Valittamisen seireeninlaulu

Vietimme pitkän viikonlopun vaimoni suvun luona Puolassa. Samalla opin taas arvostamaan sitä, miten hienosti asiat Suomessa ovat. Sunnuntaina satoi vähän tavallista enemmän. Koska Varsovassa ei ole satsattu sadekaivojen hoitoon, tulvivat kadut pian yli äyräiden. Vaimon serkun kotitalon pohjakerros tulvi niin, ettei siellä saanut liikkua sähköiskuvaaran takia. Teinipoika haki parkkipaikalle kanootin ja ryhtyi melomisharjoituksiin. Joillakin moottoriteillä vettä oli kaksi metriä.

Samantapaisiin ilmiöihin kiinnitin huomiota viime syksynä konferenssireissulla Roomassa. Oli kiva palata Helsinkiin, kun julkiset palvelut toimivat tuosta vaan. Mietin myös viime kesänä Moskovassa konferenssijärjestäjän huomiota siitä, että Venäjällä ei olla onnellisia asioiden takia, vaan niistä huolimatta. Saavutetuille eduille tullaan kuitenkin nopeasti sokeiksi. Kuinka moni suomalainen iloitsee rankkasateella siitä, että sadekaivot toimivat?

Suomalainen pessimismi on minusta ihan tolkuttoman outo ilmiö. Vaikka olemme maailman huippumaita ties millä mittareilla mitattuna, epäkohtien löytäminen on suorastaan kansallislajimme.

Business Insider julkaisi taannoin huikean sarjan graafeja viime vuosikymmenten kehityksestä. On ihan käsittämätöntä katsoa, että minkälaisessa maailmassa todella elämme – huolimatta siitä, että yleinen asenneilmapiiri tuntuu sukeltavan alati negatiivisemapan suuntaan. Aseellisten konfliktien ja diktatuurien määrä on romahtanut sadassa vuodessa. Lukutaidottomuus on länsimaissa lähes olematon ilmiö. Ja absoluuttinen köyhyyskin on puolitettu viimeisen kahden vuosikymmenen aikana.

Mutta ainahan sitä keksii syytä valittaa. Washington Post julkaisikin BI:n tilastojen pohjalta irvileukaisen graafisarjan, joka tuhoaa uskosi ihmiskuntaan. Kyseessä ovat tasan samat kuvaajat kuin Business Insiderinkin jutussa. Mutta nyt ne on otsikoitu pessimistisemmin. Aseellisten konfliktien määrä on lisääntynyt viimeisen viiden vuoden aikana. Yli 77-vuotiaiden kuolleisuus on kasvanut dramaattisesti. Ja kioskikirjallisuuden kulutus on kasvanut räjähdysmäisesti.

Lasi voi olla puoliksi tyhjä tai puoliksi täynnä. Tai sitten sen pohjassa voi olla niin ammottava musta aukko, että siitä menee kaikki läpi heittämällä.

Nyt en halua väittää, että pitäisi vetää kehityksen kunniaksi ruusunpunaiset lasit naamalle ja tarkastella maailman epäkohtia ylimielinen virne naamalla. Päin vastoin: maailmassa on yhä paljon asioita, joille täytyy tehdä jotain. Absoluuttisessa köyhyydessä elää yhä satoja miljoonia ihmisiä. Ja jopa Suomessa, jossa asiat ovat globaalisti aivan huipputasolla, on paljon tehtävää.

Mutta pointtini on, että näille asioille täytyy tosiaankin tehdä jotain. Ei riitä vain, että osoittaa epäkohdan. Itse asiassa jatkuva valittaminen on kaikkein vaarallisinta. Epäkohdista nuriseminen kun saa aikaiseksi merkillisen psykologisen reaktion: kun saa sanottua, mikä on pielessä, on asia jo ikään kuin puoliksi hoidettu. Nyt se on sitten ”noiden muiden” hommma fiksata se. Itse voi sitten jatkaa valittamista lämmitetyssä ja viemäröidyssä asunnossa, jossa televisiossa on värit, keittiössä jääkaappi ja hella, jossa hanasta tulee juomakelpoista vettä ja seinästä sähköä ja internet.

Epäkohtien tunnistaminen on tärkeää, mutta se ei riitä. Se on myöskin ihan perhanan viehättävää. Toimimattoman tunnistaminen on äärettömän paljon helpompaa kuin uuden ratkaisun keksiminen. Samalla se stimuloi prikulleen samoja aivojen palkintojärjestelmiä kuin aikaan saaminenkin. Valittaminen on addiktoivaa.

Uuden keksimisen hankaluudesta huolimatta ehdottaisin kuitenkin, että pyrkisimme valittamisen ohella miettimään myös ratkaisuehdotuksia. Jos jokin on pielessä, sille pitää tehdä jotain. Mutta mietitään sitten ihan oikeasti, mitä tehdään – eikä jäädä vaan suremaan sitä, että maailmassa on virhe.

Ratkaisuehdotusten löytäminen on muuten monin verroin helpompaa, kun pää ei ole viritetty taistele-tai-pakene -tilaan – johon sen valittaminen syöksee alta aikayksikön. Yksi hyvä niksi positiivisen ongelmanratkaisukapasiteetin lisäämiseen olisikin keskittyä ajoittain myös siihen, missä olemme onnistuneet.

