pidät esitelmää, ei yleisöä kannata osoitella sormella – se koetaan yhtenä uhkaavimmista eleistä. Sen sijaan esimerkiksi puheenvuoroja jakaessasi voit osoittaa vuorossa olevaa avoimella kädellä.

Yleensäkin on hyvä paljastaa kämmenet sekä uusia ihmisiä tavatessasi, että esitelmöidessäsi. Näin muut näkevät, että olet hyvällä asialla. Kyseessä on samaa perua oleva ele, kuin kätteleminenkin – paljaat kämmenet eivät kätke asetta.

On myös hyvä opetella hymyilemään erilaisissa esiintymis- ja vuorovaikutustilanteissa. Hymy on yksi tehokkaimmista jään sulattajista, ja yksi valloittavimmista tavoista viestiä ilmein. Tässäkin tietoisella harjoituksella saat ihmeitä aikaan, olit sitten luonnostasi millainen yrmyniska tahansa.

3. Vaikuta mielialoihisi

Kuten kirjoitin maanantain blogitekstissä, voit vaikuttaa ruumiinkielelläsi myös omiin mielialoihisi. Hymyilemällä sateisena maanantaipäivänä piristät omaa mielialaasi. Purkamalla puolestaan erilaisia ruumiisi puolustusasentoja kuten ristittyjä käsiä tai jalkoja tunnet olosi itsevarmemmaksi.

Jostakin syystä ilmeidemme ja tuntemusten välillä kulkee kaksisuuntainen tie. Kun yhdistät tätä ymmärrystä ruumiinkielen tuntemukseen, voit vaikuttaa monipuolisesti omiin tuntemuksiisi säätelemällä asentojasi, eleitäsi ja ilmeitäsi.

Ruumiinkieli on kieli, jota kaikki puhumme enemmän tai vähemmän luonnostaan. Opettelemalla ruumiinkielen aakkoset kykenet ymmärtämään juttutoveriasi entistä jouhevammin, viestittämään kehollasi sekä vaikuttamaan myönteisesti omiin mielialoihisi. Alkuun pääset vaikkapa tutustumalla Barbara ja Allan Peasen kirjaan The Definitive Book of Body Language. Voit tilata sen täältä.

Mitä sinun ruumiinkielesi kertoo – ja mitä voit tehdä sillä?

22/11/2010

7 kommenttia

Hymyiletkö siksi, että olet onnellinen – vai oletko onnellinen siksi, että hymyilet? Tosiasiassa kumpikin pitää paikkansa. Hymy seuraa hyvää oloa, mutta vääntämällä kurjana päivänä suupielet ylöspäin, alkaa myös usein tuntua paremmalta. Tämä kaksisuuntaisuus ei rajoitu kuitenkaan vain hymyyn. Koko ruumiisi kertoo, miltä sinusta tuntuu – ja ruumiisi avulla voit myös vaikuttaa tuntemuksiisi.

Ruumiinkielen tuntemus on hyvä apu sosiaalisessa kanssakäymisessä.* Jos työtoverisi kuuntelee juttuasi kädet puuhkassa, on hyvä tietää, että hän kokee juttusi uhkaavaksi tai tylsäksi. Ja jos taas treffikumppanisi fiksailee jatkuvasti kampaustaan, voi olla, että tänään käy flaksi.

Viestität jatkuvasti ruumiinkielelläsi, miltä sinusta tuntuu. Voit myös vaikuttaa omiin tuntemuksiisi tarkkailemalla ruumiinkieltäsi.

Jos huomaat kuuntelevasi tylsää kollegaa kädet puuhkassa, laita kädet sivuille. Tällöin viestität kollegallesi, että olet oikeasti kiinnostunut hänen sanomastaan. Näin kiinnostut myös helpommin siitä, mitä sinulle sanotaan. Myös luennon kuuntelu kädet puuhkassa on aivan erilainen kokemus, kuin käsiä pöydällä lepuuttaen. Jos taas istut jalat ristissä, viestität epävarmuutta. Koivet avaamalla tunnet myös olosi pian itsevarmemmaksi, ainakin jos et ole oikeasti hyökkäyksen kohteena.

