Oleminen on jakamista

15/12/2010

Tyttäreni on viime aikoina opetellut toinen toisensa jälkeen vaikuttavampia akrobaattitemppuja. Temput ovat selvästikin hänelle palkitsevia itsessään. Siitä huolimatta on tärkeää viiden minuutin välein huutaa: ”Isi, tule katsomaan.” Temput syttyvät todelliseen roihuun vasta, kun joku havaitsee ne.

Mikä tekee inhimillisen toiminnan tuloksista merkityksellisiä? Itse toiminta on merkityksellistä, kun se on kutsumuksellista. Mutta se, mitä toiminnasta seuraa – se, mikä on olemassa sen seurauksena – on merkityksellistä vasta, kun se jaetaan jonkun toisen kanssa.

Oleminen on jakamista.

Miksi Gösta Sundqvist halusi jakaa sävelteoksensa toisten kanssa, vaikka ei itse viihtynytkään yleisön edessä? Miksi joka ikinen pikkuvekara huutaa isin tai äidin katsomaan uutta temppuaan? Tai miksi filosofian tutkijanplanttu alkaa pitää tällaista blogia? Synnyttääkseen jotain, joka on oikeasti olemassa.

Piispa George Berkeley teki aikanaan kuuluisaksi iskulauseen esse est percipi –oleminen on havaituksi tulemista. Berkeleyn mukaan olion olemassaolo edellyttää aina jonkun, joka havaitsee sen. Pöytälaatikkoon haudatut runonpätkät ja romaaniaihiot, treenikämpän seinille kaikuvat tulevaisuuden hitit tai kapakan pöydässä humalaan katoavat tieteelliset läpimurrot eivät ole oikeastaan olemassa. Ne lepattavat kenties hetkisen tekijänsä mielessä – mutta todellisia olioita niistä tulee vasta jos ne jaetaan toisten kanssa.

Nykyaikana internet tekee jakamisesta yhä helpompaa. Samalla se tekee myös olemisesta yhä helpompaa. Mitä erikoisimmista asioista kiinnostuneet nörtit löytävät vertaistukea maanosien halki. Erikoisista tieteen tai taiteen aloista kiinnostuneet tulevat einsteinit ja picassot löytävät teoksilleen yleisön. Jokainen voi löytää oman heimonsa verkossa, ja sitä kautta tulla olevaksi ja merkitykselliseksi omalle globaalille digitaaliselle kylälleen. Oleminen on jakamista.

Enkeleistä ja demoneista

13/12/2010

14 kommenttia

Jälkivalistuksellisessa ja maallistuneessa yhteiskunnassamme olemme luopuneet paljosta uskonnollisesta käsitteistöstä. Toki tähän on usein hyvä syy: uskonnon keinot selittää maailma näyttävät jäävän monesti kakkoseksi tieteelle. Tieteellinen maailmankuva on kuitenkin ohjannut myös ihmiskuvaa ajoittain kauas todellisista elämänongelmista.

Nykyaikainen, pitkälti saksalaisesta idealismista ponnistava jälkivalistuksen ajan ihmiskuva perustuu ajatukseen ihmisestä jonkinlaisena omavaltaisena toimijana. Idealistinen ihmiskuva perustuu ajatukseen siitä, että kykenemme ohjaamaan kokonaisvaltaisesti omaa toimintaamme. Tosi asiassa olemme kuitenkin usein ihan yhtä ihmeissämme kuin muutkin, jos saamme aikaa hyvää tai pahaa. Baarijonossa umpitunnelissa riehunutta Penaa harmittaa seuraavana aamuna varmaan kaikkein eniten, vaikka musta silmä olisi jäänytkin Pasille. Samaten maailman suurimmat nerot Edisonista Einsteiniin ovat olleet usein aika ihmeissään siitä, mistä heidän parhaimmat oivalluksensa oikeastaan tulivat.

Vaikka tietoisella ajattelullamme on iso merkitys siinä, miten toimimme, ei suurin osa toiminnastamme ole lainkaan siinä mittakaavassa ohjailtavissamme, kuin Kant kumppaneineen valisti. Suuri osa toiminnastamme perustuu nimittäin tiedostamattomaan ajatteluun. Tiedostamaton ajattelu puolestaan kehittyy harjaantumisen kautta. Ja se, miten ajattelu harjaantuu on vain osin omissa käsissämme.

