Hanki itsellesi loistava menneisyys

15/10/2012

Pelasin keväällä erinomaista Psychonauts-tietokonepeliä. Siinä nuori Razputin-poika seikkailee pelihahmojen mielissä ja suorittaa monenlaisia tehtäviä. Yksi Razputinin tehtävistä on emtionaalisen painolastin (emotional baggage) selvittely. Pitkin pelihahmojen mielten syövereitä on ripoteltu itkeviä matkalaukkuja, jotka piristyvät vasta, kun ne saavat oikeanlaisen nimilapun. Peliä pelatessani aloin miettiä, miksei samaa voisi soveltaa oikeassakin elämässä.

Muistojen tunnelataus riippuu siitä, miten suhtaudut niihin.

Aikani asiaa pohdittuani kokeilin uutta harjoitusta. Kirjoitin ensin ylös sellaisia muistoja, jotka mieleen pompatessaan aiheuttavat kurjan olon. Niin kuin sen, että olin ala-asteella koulukiusattu. Aloin miettiä, miten tällaiset negatiiviset muistot saisi piuhoitettua uusiksi. On ihan turhaa, että teen itselleni kurjan mielen muistelemalla kaksikymmentäviisi vuotta sitten tapahtuneita asioita.

Uudenlaisella nimilapulla vanha muisto muuttuu kuitenkin positiiviseksi. Pidin ala-asteella kovasti matematiikasta ja olin aika kova puhumaan. Kun olin vielä melko pullea, oli yhtälö valmista kauraa koulukiusaajille: suupaltti pullukka nörtti kun loistaa koululuokassa kuin ankka keskellä Senaatintoria.

Mutta mitä jos samaa asiaa tarkastelisikin toisin? Matemaattinen innostus kääntyi myöhemmin loogis-analyyttisiksi taidoiksi. Ja suupalttiudesta on paljon iloa luennointityössä. Näiden taitojen juuret ovat juuri tuossa samassa ajassa. Mitä jos tarkastelisinkin yhdeksänvuotiasta Lauria puhetaitoisena matemaattisena lahjakkuutena koulukiusatun suupaltin nörtin sijaan? Faktat tarjoavat mahdollisuuden kumpaankin näkökulmaan. Jälkimmäinen saa pahalle tuulelle. Edellisestä taas tulee hyvä mieli.

Emotionaalisen painolastin setvimiseksi nimittämäni tekniikka kuuluu samaan kognitiivisen uudelleenjärjestelyn tekniikoiden sarjaan kuin aiemmin esittelemäni erehdysten hallinta ja tik tak -menetelmäkin. Se toimii näin: kirjoita ensin ylös kaikki sellaiset muistot, joista tulet pahalle tuulelle. Mieti sitten, miten voisit tarkastella samaa asiaa positiivisesti. Mitä hyvää muistamistasi tapahtumista on seurannut? Millä tavoin ne ovat vaikkapa vahvistaneet luonnettasi tai ajatteluasi? Tai voisitko löytää samalta ajanjaksolta jotain muuta positiivista, joka kannattelee elämääsi? Kirjoita nyt kunkin muiston alle uusi ja positiivinen tapa suhtautua siihen. Näin rakennat mieleesi kokonaan uudenlaisen, positiivisten muistojen verkoston aiempien negatiivisten muistojen sijaan.

Rakentamalla suhtautumistapasi kielteisiin muistoihisi uudelleen muunnat ne ahdistavista ajatusmadoista miellyttäviksi ja piristäviksi tuulahduksiksi menneisyydestä. Näin et myöskään joudu enää rypemään menneessä, vaan voit siirtää katseesi kohti tulevaa. Piuhoita siis muistosi positiivisiksi ja hanki itsellesi loistava menneisyys.

Apuja epäonnistumiseen

12/10/2012

1 kommentti

Huomenna 13.10. vietetään toistamiseen Kansallista epäonnistumisen päivää. Epäonnistuminen on nykyään muodikasta: jos yrität, saatat epäonnistua. Mutta jos jätät yrittämättä, olet varmasti epäonnistunut, koska mitään ei ole tapahtunutkaan.

Jos yrität jotain uutta ja rohkeaa epäonnistumisen päivänä, ja epäonnistut, olet itse asiassa onnistunut. Olet onnistunut epäonnistumisessa. Tosin jos olet onnistunut, oletkin epäonnistunut, koska epäonnistumisen päivänä ei kuulu onnistua. (Tässä kohtaa aivoni sanoivat poks.)