Samaten kannattaa kokeilla vääntää suupielet hymyyn vaikka väkisin, jos maanantaiväsymys pääsee yllättämään. Fritz Strackin 1980-luvulla tekemässä tutkimuksessa havaittiin, että suupielten ylös vääntäminen lisäsi ihmisten onnellisuuden tunnetta – vaikka koeasetelmassa temppu tehtiin pitämällä lyijykynää hampaiden välissä.

Jostain syystä ruumiinkieli toimii kumpaankin suuntaan. Ruumiinkielesi ei siis ainoastaan kerro, miltä sinusta tuntuu. Sen lisäksi, että viestit tuntemuksiasi koko kehosi voimalla muille, voit myös kertoa itsellesi, miltä haluat, että sinusta tuntuu hyödyntämällä ruumiinkieltäsi. Kokeile vaikka.

* Jos olet kiinnostunut tutustumaan ruumiinkieleen, aloita vaikkapa kurkkaamalla Barbara ja Allan Peasen teosta The Definitive Book of Body Language.

Kaikki muuttuu paremmaksi

10/11/2010

32 kommenttia

Helsingin TEDx-tapahtuman yhteydessä julkaistiin paljon huomiota saanut video, jossa homoseksuaaliset ihmiset kertovat siitä, kuinka elämä muuttuu aikuistuessa paremmaksi. Ensireaktioni oli, että jonkun pitäisi suunnitella samanlainen video nörteille.

Nuoruusiän ulkopuolisuuden tunne ja ruotuun pakottamisen paine ei nimittäin kosketa vain seksuaalisesti valtavirrasta poikkeavia. Sama ilmiö koskee jokaista itsensä erilaiseksi kokevaa nuorta.

Muutamaa päivää myöhemmin luin Ilta-Sanomista jutun eläkkeelle jääneestä opettajasta, jonka käsitys koulukiusaamisesta oli, että kiusatuilta puuttuu huumorintajua. Kyllähän sitä nyt nassikan pitää pientä nälvimistä kestää.

Eläkkeellä olevaan opettajaan en voi enää vaikuttaa. Mutta tässä pieni vinkki yhä opetustehtävissä työskenteleville.

Ihminen on tavattoman yksinkertainen otus:

Jos sanot rumasti, toisesta tuntuu pahalta.

Ongelma ei ole se, että jotkut eivät osaa ottaa nälvimistä kunnolla. Ongelma on se, miksi lapsilla on tarvetta satuttaa ensinkään. Lasten huonovointisuuteen on varmasti monenlaisia syitä perhetaustasta yhteiskuntarakenteisiin. Koulukiusaamisen perusongelmat johtuvat kuitenkin pitkälti koulujärjestelmän luonteesta.

Nykyinen koulujärjestelmä synnyttää valtavan paljon turhautuneita lapsia. Kun lapset joutuvat käyttämään valtaosan ajastaan sellaisten askareiden parissa, joiden merkitystä he eivät ymmärrä, ei ole mikään ihme, että alkaa turhauttaa.

Osa turhautuneista lapsista löytää varaventtiilin innostumalla jostakin koulun ulkopuolisesta asiasta – siis ”syrjäytymällä” valtavirrasta esimerkiksi tietokoneiden, hevosten tai hevimusiikin parissa. Ja vaikka ei koulussa vielä siltä näytä, he ovat nimenomaan niitä onnekkaampia. Monille muille ei jää nimittäin muuta vaihtoehtoa, kuin primitiivisin turhautumisen purkamisen tapa: aggressiivisuus.

Kun vapaus viimein koittaa, ovat nörtit jo hankkineet osaamista alalla, josta ovat aidosti kiinnostuneita. Tästä eteenpäin homma muuttuu oikein mukavaksi. Joskus kiusaajille on sen sijaan jäänyt vain taito ratkoa ongelmia nyrkein ja suunsoitolla. Sekä kiusaaja että kiusattu ovat toimimattoman järjestelmän uhreja. Huumorintajulla ei ole mitään tekemistä asian kanssa.