Voisimmekin hieman useammin pysähtyä myös miettimään sitä, miten niin älyttömän monet asiat ovat jo nyt hurjan hienosti. Me olemme kehittyneet niin kansakuntana kuin globaalistikin aivan hurjaa vauhtia viimeisen sadan vuoden aikana. Vaikka ajattelumme perusvinoumat toista uskottelevatkin, ennen ei todellakaan ollut paremmin.

Pidetään tahti yllä, ja kun vastaan tulee ongelma, ratkaistaan se. Me pystymme siihen kyllä.

Raha ratkaisee

Esikoistyttöni luki pari päivää sitten Aku Ankan taskukirjaa nimeltä Raha ratkaisee. Sarjakuvaa hetken selailtuani mieleeni juolahti ajatus siitä, että yhteiskuntaamme on pesiytynyt jotenkin tavattoman epäterve tapa suhtautua rahaan.

Ensinnäkin, oli kuinka hippi tahansa, olisi tärkeää tiedostaa, että rahalla on aika tärkeä rooli länsimaisen markkinataloudessa elävän ihmisen hyvinvoinnin kannalta. Lukuisat tutkimukset ovat osoittaneet, että rahattomuus aiheuttaa onnettomuutta ja huonovointisuutta. Eikä se ole mikään ihme: jos ei pysty maksamaan vuokraa tai ostamaan tarvitsemaansa, on selvää, että stressikierrokset nousevat.

Mutta minusta tuntuu, että yhteiskuntaamme on pesiytynyt koko joukko Aku Ankkoja ja Roope Ankkoja. Ja kumpaakin suhtautumistapaa rahaan ohjaa sama asia: pelko. Koska rahattomuus on niin pelottava asia, siihen pitää suhtautua asianmukaisella vakavuudella.

Aku Ankat polttavat kaiken rahan, joka käsiin päätyy, ja sitten päästään taas tuttuun ja turvalliseen ahdistumisen moodiin. Ei tästä taaskaan tule mitään, ja tottahan toki Hannu Hanhi pokkaa taas palkinnon, koska sillä käy aina niin hyvä tuuri.

Roope Ankat taas haalivat kaiken rahan, joka käsiin päätyy – ja säilövät sen rahasäiliöönsä. Sitten jännitetään, milloin Karhukopla tulee kylään, Milla Magia kärkkyy ensilanttia tai Kulta-Into Pii yrittää viimeisintä yritysvaltaustaan.

Pelko ohjaa siis joko käyttämään resurssin tai haalimaan sitä sairaalloisesti. Pelko on kuitenkin aika hankala aisapari rahalle.

Okei. Rahattomuus tekee onnettomaksi. Mutta tekeekö raha sitten onnelliseksi? Ilmeisesti ei. Lukuisat tutkimukset ovat osoittaneet, etteivät raharikkaat ole juuri sen onnellisempia kuin kohtuullisesti toimeen tulevat. Itse asiassa, rahan tienaaminen tekee elämän pienistä onnen hetkistä vähemän merkityksellistä. Ja rahan tavoittelu se vasta hankala juttu onkin: se ei lisää onnellisuutta millään tavalla, ja vieläpä lisää huonovointisuutta. Onnellisuuden ratkaiseviin tekijöihin ei siis kuulu tilipussin saldo.

Kenties tarvitsisimmekin Akujen ja Roopejen sijaan enemmän Richard Bransoneita. Ja en nyt tarkoita sitä, että meillä kaikilla pitäisi olla 4.6 miljardin taalan nettovarallisuus.

Loistokirjassaan Screw It Let’s Do It Branson, Britannian rikkaimpiin kuuluva yrittäjä, linjaa suhdettaan rahaan. Hän toteaa, ettei ole koskaan ylenkatsonut rahaa. Mutta hän ei ole myöskään koskaan pitänyt sitä pääasiana. Sen sijaan Branson on aina pyrkinyt miettimään, mitä haluaa tehdä, ja miten sillä voi tehdä muille hyvää. Koko Bransonin Virgin-imperiumin motto onkin: ”Have fun, do good – and the money will follow.”

Bransonille raha on resurssi – jotain, mitä tarvitaan jotta voi tehdä hienoja juttuja. Niin kuin julkaista Mike Oldfieldin ja Sex Pistolsin levyjä, perustaa asiakasystävällisen lentoyhtiön – tai nyt, viimeisimpänä, lennättää ihmisiä Maapallon kiertoradalle. Kaikki tämä olisi markkinataloudessa koko lailla konstikasta, jos rahaa ei olisi riittävästi.

Ja tässä onkin avainsana: riittävyys. Raha on resurssi, jonka hyvinvoinnin kannalta keskeisin kriteeri on se, että sitä on tarpeeksi. Ja kuinka paljon on tarpeeksi riippuu siitä, mitä oikeasti haluat kaikkein eniten tehdä.