Mutta siis, kävi miten kävi, tässä muutama apu epäonnistumisen päivään.

Power hour: tee jotain, jossa olet lähes varma, että epäonnistut. Anna siis itsellesi mahdollisuus epäonnistua oikein luvan kanssa. Lähetä hakemus huippuyliopistoon. Puhu baarissa näteimmälle tytölle. Riko rajoja. Epäonnistuminen kuuluu asiaan. Lue Power Hour:sta lisää täältä.

Erehdysten hallinta: kun epäonnistut, selätä epäonnistumisesi kääntämällä se uudenlaiseksi ratkaisuksi. Kirjoita ylös, mikä meni pieleen. Kirjoita sitten, mitä teet ensi kerralla paremmin. Tutustu erehdysten hallintaan täällä.

Epäonnistumisen super-combo: käytä ensin Power Hour -menetelmää. Jos homma toimii, olet epäonnistunut epäonnistumisessa, mutta ei kai sille mitään voi. Jos taas menee puihin, niin käytä erehdysten hallintaa niin, että ensi kerralla onnistut siinä, missä olet nyt epäonnistunut.

Ja jos epäonnistut huomenna, niin olet oikeastaan onnistunut, josta tosin seuraa se, että olet epäonnistunut. Tai jotain.

Poks.

Mikä on fiksuinta, mitä voit sanoa tilanteessa kuin tilanteessa?

10/10/2012

4 kommenttia

Erityisesti akateemiseen maailmaan on pesiytynyt harhakäsitys siitä, että viljelemällä konstikkaita sanoja syntyy fiksu vaikutelma. Kuten tutkimukset osoittavat, tämä ei pidä paikkaansa: sanahirviöt vain karkoittavat ihmiset alta aikayksikön. Fiksua ja iskevää puhetta voi kyllä harjoitella monella tavalla Ciceron kaavasta klassikkokirjallisuuden lukemiseen. On kuitenkin tapa puhua, jolla synnytät fiksun vaikutelman tilanteessa kuin tilanteessa:

Ole hiljaa.

Fiksuin vaikutelma ei synny sellaisesta ihmisestä, joka lataa suut ja korvat täyteen omaa erinomaisuuttaan. Kaikkein eniten arvostamme sellaista ihmistä jolla on sosiaalista pelisilmää – ja joka osaa ennen kaikkea kuunnella. Fiksuin puhe tehdäänkin siis korvilla, ei suulla.

Antiikin filosofi Sokratesta pidettiin Ateenan fiksuimpana miehenä. Ateenan Paarmaksikin kutsuttu nokkelikko ei kuitenkaan ollut niinkään tunnettu nokkelista sutkautuksistaan, vaan terävistä kysymyksistään. Sokrates oli älynnyt, että paras vaikutelma syntyy keskustelussa silloin, kun on itse pääasiassa hiljaa – ja antaa keskustelukumppanin vastailla toinen toistaan pistävämpiin kysymyksiin.

Meillä on myös taipumus hypätä johtopäätöksiin. Tämä perustuu ihan mielemme primitiivisiin rakenteisiin, kuten nobelisti Daniel Kahneman osoittaa loistokirjassaan Thinking, Fast and Slow. Tästä syystä usein etenkin tiukan paikan tullen kannattaa pitää suu supussa ja yrittää kerätä mahdollisimman paljon tietoa keskustelukumppanilta, ennen kuin ehdotat itse jotain uutta. Fiksuus ei siis tarkoita nähdäkseni kykyä ladata ulkomuistista puolikasta sanakirjaa. Se tarkoittaa sitä, että saat aikaan hedelmällisiä uusia tuloksia yksin ja yhdessä toisten kanssa. Usein tämä edellyttää enemmän kuuntelua kuin puhumista.

Niin kuin Abraham Lincoln kerran sanoi, on parempi olla hiljaa ja vaikuttaa hölmöltä – kuin avata suu ja poistaa viimeisinkin epäilys.

Suuri akateeminen kupla

08/10/2012

11 kommenttia

Akateemisen ihmisen tunnistaa parhaiten kahdesta tunnusmerkistä: hän käyttää vaikeaa ammattisanastoa, ja hän kykenee tarkkanäköiseen kriittiseen ajatteluun. Kumpaakin pidetään suuren oppineisuuden ja älykkyyden merkkinä. Tämä on kuitenkin nähdäkseni hölynpölyä.