Nykyaikainen yhteiskunta sallii onneksi kaikenlaisia ääri-ilmiöitä. Voit tykätä tytöistä tai pojista, äänestää Kokoomusta tai Vasemmistoliittoa, kuunnella Nightwishia tai Lady Gagaa ja niin edelleen, ilman, että tarvitsee pelätä, että ahdasmielinen yhteisö lemppaa sinut linnaan.

Koulussa tätä vapautta ei kuitenkaan ole. Turhautuneisuus synnyttää viktoriaanista luokkayhteiskuntaa muistuttavan nokkimisjärjestyksen, jossa inhmillinen innostus muuttuu voimavarasta ongelmaksi. Vai kuinka monessa koulussa voit hehkuttaa innosta soikeana, kuinka kivaa on mennä seuraavalle matikan tunnille? Turhautumista ruokkivassa ympäristössä voittajia ovat kyynisimmät, aggressiivisimmat ja ilkeimmät – mutta vain hetken aikaa.

Koulu kestää kuitenkin vain rajallisen ajan. Tämän jälkeen ei ole enää mikään pakko tehdä sellaisia asioita, jotka eivät kiinnosta. Valinnan mahdollisuudet ovat käytännössä rajattomat. Koulun jälkeen voit viimein valita, mitä teet, ja kenen kanssa sen teet. Olit sitten homo, lesbo, heppatyttö, gootti tai tietokonenörtti, heti kun saat itse päättää, mitä teet ja kenen kanssa sen teet – kaikki muuttuu paremmaksi.

Kuinka monta mahdottomuutta ehdit uskoa ennen aamiaista?

05/11/2010

4 kommenttia

Liisa ei ottanut uskoakseen, että Valkoinen Kuningatar oli yli satavuotias.*

”En minä voi uskoa sitä!” Liisa huudahti.
”Etkö?” kuningatar sanoi säälien. ”Yritäpä uudelleen. Vedä syvään henkeä ja sulje silmäsi.”
”Ei auta”, sanoi Liisa. ”Ei mahdottomuuksia voi uskoa.”
”Et vain ole harjoitellut tarpeeksi”, sanoi kuningatar. ”Kun olin sinun ikäisesi, harjoittelin joka päivä puoli tuntia. Joskus olin uskonut jopa kuusi mahdottomuutta ennen aamiaista.”

Mahdottomuuksiin uskominen ei vaadi kuin harjoitusta.

*Tarina on peräisin Lewis Carrollin romaanista Liisan seikkailut peilimaassa.

Mikä on opettajan tärkein tehtävä?

03/11/2010

6 kommenttia

Aiempien koulua koskevien kirjoitusteni keskusteluissa nousi esiin mielenkiintoinen seikka. Olen aiemmin väittänyt, että opetuksen tulisi painottua oppilaiden omiin mielenkiinnon kohteisiin: jos ihminen ei ole kiinnostunut opetettavasta asiasta, ei oppi mene perillekään. Mutta kuinka moni yhdeksänvuotias suhtautuu intohimolla yhtään mihinkään? Miksi jotkut löytävät oman kutsumuksensa pikkunappuloina, ja toiset puurtavat eläkkeelle asti tervanjuonnin parissa?

Oppiminen on kahden asian summa: altistuksen ja kiinnostuksen. Opettajan vastuulla ei ole kuitenkaan vain tarkoituksenmukaiselle oppiainekselle altistaminen. Opettajalla on myös merkittävä rooli innostuksen synnyttäjänä. Asiaansa leipääntynyt ruotsinmaikka vain vieraannuttaa oppilaat toisesta kotimaisesta. Kädet heiluen lennokkaita tarinoita sylkevä historianopettaja lienee puolestaan vastuussa yhdestä jos toisestakin tulevasta historioitsijasta.

Opettajan tehtävänä ei ole vain opettaa. Opettajan tehtävänä on myös innostaa.

Oppiminen on yksi huikeimmista asioista, mitä ihminen voi kokea. Mutta jos opimme yhdeksän vuoden altistuksen aikana ajattelemaan oppimista puuduttavana ja tylsänä, jää tämä inhimillisen kokemusmaailman ulottuvuus monilta tavoittamatta – pahimmillaan eliniäksi. Ja ellei opetettava asia kiinnosta, ei oppimistakaan tapahdu.