Frederick Herzberg vertaa rahaa hygieniaan. Jos on yön painajaisten jäljiltä hiestä märkä, on ihanaa käydä aamulla suihkussa. Ja olisi kurjaa joutua lähtemään töihin hiestä nahkeana. Mutta kuka hullu käy aamusuihkussa kahdesti tai kolmesti – ihan vain varmuuden vuoksi?

Raha ei siis ole pääasia – mutta se on silti tärkeä juttu. Se on se polttovoima, jolla saadaan asioita aikaiseksi. Mutta rahalla on todellista painoarvoa hyvinvoinnin kannalta vasta siinä vaiheessa, kun tiedät, minkälaisia asioita oikeasti haluat tehdä. Vasta silloin tiedät, missä oma herzbergiläinen hygieniapisteesi on. Siis kuinka paljon rahaa oikeasti tarvitset.

Aku ja Roope ovatkin pohjimmiltaan yhtä onnettomia, vaikka toisella ei ole mitään ja toinen on maailman rikkain ankka. Kumpikaan ei ole pysähtynyt kysymään, mitä oikeasti haluaa elämällään tehdä. Ja sen tähden kummallakin on akuutti rahaongelma.

Kyllä: raha ratkaisee. Se ratkaisee sen, saadaanko tuloksia aikaan markkinatalouden ajamassa yhteiskunnassa. Raha on kuitenkin tärkeä vain välineenä. Ja jokaisen välineen lopullisen arvon määrää se, mihin sitä käytetään. Onnellisuuden kannalta ratkaisevaa ei siis ole ensi sijassa raha, vaan se, mitä jokainen meistä haluaa kaikkein eniten tehdä.

Ja sen selvittäminen ei muuten maksa yhtikäs mitään.

Ennen oli paremmin – ja muita hyvän elämän myyttejä

Internet on nykypäivän informaatioähkyn aiheuttaja numero yksi. Monet meistä unelmoivat ajasta ennen internetiä – kun sähköposti ei varannut huomiota joka toinen minuutti, kun Facebook-koukku ja klikkauskierre eivät uhanneet seinän takana. Kunpa nettiä pääsisi karkuun!

The Verge-lehden toimittaja Paul Miller sai netistä tarpeekseen. Hän rohkaistui ja löi hanskat tiskiin. Miller päätti irtautua netistä kokonaiseksi vuodeksi. Tulokset olivat hämmästyttävät.

Aluksi Miller oli onnensa kukkuloilla. Elämä ilman internetiähän on aivan huikeaa. Ihmissuhteet tapahtuvat kahviloissa, eivät Facebookin chatissa. Tieto löytyy kirjoista – ei loputtomasta googlauskierteestä. Ja keskittyminen on monin verroin helpompaa kun huomiota ei varaa tämän tästä internetin ihmemaa.

Mutta.

Alkuinnostuksen jälkeen Millerille alkoi valjeta, ettei asia kenties olekaan niin yksioikoinen kuin luulisi. Itse asiassa ilman internetiä monet nykyään itsestään selvät asiat muuttuvat tavattoman vaikeiksi. Tietoa ei löydykään noin vain tarvittaessa. Ei niille Facebook-ystäville tulekaan soitettua. Ja elämä ilman internetiä on oikeastaan tavattoman tylsää.

Juuri niin: elämä ennen internetiä ei ollut mitään riemukasta ihanasta ihmiskohtaamisesta toiseen kirmaamista. Päin vastoin, sohvalla tuli löhöttyä ihan yhtä paljon kuin nytkin. Silloin vaan aika kului kanavasurffaten tai Teksti-TV:tä tuijotellen. Nyt on sentään Facebook, jolla voi ottaa nopeasti ihanaan kaveriin yhteyttä, tai StumbleUpon, jolla voi aivottoman kanavapujottelun sijaan tehdä älyllisiä huippulöytöjä yhdellä hiiren klikkauksella.

Kuten kollegani Frank Martela on terävästi osoittanut viimeisissä blogikirjoituksissaan, aika kultaa muistot. Meillä on taipumus korostaa mennessä sitä, mikä on ollut hyvin – siis niitä aah niin ihania kahvihetkiä kavereiden kanssa. Samalla tylsyyden puuduttamat hetket vaipuvat unholaan yhdessä kaikkien niiden turhauttavien päätä seinään lyömisten kera, jotka nykyteknologialla ratkeavat sormia napsauttamalla.

Itse asiassa sama nostalgisointi kohdistuu ihan kaikkeen teknologiaan. Mietipä, kuinka ihanaa on lähteä vaikkapa kahden päivän patikkaretkelle metsän siimekseen. Kyllähän makkaranpaisto ja sateen ropinan kuunteleminen teltan kattoa vasten pesevät kuivan konttorityön sata–nolla. Mutta entäpä jos palattaisiinkin kokonaan tällaiseen elämänmuotoon? Jos joka päivä pitäisi raapia päätä sillä, miten pysyä lämpimänä tai saada ruokaa pöytään, ei se elämä enää niin auvoista olisikaan.

Ihanat väläykset nuotiotulesta tai älykännykättömästä kahvihetkestä muodostavat kontrastin arkeen, joka saa menneet elämäntavat näyttämään houkuttelevilta. Tosi asiassa teknologian kehityksellä on kuitenkin selkeä syy: se, että olemme halunneet ratkoa todellisia ongelmia. On kuitenkin aika siistiä, että on sähkövalo ja sisävessa, lentokoneet ja – kyllä – internet.