Vaikeaselkoisuus tai ongelmakeskeisyys on kaikkea muuta kuin älykästä.

Princetonin yliopiston Daniel Oppenheimerin kuulussa kokeessa sama teksti oli kirjoitettu kahteen kertaan. Ensin se oli esitetty tuttuun akateemiseen tapaan, käyttäen monimutkaista ja koukeroista kieltä. Siis tähän tapaan: ”lokuutiossaan oraattori dispersoi spesifiä ja determinoitua ydindiskurssin kuranttia avainsubstanssia”.

Sitten teksti esitettiin toiseen kertaan niin, että koukerot oli putsattu pois, vaikkapa näin: ”esiintyjä puhui järkeä”. Teksti oli selkokielistä ja ymmärrettävää niin, että maallikkokin pysyi kärryillä. Huippuyliopiston opiskelijat arvostelivat sitten tekstien kirjoittajien älykkyyttä. Tulokset olivat yksiselitteiset: opiskelijat pitivät lähes poikkeuksetta jälkimmäistä tekstiä älykkäämpänä ja tieteellisesti uskottavampana.

Entäs kriittisyys sitten? Tosiasia on, että ei vaadi järin suuria järjen lahjoja osoittaa, mikä kaikki maailmassa on pielessä. Aivotoimintaamme syvään juurtunut negatiivinen vinouma pitää huolen siitä, että huomaamme kyllä heti, kun joku ei mene ihan niin kuin pitää.

Hyvin olevien asiantilojen tunnistaminen on sen sijaan ihan toisen kertaluokan koitos. Puhumattakaan toimivien ratkaisujen keksimisestä ja kehittämisestä. Vaikeissa tilanteissa on hankalaa nähdä pilven kultareunus. Parkkiintuneiden kaavojen rikkominen ja uusien toimintamallien kehittäminen vaatii ponnistelua. Uuden keksiminen on kuitenkin nähdäkseni todellisen nerokkuuden mitta. Niin kuin Arthur Schopenhauer sanoi, lahjakas osuu maaliin, johon muut eivät osu. Nero osuu maaliin, jota muut eivät näe.

Ei silti, kyllä ammattisanastolla ja kriittisyydellä on paikkansakin. Jotkut asiat vaativat ihan oikeasti yksityiskohtaista käsitteistöä niin, että ne saadaan ilmaistua kirkkaasti ja selkeästi. Esimerkiksi Immanuel Kantin olisi ollut vaikeaa kirjoitta loistoteostaan Puhtaan järjen kritiikki ilman tarkkaan määriteltyjä käsitteitä. Samaten on myös tärkeää osata kiinnittää huomio ongelmiin silloin kun niiden korjaamisella on todellista merkitystä. Tosin ongelman tunnistaminen ilman ratkaisua on silti aika tyhjän kanssa.

Mutta on suuri akateeminen kupla, että älykäs toiminta edellyttäisi koukeroista kieltä tai ongelmiin tähtäämistä. Todellinen tutkimusloisto nousee siitä, kun joku keksii jotain uutta ja innostavaa ja kertoo sen niin, että tyhmempikin ymmärtää. Niin kuin Albert Einstein kerran sanoi, jos et osaa selittää asiaa isoäidillesi, et ymmärrä sitä itsekään.

Jokaisen ihmisarvo on vakio

05/10/2012

8 kommenttia

Kun olin neljävuotias, Matti-ukki tuli käymään kylässä. Ukilla oli uusi kello ja siinä sohvalla istuessamme ihmettelimme kellotaulun logiikkaa. Ukki selitti minulle, mitä minuutti- ja tuntiviisari toimivat, aivan niin kuin olisi kertonut uuden työvälineen toiminnasta kollegalleen. Olin haltioissani.

Sama toistui lukemattomia kertoja. Jo alle kouluikäisenä tajusin, että Matti-ukin tavassa keskustella oli jotain ihmeellistä. Käytännössä joka ikinen muu ihminen joka kylässä kävi kun heltyi ovesta sisään tullessaan lässyttämään: ”Hellanlettas kun sinä olet jo kasvanut”, tai pahimmillaan: ”Häivy siitä häiritsemästä.” Suurimmalle osalle aikuisista olin joko puutarhatonttu tai riesa. Matti-ukille olin kokonainen ihminen.