Kristillisessä mytologiassa ihmisen ulkopuolisia vaikuttimia selitettiin enkeleillä ja demoneilla. Enkelit johdattivat ihmisiä kaidalle polulle toimimaan oikein ja moraalisesti suoraselkäisesti. Demonit puolestaan houkuttelivat riettaisiin rientoihin. Pahimmassa tapauksessa sarvipäät ottivat ihmispolon kokonaan valtaan. Aku Ankassa enkeli ja demoni istuvat olkapäillä ja repivät ihmistä eri suuntiin.

Freudin id ja superego eivät oikein selitä ilmiötä tyydyttävästi – eivätkä siihen pure nykyaikaisemmat peliteoreettiset tai kognitiivisen psykologian selitysmallitkaan. Kuitenkin nämä kaksi voimaa näyttäisivät arkikokemuksen valossa toimivan yhä inhimillisen toiminnan suuntaajina. Ohjaavatko ihmisten toimintaa siis sittenkin enkelit ja demonit?

Kuinka ollakaan, selitys enkeleille ja demoneille saattaa sittenkin löytyä tieteenkin puolelta. Ja vieläpä militantilta ateistilta Richard Dawkinsilta. Rohkenisin nimittäin väittää, että enkeleitä ja demoneita on ihan oikeasti olemassa.

Enkelit ja demonit ovat nimittäin meemejä.

Meemi on itseään kopioiva käyttäytymismalli tai tapa, joka tuottaa hyvän lopputuloksen. Sen on tuotettava hyvä lopputulos, koska muuten se karsiutuisi evoluution tuloksena pois. Se, minkälaisesta hyvästä on kyse, seuloo kuitenkin enkelimeemit demonimeemeistä.

Jos esimerkiksi Big Macista tulee hetkeksi hyvä olo, niiden ahmiminen selviää meeminä. Ja jos taas puhtaan ja prosessoimattoman ruoan syömiseen kannustava meemi aiheuttaa pitkän tähtäimen hyvää oloa, on sekin elinkelpoinen. Meemien on siis tuotettava hyvä lopputulos joko lyhyellä tai pitkällä tähtäimellä.

Enkelimeemin hyvä on pitkän tähtäimen hyvää. Enkelimeemit ovat käyttäytymismalleja, joita vedämme puoleemme erityisesti silloin, kun pyrimme saamaan aikaan hyvää pitkällä tähtäimellä – jopa oman välittömän hyvinvoinnin kustannuksella.

Demonimeemi puolestaan tähtää välittömään hyvään. Demonimeemit parveilevat siellä, missä välitön nautinto on ykkösasia, ja pitkän tähtäimen hyvä toisarvoista. Demonimeemi saa tarttumaan suklaapatukkaan, vaikka samalla jossain tiedostamattoman syövereissä enkelimeemi yrittääkin metelöidä siitä, että patukka siirtyy jäännöksettä vyötärölle.

Suurin osa toiminnastamme ohjautuu harjaantumisen kautta. Tiedostamattoman ajattelun kapasiteetti on noin 11 miljoonaa bittiä sekunnissa. Moraalisena agenttina toimiva tiedostava minä käsittelee puolestaan vaivaiset 45 bittiä sekunnissa – siis yhden kahdessadastuhannesosan tiedostamattomasta.

Päätöksen enkelien tai demonien kanssa vehtaamisesta voit kuitenkin tehdä itse. Jos päätät aktiivisesti pyrkiä pitkän tähtäimen hyvään, huomaat pian, etteivät välittömän nautinnon etusijalle asettavat käyttäytymismallit ole usein elinkelpoisia. Ja jos taas tarkoituksenasi on ottaa elämästä “kaikki irti”, ei kestävä kehitys ehkä ole sinua varten.

Suurin osa siitä, minkälaisia ihmisiä olemme määräytyy joka tapauksessa sen perusteella, minkälaisiksi ihmisiksi harjaannumme – eli vedämmekö puoleemme enkelimeemejä vai demonimeemejä. Kuten Aristoteles sanoi: “Olemme se, mitä toistuvasti teemme. Erinomaisuus onkin siis pohjimmiltaan vain tapa.”

5 askelta joulustressin lievittämiseen

08/12/2010

1 kommentti

Näin joulun alla alkaa kiire painaa päälle, ja stressikierrokset nousevat uusiin ulottuvuuksiin. Samalla kun töissä pitää saada hommat hoidettua ennen joululomia, pitäisi vielä shoppailla joululahjat ja järjestää joulujuhla kuusineen ja kinkkuineen. Ei mikään ihme, jos päätä alkaa pian kiristää vanne.

Ihmisellä on käytössään noin seitsemän yksikön kokoinen työmuisti. Siinä ovat koko tietoisen ajattelumme rajat. Jokainen päähän pälkähtävä ajatus varaa työmuistista yhden huomiokanavan. Kun mielessä on vaivaiset seitsemän ajatusta samaan aikaan, ei tietoinen toiminta ole enää mahdollista. Seinät kaatuvat päälle.