Nämä läpimurrot ovat vieneet ihmislajia hurjaa vauhtia parempaan suuntaan. Kyse ei ole myöskään vain siitä, että olisi vähän helpompaa kuin ennen. Myös inhimillisen kärsimyksen määrä on vähentynyt radikaalisti viime vuosikymmeninä, samalla kun yhä useampi voi tavoitella elämässään yksilöllisesti kiinnostavimpia päämääriä.

Koska teknologian inhimilliset haittapuolet (puhumattakaan muusta vielä selvittämättömästä kuten esimerkiksi ympäristökysymyksistä) ovat kuitenkin aivan todellisia ilmiöitä, mitä sitten tehdä? Amish-yhteisöön liittyminen tuskin ratkaisee ongelmia lopullisesti; ennen oli paremmin vain omassa mielikuvituksessamme.

Keskeistä olisikin nähdäkseni rakentaa juuri nuotiohetken tapaisia kontrasteja tavalliseen arkielämään. Vaikka internet on ihana asia, liika on aina liikaa. Siksi olisikin hyvä tehdä tilaa myös muulle elämälle. Laittaa läppärin kansi kiinni iltakuuden jälkeen. Tai pitää vaikkapa digipaastoja, kuten bisnesguru Tony Schwartz opastaa.

Pidä kerran tai pari kertaa vuodessa sellainen viikon breikki, että jätät kaikki datavitkuttimet laatikon pohjalle. Osta parin kympin peruskännykkä ja käytä sitä yhteydenpitoon. Osta hyviä kirjoja ja aikakauslehtiä ja satsaa laatuaikaan ystävien kanssa. Datapaasto antaa pääkopalle hetken tilaa rauhoittua ja antaa menneen ajan auvosta hetkeksi parhaat palat ilman, että menetät teknologian mukanaan tuomaa arjen edistystä.

Itse asiassa jutussa ei ole kyse sen ihmeellisemmästä asiasta kuin patikkaretkessäkään. Vaikka teknologia on tuonut elämäämme paljon hyvää, joskus tekee hyvää palata hetkeksi menneen ajan rytmiin.

Koti, uskonto ja isänmaa: sittenkin hyvän elämän tukipilarit?

Koti, uskonto ja isänmaa ovat käsitekolmikko, joka on kaiketi ollut trendikäs viimeksi talvisodan aikana. Pikkuveljeni Eemu laittoi muutama viikko sitten minulle sähköpostin, jossa hän pohti seuraavaa:

Mietiskelin tässä, että onkohan alunperin otsikon kolmikko tarkoittanut elämän eri paikallisia ja ajallisia ulottuvuuksia joiden mukaan kannattaa omia tavoitteita asettaa ja joiden ollessa kunnossa ihmisellä on rauha itsensä kanssa. Oisko se rauha sitten onnellisuutta?

Eemun mukaan koti tarkoittaa itseä ja välitöntä lähiympäristöä, isänmaa yhteisöä ja yhteiskuntaa ja uskonto jotain sen ulkopuolelle jäävää. Tulkinta on osuva sikäli, että myös positiivisen psykologian kirjallisuudessa toistuu usein hyvin samantapainen jaottelu.

Martin Seligman esittää kirjassaan Authentic Happiness, että onnelisuus voi seurata kolmenlaisesta elämästä. Nautinnollinen elämä tarkoittaa aistinautinnosta toiseen kirmaamista ja oman navan tuijottamista. Siitä seuraa ainakin välitön hyvänolon tunne, jos kohta se usein katoaakin lyhyen ajan kuluessa. Hyvä elämä taas tarkoittaa flow-kokemusten kokemista ja antoisten askareiden parissa työskentelemistä. Seligmanin mukaan kestävin onni syntyy merkityksellisestä elämästä: kokemuksesta, että elämällä on väliä myös jossakin itseä suuremmassa yhteydessä.

Richard Ryan ja Edward Deci nostavat itsemääräytymisteoriassaan puolestaan ihmismotivaation keskiöön kolme tekijää: itsenäisyyden, pystyvyyden ja suhteen muihin. Itsenäisyys on sukua seligmanilaiselle nautinnolle: siinä onnistumisen kriteeri on, että voit tehdä mitä haluat. Pystyvyys puolestaan liittyy tekemiseen ja työskentelyyn: jälleen keskeisessä roolissa ovat flow-kokemukset. Suhde muihin puolestaan tarkoittaa sitä, että koet syvällisiä ihmissuhteita ja kokemuksia siitä, että toimintasi ei ole merkityksellistä vain sinulle itsellesi.

Lopuksi, Howard Gardner, Mihaly Csikszentmihalyi ja William Damon esittävät myös Good Work -periaatteissaan kolmikannan. Hyvän työn ytimessä on läsnäolo ja innostus. Sille keskeistä on myös erinomaisuus: kyky saada taiten tuloksia aikaiseksi. Eikä hyvää työtä ole olemassa ilman eettisyyttä: ymmärrystä omien tekojen kauaskantoisemmista seurauksista.