Usein on vaikea nähdä arvoa toisella tavalla ajattelevassa, eri ikäisessä tai eri näköisessä ihmisessä. Jokaisen ihmisen arvo on kuitenkin vakio: ihmisarvo ei vaihtele sen mukaan, mitä teemme, mitä olemme, mitä ajattelemme tai mitä saamme elämässämme aikaiseksi. Minulle Matti-ukin esimerkki oli tässä yksi elämäni tärkeimpiä oppitunteja.

Kohdellaan toisiamme vertaisinamme. Iästä, ihonväristä, uskonnosta tai poliittisesta kannasta riippumatta.

Fiksuja päätöksiä

03/10/2012

3 kommenttia

Aika iso osa nykykeskustelusta pyörii sen ympärillä, mikä mättää. Taustalla on monesti ajatus siitä, että huonot päätökset ovat syösseet maailman huonoon jamaan. Toki moni asia on pielessä – mutta aivan älyttömän monet asiat ovat myös todella hyvin, ja paljon paremmin kuin ennen.

Ajatus siitä, että ennen oli paremmin ei monesti edes pidä paikkaansa.

Kun tuijotetaan vain ongelmia, näyttää siltä, että nykytilanne on täysi katastrofi. Lehdet pursuavat väkivaltarikoksia ja talouskriisejä. Mutta onko viime vuosina sitten oikeasti tehty vain huonoja päätöksiä?

Itse asiassa Suomi komeilee tällä hetkellä systemaattisesti maailman huipulla niin talouden, onnellisuuden kuin oppineisuudenkin mittareilla. Okei, on meilläkin ongelmia – mutta niitä on paljon vähemmän kuin lähes missään muualla.

Kun katsotaan tarkemmin maailman tilannetta, alkaa sekin näyttää aika paljon erilaiselta kuin Hesarin etusivulla. Kuten Steven Pinker osoittaa teoksessaan Better Angels of Our Nature, väkivalta on systemaattisesti vähentynyt viime vuosisatoina ja -kymmeninä. Ennen vanhaan maan tapa oli panna ihmisiä soihduiksi tai tappaa vastasyntyneitä. Nyt lähes koko maailma kammoaa tällaista käytöstä.

Vaikka niitä ongelmiakin on, valtava enemmistö länsimaalaisista elää sellaisessa yltäkylläisyydessä, josta entisaikain kuninkaat vain unelmoivat. Kaupasta saa leipää ja maitoa. Kotoa poistuessa ei tarvitse pelätä, että gangsteri kolkkaa. Parilla kympillä saa älykännykän, joka pesee kymmenen vuotta sitten toimitusjohtajan taskussa komeilleen kolmen tonnin kommunikaattorin mennen tullen. Ja valtavalla enemmistöllä on jonkinlainen katto pään päällä – toisin kuin vaikkapa satakin vuotta sitten, jolloin maankiertäjät olivat vielä arkipäivää.

Jopa kehittyvissä maissa menee alati paremmin. Kiva-lainat siivittävät innokkaita kehitysmaayrittäjiä. Ihmisten mahdollisuudet vaikuttaa omaan elämäänsä lisääntyvät. Jopa Saudi-Arabiassa puuhataan äänioikeutta naisille. Ja teknologian kehitys mahdollistaa yhä tehokkaammin myös maailman perusongelmien ratkaisemisen: keskittymällä ratkaisuun, ideoimalla yhdessä ja vaihtamalla ajatuksia voimme vaikuttaa merkittävästi jopa vesipulan tai nälänähädän tapaisiin globaaleihin ongelmiin. Kunhan vaan tartumme toimeen ja teemme asialle jotain.

Maailmassa on paljon asioita, jotka täytyy korjata. Mutta jos jäämme vain suremaan ja valittamaan niistä, jää silloin helposti huomaamatta, että asiat ovat itse asiassa monella tavalla jo nyt aivan älyttömän hyvin.

Että tehdään niitä fiksujakin päätöksiä.

Kaikki ovat uskovaisia

01/10/2012

40 kommenttia

Uskonnosta, politiikasta ja kännyköistä puhuttaessa käy ilmi ihmisten perustavanlaatuinen dogmaattisuus. Oma usko, puolue tai kapula on se ainoa oikea. Kun vastaväitteitä esiintyy, ne sivuutetaan epäuskottavina, koska niihin ei sisälly oman uskomusjärjestelämä peruslähtökohtaa: sitä, että oma usko, puoluekanta tai härpäke on parempi.

Me olemme kaikki uskovaisia.