Samalla kun työmuistia pyörittävä etuotsalohko käsittelee tuon seitsemän yksikköä sekunnissa, jauhaa muu aivotoiminta hulppeat puolitoista miljoonaa yksikköä sekunnissa. Ei mikään ihme, että päähän putkahtaa milloin mitäkin.

Stressitaso nousee sitä mukaa, mitä enemmän työmuisti kuormittuu päähän pälkähtävistä asioista. Merkittävimpiä muistuttelijoista ovat hoitamattomat asiat. Tästä syystä tehtäväkentän konkretisoiminen ja haltuun ottaminen on yksi tehokkaimmista stressin lievittäjistä. Tässä viisi yksinkertaista askelta, joilla saat hoitamattomat asiat järjestykseen ja pystyt keskittymään olennaiseen.

1. Kerää kaikki tehtävät yhteen paikkaan

Pidä aina mukanasi muistikirjaa. Kirjoita uudet vastaan tulevat tai mieleen juolahtavat tehtävät ylös heti kun ne ilmaantuvat. Käytä muistikirjaa vain keräämiseen – älä mieti asiaa sen enempää. Näin saat mielessäsi risteilevät ajatusohjukset haarukoitua talteen niin, etteivät ne pommita sarjatulella etuotsalohkoasi.

Keräämällä mieleesi juolahtavat ajatukset ylös ulkoistat ne. Kun vielä varmistat, että jokainen vihkoon keräämäsi askare tulee varmasti hoidettua, lakkaa mielesi muistuttamatta niistä. Näin työmuistisi vapautuu käytettäväksi kulloinkin käsillä olevalle tehtävälle. Parhaassa tapauksessa tuloksena on miellyttävä flow-tila, jossa kaikki soljuu eteenpäin kuin itsestään.

2. Koosta keräämistäsi tehtävistä luotettava järjestelmä

Pelkkä kerääminen ei vielä riitä rauhoittamaan mielesi syövereitä. Keräämisen lisäksi on huolehdittava siitä, että kerätyt tehtävät myös tulevat hoidetuiksi. Tästä syystä kannattaakin rakentaa järjestelmä, joka on kaikenkattava ja luotettava.

Järjestelmän on oltava kaikenkattava, sillä muuten päähän pesiytyneet hoitamattomat tehtävät muistuttelisivat yhä itsestään. Sen on oltava luotettava, sillä jos et luota systeemiisi, ei siihen luota alitajuntasikaan.

3. Pura keräämäsi tehtävät konkreettisiin osatoimiin

Järjestelmäsi on myös oltava konkreettinen – muutoin joudut aina listojesi kanssa plärätessäsi miettimään pääsi puhki, mitä aiot tehdä seuraavaksi. ”Joululahjojen ostaminen” on esimerkiksi tehtävänä auttamattoman epämääräinen: minkälainen toimi on joululahjojen ostaminen? ”Osta Lego-paketti Penan pojalle” on puolestaan selkeä ja tarkkarajainen askare, jonka voit suorittaa heti, kun Legoja on käsillä.

Henry Fordin mukaan mikään tehtävä ei ole erityisen vaikea, kun sen jakaa riittävän pieniin osiin. Pura siis keräämäsi tehtävät osiin tunnistamalla, mikä on se seuraava konkreettinen askel, jonka tehtävä vaatii edetäkseen. Näin et joudu vaivaamaan päätäsi listaasi tarkastellessasi, vaan voit hoitaa askareet nopeasti ja ketterästi yhden toisensa jälkeen.

4. Jaa listat konteksteihin

Kreikkalaisfilosofi Epiktetus on todennut, että ainoa tie onneen on lakata huolehtimasta siitä, mihin ei voi vaikuttaa. Jos olet unohtanut puhelimesi kotiin, on aivan turha huolehtia hoidettavista puheluista – et mahda niille mitään ennen kuin saat kapulasi taas käteen.

Jaa siis keräämäsi tehtävät vielä listoihin sen mukaan, missä ne voi suorittaa, tai mitä ne vaativat. Näin pystyt nappaamaan käteesi aina sen listan, joka sopii parhaiten olosuhteisiisi. Hyviä listoja ovat esimerkiksi ”koti”, ”toimisto”, ”puhelin” ja ”tietokone”.