Itse olen yrittänyt tiivistää näitä eri näkemyksiä jaotteluun vapaus, virtaus ja vastuu. Vapaus tarkoittaa toimintakykyä: siis sitä, että pystyt toimimaan pakotteitta. Virtaus tarkoittaa aikaan saamista: että työskentelet flow-tilassa ja saat aikaiseksi siistejä juttuja. Ja vastuu tarkoittaa puolestaan ymmärrystä siitä, että emme ole koskaan yksin, vaan tekojen pitäisi myös kannatella yhteistä hyvää.

Jokainen näistä jaotteluista alkaa läheltä yksilöä, siirtyy sitten tekemiseen ja lopulta toisten palvelemiseen. Vaikka koti, uskonto ja isänmaa ovat nykyaikaisessa globalisoituneessa ja sekulaarissa yhteiskunnassa auttamatta vanhakantainen jaottelu, kenties ne osuvat kuitenkin johonkin syvällisemmin inhimilliseen?

Kenties onni löytyy silloin, kun ihminen pystyy toimimaan, saa tehdä mielekkäitä asioita ja palvella samalla toisia? Eli silloin kun kotona on hyvä olla, omalla työllä on yhteisölle merkitystä ja arkeen liittyy kokemus jostakin itseään suuremmasta?

Aitoa elämää

Minusta on järkyttävää, että USA:n psykologien käyttämään diagnostiikkamanuaali DSM-V:een yritettiin salakuljettaa uutena diagnoosina surua. Surua! Eli jos joku läheinen menehtyy, niin sitten vaan tohtorilta troppia, kato. Mutta kun ei elämän ehkä pidäkään olla yhtä ruusuilla tanssimista.

Suru, epävarmuus ja muu vähän ikävä kuuluu elämään siinä missä ilot ja flow-kokemuksetkin.

Ei silti, tässä kohtaa seison kyllä aiempien kirjoitusteni takana. Turhan päiten on höhlä stressata, surra tai huolehtia. Kyyninen perusvire elämässä suitsee näkemästä kaikkea sitä ihanaa, mitä elämällä on annettavana. Pyrkimys positiiviseen tunneilmaisuun töissä ja kotona johtaa parempaan työmenestykseen ja ihanampaan avion auvoon. Ja flow on yhä mielestäni ihmisenä olon perustila: turhautumiseen ja tylsistymiseen tyytyminen on nähdäkseni aika höhlää.

Mutta elämässä on kuitenkin paljon muuta kuin vain positiivisia tunteita ja flow-kokemuksia. Osa jutuista pitää rakentaa rinta rottingilla. Ja toiset taas pitää kokea sellaisenaan – nauttia raakana, niin kuin Henkka Hyppönen sanoisi. Silloin kun elämä koskettaa, kannattaa luullakseni olla sydän ja syli auki – vaikkei ikkunasta sataisikaan kahmalokaupalla pelkkää onnen auvoa.

Tiistain blogikirjoituksessa pohdin elämän tarkoitusta. Twitterissä Henna Holma kysyi, onko tarkoitus sittenkin aito elämä? Nähdäkseni tämä on aika hyvä näkökulma asiaan: elämä, kaikkine polkuineen ja käänteineen, on parhaimmillaan silloin kun se on aitoa.

Mutta mitä ihmettä se aitous sitten tarkoittaa?

Onnellisuus elämän tarkoituksena

Aloitetaanpas nyt tällaisella helpolla pähkinällä: onko onnellisuus elämän tarkoitus? Arisoteles ainakin oli sitä mieltä, ja viime päiviin asti niin olin minäkin. Mutta nyt en ole enää ihan varma.

Katsoin toissa viikolla putkeen kaksi tuotantokautta HBO:n loistavaa televisiosarjaa nimeltä Girls.

Girls-sarjassa huippulahjakkaan parikymppisen Lena Dunhamin esittämä päähenkilö Hannah on erikoinen tyttö, joka unelmoi kirjailijan urasta. Tätä varten hän kerää kokemuksia: harrastaa alistavaa seksiä, vetää huumeita, bailaa yötä päivää. Enimmäkseen hän elää kuitenkin tyttökavereidensa kanssa kaiketi aika tavallista newyorkilaisen arkea.

Kuittasin aluksi Hannahin sekoilun ihan tavallisena parikymppisen itsensä etsimisenä. Olin itsekin vähän samanlainen tuon ikäisenä. Eräässä jaksossa Hannah avautui kuitenkin uudelle tuttavalleen itku silmässä, että itse asiassa hänkin on vaan ihan tavallinen tyttö: hän haluaa sittenkin vain olla onnellinen. Että kokemuksien hakeminen ja elämässä hölmöily eivät sittenkään riitä. Mutta riittääkö onnellisuus?

Kollegani Frank Martela on esittänyt huikean jaottelun elämään projektina ja elämään tarinana. En ole ehkä ihan tajunnut, mitä Frank on jaottelullaan tarkoittanut (enkä tiedä, tajuanko nytkään), mutta olen kyllä sujuvasti nyökkäillyt mukana.