Jotkut uskovat Jumalaan, toiset eivät. Sitoumus omaan uskomusjärjestelmään on kuitenkin yleensä ihan yhtä dogmaattinen, riippumatta siitä, mikä se on. Ateistin maailmankuvan lähtökohta on, ettei Jumalaa ole. Bible Beltin seitsemännen sukupolven maajussi lähtee puolestaan siitä, että maailmaa hallitsee partasuinen superolento. iPhone-fanboyn perususkomus on se, että iPhone on parempi kuin Android. Politiikasta en edes uskalla puhua tässä.

Muut uskomukset ripustetaan sitten näiden perususkomusten ympärille. Kun älykästä suunnittelua puolustava ID-teoreetikko julkaisee uuden menestysteoksen, ateistit tyrmäävät sen – senhän on kirjoittanut ID-teoreetikko! Ja kun Samsung julkaisee uuden Android-puhelimen, on selvää, että se ei ole paljoa mistään kotoisin. Eihän siinä pyöri iOS. Ei mikään ihme, jos keskustelut sitten tulehtuvat.

William James lainasi merkkiteoksessaan Pragmatismi italialaista filosofi Giovanni Papinia. Papini vertasi pragmatistista asennetta hotelliin: hotellin huoneissa yksi rukoilee Jumalaa, toinen kirjoittaa ateistista perusteosta; kolmas tekee kemiallisia kokeita ja neljäs tähyää tähtiin. Pragmatismi on puolestaan käytävä, joka yhdistää näitä kaikkia itsessään enemmän tai vähemmän toimivia tapoja tarkastella maailmaa.

Friedrich Nietzsche opetti puolestaan perspektivalismia: me näemme kaikki maailman vain yhdellä tavalla, yhdestä perspektiivistä. Mutta oppimalla ottamaan uusia näkökulmia, opimme näkemään maailman rikkaammin. Ja vaikkei kukaan voi kaikkia näkökulmia löytääkään, mitä useammalla tavalla asioita osaa tarkastella, sitä todempana maailman näkee.

Meillä kaikilla on omat dogmimme, ja olen aika varma, ettei arkielämä olisi edes mahdollista ilman niitä. Olemme kaikki uskovaisia, halusimme sitä tai emme. Mutta silloin kun nahistelu alkaa kärjistyä, voisi olla hyvä tulla ulos dogmaattisesta huoneesta hetkeksi käytävään tuulettumaan. Ei se vastapuolikaan lähes koskaan kategorisesti väärässä ole. Vasta luopumalla hetkeksi omista dogmeistamme voimme oppia eri tavalla ajattelevalta jotain aidosti uutta.

Tuplapositiivi

21/09/2012

4 kommenttia

Filosofisuuruus J.L. Austin piti kerran luennon, jossa hän pani merkille, että monissa kielissä kaksi kielteistä ilmaisua muodostavat myönteisen ilmaisun: esimerkiksi ”ei ei-hyvä”. Austin huomautti, ettei kuitenkaan ole olemassa kieltä, jossa kaksi myönteistä ilmaisua muodostaisi kielteisen ilmaisun.

Tähän yleisössä istunut Columbian yliopiston filosofi Sidney Morgenbesser totesi: ”Joo joo.”

PS. Ajattelun ammattilainen lomailee ensi viikon. Seuraava blogipostaus ilmestyy maanantaina 1.10.

Stressi on mielikuvituksen tuotetta

19/09/2012

2 kommenttia

Ihminen on kenties ainoa eläinlaji, jonka stressihormonituotanto nousee tämän tästä, vaikkei ainuttakaan uhkaa ole näköpiirissä. Tyypilliset stressinaiheuttajat kuten vaaran aiheuttajat, meteli tai ahtaat paikat saavat enemmän tai vähemmän joka ikisen ötökän pois tolaltaan. Mutta vain ihminen on niin nokkela, että keksii vetää hormonitoimintansa solmuun ihan omaksi huvikseen.

Valtava osa stressinlähteistä on mielikuvituksen tuotetta.