5. Ajoita keräämäsi tehtävät

Listaan keräämillesi toimille kannattaa antaa lopuksi määräpäivä. Näin ne tulevat varmasti hoidettua ajallaan. Lisäksi kunakin päivänä erääntyvät vain sille päivälle ajoitetut askareet. Näin et joudu huolehtimaan yhden päivän aikana koko tehtäväkentästäsi.

Anna kokoamillesi toimille määräpäivät ja listaa ne määräpäiväjärjestykseen. Kun teet tämän operaation esimerkiksi kerran viikossa, pysyy järjestelmäsi myös jatkuvasti ajan tasalla. Kerää vielä iltaisin omaan listaansa seuraavana päivänä erääntyvät tehtävät. Näin varmistat, että tehtävät tulevat hoidettua ajallaan, eikä alitajuntasi tarvitse kantaa niistä huolta.

Kun käytössäsi on kattava järjestelmä, jossa tehtäväkenttäsi on pilkottu konkreettisiin osatoimiin ja järjestelty sen mukaan, missä ne voi suorittaa, osaa tiedostamaton mielesi lakata muistuttelemasta hoitamattomista asioista. Näin alitajuntasi vapautuu sellaiseen käyttöön, missä se on parhaimmillaan, esimerkiksi ideointiin ja uuden keksimiseen. Samalla myös työmuistisi vapautuu ja pystyt keskittymään häiriöttä aina käsillä olevaan tehtävään. Tuloksena mieli on kuin vettä vaan, ja työskentely kuin kuplia puhaltelisi.

Lisää vinkkejä stressittömään työhön löydät Filosofian Akatemian Ajattelunhallinnan oppaasta. Lataa se maksutta täältä.

Kutsumus ja yhteiskunta

01/12/2010

7 kommenttia

Olen kirjoittanut tässä blogissa aika paljon kutsumuksen merkityksestä. Nähdäkseni kenenkään ei tulisi tehdä sellaisia asioita, jotka eivät ole joko itsessään palkitsevia tai tähtää itsessään palkitseviin lopputuloksiin.

Oravanpyörässä juokseminen ei edesauta sen enempää yksilön onnellisuutta kuin yhteisön toimivuuttakaan.

Tästä huolimatta meille on iskostettu lapsesta pitäen, että elämä on rankkaa, ja erityisesti työ on tervanjuontia, joka on hoidettava, jotta saadaan pötyä pöytään. Näin monet päätyvät käyttämään valtaosansa elämästään sellaisten askareiden parissa, joilla ei ole itselle suurta merkitystä.

Osallistuin marraskuussa järjestettyyn TEDxProacademy-tapahtumaan. Puheenvuoroni käsitteli erityisesti teknologian vaikutusta tulevaisuuden peruskouluun. Linjasin joukon erilaisia oppiaineita, joista tulevaisuuden laajennetulla mielellä varustettu koltiainen voisi hyötyä. Lisäksi jo peruskoulussa tulisi nähdäkseni pureutua lapsen temperamentista kumpuavaan kutsumukseen. Koulun tulisikin keskittyä kunkin ihmisen kohdalla yksilöllisiin vahvuuksiin.

Jos koulutamme lapsemme kutsumuksellisiksi asiantuntijoiksi, rakennamme samalla yhteiskuntaa, joka koostuu verkottuneista alojensa intohimoisista tuntijoista. Nämä verkottuneet ekspertit tekevät työnsä loistavasti siksi, että he rakastavat sitä, mitä tekevät – eivät kuitatakseen jättibonukset tai saavuttaakseen toimistohuoneen ylimmästä kerroksesta.

Kutsumuksellisuuden tavoittelu ei ole tärkeää vain yksilön hyvinvoinnin kannalta. Se on keskeistä myös, jos haluamme synnyttää yhteiskunnan, jossa ihmisillä on aidosti hyvä olla.

PS. TEDx-puheenvuoroni julkaistiin eilen verkossa. Voit katsoa videon täältä.

Pitääkö lasta kehua ja rangaista?

29/11/2010

17 kommenttia

Perinteinen lastenkasvatus perustuu keppiin ja porkkanaan. Kun lapsi toimii oikein, häntä kehutaan ja kiitetään. Ja kun hän tekee tyhmyyksiä, häntä torutaan, tai peräti rangaistaan. Motivaatiotekijöitä tutkinut Alfie Kohn kiistää perinteisen lähestymistavan loistoteoksessaan Unconditional Parenting.

Kohnin mukaan sekä kehuminen että rankaiseminen ohjaavat ihmistä keinotekoiseen motivaatiojärjestelmään. Tällöin lapsi oppii pyrkimään maksimoimaan kehut ja välttämään rangaistuksia. Tilanne on hieman samanlainen kuin nykykoulussa: lapset oppivat varmistamaan hyvät arvosanat, jopa oppimisen kustannuksella. Samalla riskinottokyky ja luova ajattelu vähenee, ja selusta pyritään turvaamaan joka käänteessä.