Nykyaikaisessa self-help -kulttuurissa Aristoteelista eudaimoniaa tavoitteleva elämä on kääntynyt eräänlaiseksi projektiksi, jonka lopputulema on ennalta määrätty: onnellisuus. Rypyt rakkaudessa ovat uhkia, jotka kuljettavat pois onnen auvosta. Pahimmillaan tämä johtaa siihen, että hankalia ihmisiä aletaan siivota pois omasta elämästä ja haastavia hommia aletaan vältellä epäonnistumisen pelossa. Kukaan ei saa tulla minun onnellisuusprojektini esteeksi. Minulla on oikeus olla onnellinen!

Elämä tarinana voi puolestaan sisältää vaikka minkälaisia mutkia ja käänteitä. Ja se on ihan okei. Esimerkkinä Frank käyttää usein toisen ihmisen vahingossa surmannutta portsaria. Portsari päätti ottaa tragedian muistoksi tatuoinnin jotta ei unohtaisi sitä elämää, jonka vahingossa vei.

Viittaan vielä kerran tähän suureen ja akateemisesti uskottavaan filosofiseen mestariteokseen nimeltä Girls. Yhdessä jaksossa Hannah siteeraa laulaja Fiona Applea, joka kuulemma selitti, ettei hän suinkaan halua vain olla onnellinen. Hän haluaa ”kokea ihan kaikkea”. Elämä tarinana ei olekaan välttämättä elämää hymyssä suin 24/7. Myös töyssyt ja vastoinkäymiset voivat olla olennainen osa hyvää elämää.

En oikein vielä tiedä, mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella. Minusta onnellisuus on kyllä hyvän elämän ydin tai kivijalka. Mutta kun elämä on niin paljon enemmän: se on myös suu täynnä katupölyä kevätlumien sulaessa, se on ohi mennyt bussi ja myöhästynyt aamupalaveri, se on spontaani oluttuoppi ventovieraan kanssa ostoskeskuksen pubissa, se on älyvapaa sanaharkka, jonka lopputulemana on vähän viisaampi, tai sitten ei. Ja ei kaikkea kannata edes kääntää positiiviseksi. Joskus kun on kurja olo, voi olla ihan okei, että on kurja olo.

Elämä on, ja sen ehkä pitääkin olla, monta asiaa samaan aikaan. Yhteen muottiin pakottaminen – oli se sitten onnellisuus tai mikä tahansa muu – tuntuu minusta jotenkin epäilyttävältä.

Mutta jos Aristoteles ei sittenkään ollut oikeassa, niin mikä ihme se elämän tarkoitus sitten oikein on?

Upeaa työtä! Näin teet itsellesi unelmiesi työpaikan

Vuonna 2005 Applen toimitusjohtaja Steve Jobs piti kuuluisan puheen Stanfordin ylioipston valmistujaisissa. Puheessan Jobs sanoi näin:

Työ on suuri osa elämääsi, ja ainoa tapa olla todella tyytyväinen työhösi on tehdä upeaa työtä. Ainoa tapa tehdä upeaa työtä on tehdä työtä, jota rakastat. Jos et ole löytänyt sitä vielä, jatka etsimistä – äläkä tyydy vähempään. Kuten kaikissa sydämen asioissa, tiedät heti, kun löydät sen. Ja kuten kaikissa upeissa suhteissa, tämäkin vain paranee vanhetessaan. Jatka siis etsimistä – älä tyydy vähempään.

Minusta on aivan älytöntä, että kulttuurimme pitää työtä välttämättömänä pakkona, joka pitää raataa pois, jotta saat vuokran maksettua. Työ on parhaimmillaan yksi elämäsi suurimpia rakkaustarinoita: se voi olla kutsumus, joka saa sinut heräämään aamuisin innosta soikeana siksi, että pääset taas tekemään juuri sellaisia juttuja, jotka ovat sinusta kaikkein kiinnostavimpia.

Uudessa kirjassani Upeaa työtä! Näin teet itsellesi unelmiesi työpaikan käsittelen kutsumuksellista työtä. Kirjan ensimmäisessä osassa kerron siitä, mitä kutsumuksellinen työ on, ja mitä hyötyä siitä on niin työntekijälle kuin työnantajallekin. Esittelen myös joukon tehokkaita työkaluja kutsumustyön rakentamiseen, jotka ovat olleet keskeisessä roolissa myös omalla elämäntaipaleellani.

Kutsumus ei kuitenkaan yksin riitä – jollainhan se vuokrakin pitää saada maksettua. Sen takia kerron kirjan toisessa osassa siitä, miten omasta intohimosta on mahdollista rakentaa fiksu ansaintamalli joko tarjoamalla omaa kutsumustyötä sitä tarvitseville tai perustamalla oma yritys.

Kirjan kolmas osa käsittelee työnhakua. Siinä tarkastelen työnhakua ennen kaikkea oma-aloitteisena toimintana, jossa voit omalla panoksellasi vaikuttaa valtavan paljon yleisesti luultua enemmän onnistumiseesi. Työnhaku on työttömän kokopäivätyö. Ja myös omaan työhönsä puutuneella alanvaihtajalla on huikeita mahdollisuuksia löytää innostava ja kutsumuksellinen työ ilman, että pitää heti lyödä hanskat tiskiin ja painella kortistoon.