Innostus voi kummuta omasta temperamentista. Onnekkaimpia ovatkin ne, jotka jo lapsesta pitäen tietävät, mitä haluavat elämältä. Mutta innostus voi viritä myös innostavalta opettajalta. Parhaassa tapauksessa opettaja sytyttää esimerkillään oppilaissa roihuun kipinän, jonka olemassaolosta he eivät aiemmin tienneet tuon taivaallista.

Opettaminen ei ole vain tiedonsiirtoa. Opettaminen on uudenlaisen toiminnan mahdollisuuksien synnyttämistä. Uutta toimintaa taas ei synny ilman innostusta. Opettajan tärkein tehtävä onkin siis innostuksen tunnistaminen ja sen herättäminen.

Pitäisikö koulussa opettaa vai valmentaa?

01/11/2010

6 kommenttia

Nykykoulu perustuu jälkipositivistiseen tosiseikkojen siirtämisen ihanteeseen. Ajatellaan, että opettajalla on hallussaan faktat, ja hän voi opettamalla siirtää ne lapsille. Oletetaan siis, että opettaja tietää enemmän kuin lapset – mukaan lukien sen, mitä lapset haluavat. Tosiasiassa oppiminen on kahden asian summa: altistuksen ja kiinnostuksen.

Opettaja voi toki tarjota monipuolisen altistusympäristön. Mutta jos kiinnostusta ei ole, ei ole oppimistakaan.

Valmentaminen on puolestaan oppimisprosessi, jossa huomio kiinnittyy ennen kaikkea oppilaan omaan temperamenttiin ja omiin intohimon kohteisiin. Valmentaja ei oleta, että on olemassa tietty tietopaketti, joka täytyy siirtää oppilaalle. Sen sijaan hän ohjaa valmennettavaansa tarvittaessa. Valmentaja tarjoaa osaamistaan niiltä osin, kuin se on oikeasti käyttökelpoista valmennettavan sen hetkisten mielenkiinnon kohteiden kannalta. Kun valmentaja osaa vielä sovittaa opetettavien asioiden vaativuuden oppilaan sen hetkiseen osaamistasoon, on oppiminen lähes väistämätöntä. Kuten Arthur C. Clarke on sanonut, ”siellä missä on innostusta, lapset oppivat.”

Siinä, missä opettaja-oppilas -suhde on epätasapainoinen ja autoritäärinen, on valmentaja-valmennettava -suhde parhaillaan tasa-arvoinen vuorovaikutussuhde, jossa myös valmentaja oppii jatkuvasti uutta valmennusprosessista. Vaikka opittavat työkalut löytyvätkin valmentajalta, ei se tarkoita sitä, että hän pystyisi diktatorisesti sanomaan, mitkä niistä tulee valita käyttöön, tai edes miten niitä tulee käyttää. Jos pitkäkoipinen Usain Bolt olisi opetellut juoksemaan oppikirjan mukaan, ei häntä nähtäisi olympiakentillä. Koska Jamaikan Salaman valmentaja hoksasi kuitenkin, että Boltin omintakeisen hessuhopomaisen juoksutyylin yksilöllinen hiominen johtaisi tuloksiin, olemme saaneet viime vuosina ihastella Boltin ylivoimaisia pikajuoksusuorituksia.

Nykykoulu aliarvioi lapsen motivaation roolin. Tämä johtuu sitoumuksesta aikansa eläneisiin positivistisiin ja behavioristisiin oppimiskäsityksiin. Tieto ei ole kokoelma faktoja tai bitteinä koodattua informaatiota, jotka voidaan siirtää yhdestä päästä toiseen. Tieto on kyky tehdä uusia asioita. Uusia asioita oppii tekemään vain tekemällä. Eikä kukaan ryhdy itse tekemään, jollei ole kiinnostunut tekemästään.

Voisiko koulu siirtyä siis valmentamaan lapsia? Opettaminen kun ei johda kuin oppimisesta vieraantumiseen.