Michel de Montaigne sanoi aikanaan osuvasti näin: ”Elämääni on mahtunut lukematon määrä kamaluuksia. Suurin osa niistä ei ole koskaan toteutunut.” Kun alat kuvitella sitä, että teini-ikäiselle lapselle käy vaihto-oppilasvuotena kalpaten tai että YT-neuvotteluissa tulee kenkää, aktivoituu limbinen järjestelmäsi ihan samalla tavoin kuin jos nokan edessä tönöttäisi sapelihammastiikeri, tai luolasta pitäisi puikkia tuli kantapäillä pöpelikköön. Mutta kun siinä edessä ei ole yhtään mitään. Valtava osa huolenaiheistamme on lähes puhdasta fiktiota; suurin osa stressiä aiheuttavista uhkakuvista kun ei toteudu koskaan.

Tästä syystä erilaiset läsnäolo- eli mindfulness-tekniikat toimivat niin hyvin stressikierrosten alentamiseen. Kun hengität syvään tai teet 15 minuutin kävelylenkin, huomaat, ettei siinä edessä tönötä mitään vaarallista. Parhaassa tapauksessa saat käännettyä mielikuvituksesi raiteen positiivisemmaksi.

Kun alat uhkakuvien sijaan kartoittaa päämääriä ja ratkaisumahdollisuuksia, ei stressistä ole pian jäljellä kuin muisto vain.

Syrjäymisen ehkäisyä vai hoitoa?

12/09/2012

20 kommenttia

Presidentti Sauli Niinistön syrjäytymisen ehkäisyyn tähtäävä Tavallisia asioita -kampanja on saanut viime päivinä ällistyttävän täystyrmäyksen. Vaikka en yleensä symppaakaan kauheasti oikeistoliberaalia sankariajattelua, on tämä kritiikki nähdäkseni tavattoman ongelmallista. Huomasin jopa kenties elämäni ensimmäistä kertaa olevani Matti Apusen kanssa prikulleen samaa mieltä.

Syrjäytymisen ehkäisy nousee nimittäin juuri pienistä tavallisista teoista.

Huolimatta siitä, että työryhmän ehdotus sortuu paikka paikoin banaaliuteen, on ajatus nähdäkseni prikulleen oikea: syrjäytymistä ehkäistään nimenomaan niin, että pidämme toinen toisistamme huolta ihan tavallisessa arjessa. Ja tässä voimme joka ikinen vaikuttaa juuri nyt tekemällä hyviä asioita toisillemme.

Syrjäytymisen ehkäiseminen ei myöskään sulje millään tavalla pois syrjäytymisen hoitoa. On totta, että esimerkiksi mielenterveyshoito vaatii pikaista taloudellista piristysruisketta. Samaten alkoholiongelmien tai muiden riippuvuussuhteiden kanssa painiville pitäisi saada lisää apua – ja avun edellyttämiä resursseja. Tämä vaatii myös poliittista tahtoa. Mutta syrjäytymisen hoito on kuitenkin vain oireen hoitoa.

Oireen syyt ovat nähdäkseni syvemmällä. Syyt ovat poliittisia, yhteiskunnallisia ja historiallisia – sekä sosiaalisia. Ja tähän viimeiseen naulaan voimme osua vaikka saman tien. Jos jokainen meistä tavallisista ihmisistä tekisi jotakin ihan pientä läheistemme eteen, seuraisi näistä pienistä teoista merkittävä tulevaisuuden syrjäytymistä ehkäisevä vaikutus. Kaunis sana saattaisi lykätä pulloon tarttumista. Pieni tsemppi voisi kannustaa pääsykokeisiin lukemista. Kerrotaan tämä viidellä miljoonalla, niin tulokset alkavat varmasti kantaa kauas.

Se, että ryhdymme tekemään näitä pieniä tekoja ei myöskään millään tavalla estä meitä samalla laittamasta painetta poliittiseen päätyyn niin, että päätöksenteko muuttuisi fiksummaksi. Tätä vyyhteä ei ratkaista yhdessä yössä sen enempää kabineteissa kuin kaakaota juomallakaan. Tarvitaan lisää keskustelua ja lisää yhdessä ajattelua. Tarvitsemme ilman muuta lisää resursseja pahimpiin kipupisteisiin. Mutta tekemällä pieniä tekoja arjessa pystymme myös aivan konkreettisesti nostamaan toistemme elämänlaatua.

Mielestäni meidän pitäisi satsata toisistamme huolehtimiseen ennen kuin tilanne kärjistyy niiden kohdalla, joille voi käydä heikosti. Samalla pitäisi myös pitää huoli siitä, että ne, jotka ovat jo rakoihin pudonneet nostetaan yhdessä tuumin takaisin tolpilleen. Syrjäytymisen ehkäiseminen ei estä syrjäytymisen hoitamista.