Lopuksi, kaikkien meidän kutsumuksemme eivät kohtaa olemassaolevia työmarkkinoita. Jos kutsumus sattuu kohdistumaan vaikkapa, krhm, teoreettiseen filosofiaan, on töitä tarjolla kouralliselle ihmisiä. Tällöinkään ei kuitenkaan ole syytä vaipua epätoivoon. Siinä vaiheessa kun kuvioon tuodaan mukaan yrittäjyys, räjähtää valinta-avaruus loppumattoman suureksi.

Työsi on parhaassa tapauksessa yksi elämäsi parhaimmista rakkaustarinoista. Jos et ole löytänyt sitä vielä, jatka etsimistä. Älä tyydy vähempään, kuin mitä juuri sinä ansaitset.

Tilaa kirja täältä. Kirjaa tukemaan on myös avattu työkaluja, videoita, kirjoituksia ja muuta inspiroivaa materiaalia sisältävät verkkosivut. Tutustu verkkosivuihin täältä.

Mitä hyötyä kutsumuksellisesta työstä on?

Erään helsinkiläisen pubin seinällä oli sitaatti edesmenneeltä huippukoomikko George Carlinilta. Se kuuluu näin:

Kas, vihaatko työtäsi? Miksi et heti sanonut? Sitä varten on olemassa tukiryhmä. Sen nimi on JOKAINEN. He tapaavat baarissa.

Tämä kuvastaa hyvin vielä 1900-luvulla vallinnutta asennetta työtä kohtaan. Työ on jotain epämiellyttävää, joka täytyy tehdä, jotta saadaan leipä pöytään ja vuokra maksettua. Ajatuksen juuret ovat Martti Lutherin ja Jean Calvinin protestanttisessa työetiikassa, jonka mukaan jokaisen on kannettava oma ikeensä mutisematta. Elämän kuuluukin olla rankkaa.

Tosiasiassa silloin, kun ihminen tekee itsessään palkitsevaa työtä, seuraukset hyvinvoinnille ovat dramaattiset. Kutsumukselliset työntekijät ovat muita terveempiä. He kärsivät merkittävästi verrokkiryhmää vähemmän burn-outista. Kutsumuksellisilla ihmisillä on myöhemmällä iällä myös selvästi ei-kutsumuksellisia vähemmän kognitiivisia sairauksia kuten Alzheimeria. Ja kutsumukselliset työntekijät kokevat olevansa selvästi ei-kutsumuksellisia onnellisempia.

Mutta kutsumus ei ole hyväksi vain työntekijälle. Itse asiassa kutsumuksellinen työ on merkittävä etu myös työnantajalle. Kutsumukselliset työntekijät suoriutuivat esimiesarvion perusteella työtehtävistään 16 % ei-kutsumuksellisia paremmin. Kutsumukselliset työntekijät olivat 32 % sitoutuneempia työpaikkaansa kuin ei-kutsumukselliset. London School of Economicsin tutkimuksessa selvisi, että työntekijän hyvinvointiin ja motivointiin satsattu punta tuotti hulppeat yhdeksän puntaa vähenty- neinä työpoissaoloina ja kasvaneena tuottavuutena. Kutsumus ei siis ole mitään muka-kivaa hömppää. Oman kutsumuksen löytämisellä on dramaattisen merkittäviä seurauksia niin työntekijälle kuin työnantajallekin.

Mistä oman kutsumuksen sitten löytää? Ihan ensimmäinen juttu on se, että sinun pitää päättää haluta tehdä asialle jotain. Jos sinulla ei ole virtaa tai halua tehdä tutkimusmatkaa oman olemassaolosi äärelle, mikään kirja tai menetelmä ei tee sitä sinun puolestasi. Mutta jos koet, että elämästäsi puuttuu jokin keskeinen palikka, ja haluat sen löytää, monet maailmalta löytyvät menetelmät voivat olla suureksi avuksi

[…]

Bob Dylan sanoi kerran, että menestyksekäs ihminen on sellainen, joka herää aamulla ja menee illalla nukkumaan – ja tekee siinä välissä niitä asioita, joita haluaa. Kun arkesi täyttyy askareista, jotka palkitsevat itsessään, on elämä täyttä ja tyydyttävää. Kysymys kuuluukin, miten voisit järjestää elämäsi niin, että voisit tehdä merkityksellisiä ja palkitsevia asioita päivästä toiseen siitä kun heräät siihen kun käyt nukkumaan.

Teksti on ote tällä viikolla julkaistavasta uutuuskirjastani Upeaa työtä! Näin teet itsellesi unelmiesi työpaikan (ss. 15–19). Käsittelen kirjassa kutsumuksellista työtä ja sitä, miten siihen pääsee käsiksi. Kerron kirjasta lisää keskiviikon blogikirjoituksessa.

Pitää tehdä tarkalleen päin vastoin

Viime aikoina on taas pidetty meteliä siitä, millä horisontissa siintävä työvoimapula saadaan selätettyä. On väläytelty eläkeiän nostamista, työviikkojen pidentämistä ja palkkojen laskemista.

Tuottavuusvajetta ei kuitenkaan korvata tunteja lisäämällä.

Frederick Taylor mullisti aikanaan tehdastyön tehostamalla pikkutarkalla tutkimuksella tehtaiden tuottavuutta. Kun teollisuusprosesseista höylättiin turhat vaiheet pois, tehtaat suolsivat tuotteita hurjaa tahtia. Taylorismista tulikin länsimaisen teollisuuden kivijalka.

Ongelmana on, että siinä vaiheessa kun turha hötö on siivottu pois prosesseista, ei matemaattinen tehostaminen enää toimikaan. Ihminen kun jaksaa vain niin ja niin paljon. Päin vastoin, viimeisen sadan vuoden aikana tuottavuus on kasvanut kaikkein parhaiten silloin, kun työaikaa on lyhennetty ja palkkoja nostettu!

Henry Ford mullisti aikanaan teollisen tuotannon kahteenkin kertaan. Hänet tunnetaan yleensä liukuhihnan keksimisestä. Fordin suurempi innovaatio oli kuitenkin kahdeksantuntinen työpäivä. Ford oli sitä mieltä, että puhki väsytetyt työläiset eivät olleet riittävän tuottavia; työntekijöiden piti saada myös levätä. Sen lisäksi hän ounasteli, ettei riistopalkalla raatavien motivaatio ole kohdallaan. Palkat piti siis tuplata.

Fordin yhtiökumppanit olivat kauhusta kalpeita. Eihän siinä ole minkään valtakunnan järkeä, että pudotetaan työtunteja ja vielä nostetaan palkkoja! Tuottavuushan romahtaa!

Ford runnoi kuitenkin muutoksensa läpi. Sen seurauksena virkeämmät ja motivoituneemmat työntekijät käärivät hihat ja laittoivat töpinäksi. Tehtaiden tuottavuus nousi rajusti. Lopulta muu raskas teollisuus joutui pikku hiljaa seuraamaan pitkin hampain perässä.

Nykyaikana ilmiö korostuu entisestään. Tietotyössä motivaation ja jaksamisen merkitys nousee aivan uusiin ulottuvuuksiin. Hilavitkuttimen toiseen liittäminen onnistuu vielä joten kuten vaikka silmät ristissä. Mutta väsyneenä ja stressaantuneena kyky luovaan ajatteluun ja oma-aloitteisuuteen kyykkää ennen kuin ehdit sanoa kissa. Ja sitten kyykkää yhtiön tuloskin.

Nykytiedon valossa eläkeiän pidentämisessä ja työtuntien lisäämisessä ei ole mitään järkeä. Pitää tehdä juuri toisin päin. Jos haluamme valmistautua ikäluokkien murrokseen kunnolla, pudotetaan työpäivä kuuteen tuntiin ja nostetaan palkkoja. Näin saadaan tuottavuus kunnolla kasvuun.

Me tarvitsemme ennen kaikkea ratkaisuja, jotka saavat ihmiset innostumaan siitä, mitä he tekevät. Teollinen aikakausi on tulossa tiensä päähän, ja etenkin täällä lännessä tietotiiviit alat tulevat nousemaan yhä suurempaan rooliin. Tietotyö vaatii aitoa kiinnostusta ja terävää ja levännyttä päätä: tästä syntyvät Roviot, Supercellit ja Jollat.

Ennen kaikkea tietotyö vaatii ihmisiä, jotka ovat aidosti kiinnostuneet siitä, mitä tekevät. Tämä ei onnistu pää sumussa ja hampaat irvessä puurtaen. Se onnistuu silloin, kun työnkuva on mielekäs ja työkuorma sopiva. Tietotyön murrosta ei ratkaista teollisuuden keinoin. Nyt tarvitaan innostunutta ja motivoitunutta yhteiskuntaa.

Hudsonin leikki

Pohjois-Kanadan jääkarhut olivat nälkäisiä.* Meri ei ollut vielä jäätynyt, ja niinpä karhut eivät voineet metsästää luonnollista ravintoaan, hylkeitä. Kun Brian La Doonen koira Hudson oli ulkona telmimässä paikalle sattui nälkäinen jääkarhu. La Doone oli varma, että Hudson oli mennyttä kalua. Mitä ihmettä rekikoira mahtaisi kuusisataakiloiselle karhun järkäleelle? Hudson rohkeni kuitenkin olla eri mieltä.

Kun jääkarhu lähestyi, Hudson alkoi heiluttaa häntäänsä ja kumartui alas. Karhu vastasi koiran leikkiinkutsuun ja kaksikko alkoi telmiä lumessa. Kumpikaan ei osoittanut mitään aggression merkkejä, vaan ennemminkin eläinkunnan tyypillisiä leikin signaaleja: avoimet suut ilman näkyviä hampaita, kevyt katsekontakti, litistynyt turkki.

Karhu palasi viikon ajan joka päivä leikkimään Hudsonin kanssa. Sitten meri oli jäätynyt tarpeeksi niin, että se pystyi palaamaan takaisin metsästämään ruokaa.

* Tarina on peräisin Stuart Brownin teoksesta Play.