1990-luvun lopulla psykologit Claudia Mueller ja Carol Dweck testasivat kehumisen vaikutuksia lasten suoritukseen. Kokeessa kävi ilmi, että lapset, joita kehuttiin valitsivat säännönmukaisesti helpompia tehtäviä ja suoriutuivat niissä huonommin, kuin ne, joita ei kehuttu. Lapsen älykkyyden ylistäminen ei siis synnyttänytkään rautaisella itsetunnolla siunattuja pikku-Einsteineja, vaan epävarmoja nautinnontavoittelijoita, jotka pyrkivät maksimoimaan kehut suoriutumalla täysin pistein helpoimmista tehtävistä.

Kohnin mukaan myöskään rankaisu ei opeta lasta käyttäytymään paremmin. Lapsen kyky abstrahoida ei riitä siihen, että hän pystyisi yhdistämään esimerkiksi arestin kolttosiinsa. Sen sijaan hän istuu yksin huoneessaan itkemässä, eikä ymmärrä miksi hänen maailmansa ydin, vanhemmat, on yhtäkkiä hylännyt hänet. Tuloksena on katkeruutta, sekä pyrkimys vastaisuudessa salata vanhemmilta kaikki, mikä voi johtaa rangaistukseen.

Jos kehut tai rangaistukset eivät kasvatakaan luonnetta, niin mikä sitten kasvattaa? Ja eikö sitä paitsi rangaistusten poistaminen johda summerhilliläiseen vapaaseen kasvatukseen, jossa Vaahteramäen Eemelit ottavat talon haltuun ja mekastavat miten tahtovat?

Kehujen sijaan Kohn tarjoaa ratkaisuksi osallistavaa keskustelua – eli dialogia.

Kun lapsi näyttää innosta soikeana uutta Lego-avaruusalusta, ei vanhemman kannata kuitata lapsen saavutusta sanomalla: ”Oi, onpas hieno!” ja jatkaa sitten Hesarin lukemista. Voit sen sijaan irrottaa hetkisen arjestasi aluksen tarkastelemiseen ja todeta: ”Siipirakennelmasta tulee mieleeni Tähtien Sodan X-siipihävittäjät. Mutta mikäs tämän antennijoukon toiminto on?” Näin aloitat keskustelun lapsen kanssa, joka syventää hänen kokemustaan onnistumisestaan.

Sama pätee aikuisiinkin: aidosti kiinnostunut keskustelu voittaa kehut lähes aina mennen tullen. Pelkkä porkkana ei motivoi edes aikuisia huippusuorituksiin. Päin vastoin: pankkiiri kuittaa bonuksensa ja suuntaa sen jälkeen ensi tilassa Bahamalle.

Entäs rangaistukset sitten? Miten kolttosia tehtaileva pikku pyörremyrsky sitten saadaan kuriin, jos rangaistukset eivät kerran tepsikään? Tämä onkin kahden pienen lapsen isänä yhä koko lailla mysteeri. Olen havainnut, että osallistava keskustelu ei suinkaan tuota kiltisti kirkossa istuvia isin pikku enkeleitä – mutta ei sitä tuota rankaiseminenkaan. Eivät ne mukulat lakkaa toisiaan läpsimästä arestillakaan.

Kenties ratkaisu löytyykin toisesta uudesta kasvatussuunnasta, yhteysvanhemmuudesta. Pam Leo kehottaa kirjassaan Connection Parenting pyrkimään muodostamaan aidon yhteyden lapseen kaikissa arjen vuorovaikutustilanteissa. Tässäkin on siis kyse dialogisen yhteyden muodostamisesta – mutta ennen kuin vahinko on tapahtunut. Olemalla lapselle läsnä arjen tuoksinassa vähentyvät konfliktitilanteetkin merkittävästi.

Vanhempi ei siis ole auktoriteetti, joka huutaa ohjeet ylhäältä käsin, vaan lempeä ohjaaja, joka pyrkii muodostamaan lapsen kanssa yhteisen flow’n varmistaakseen viestin perille menon. Vanhempi kantaa kyllä vastuun kasvattamisesta ja rajojen vetämisestä, mutta rajoja ei ylläpidetä sotavoimin, vaan pääsääntöisesti dialogisesti perustelemalla.

Viime kädessä kehuminen ja rankaiseminen johtavat käyttäytymiseen, jossa ensisijaisena motivaatiotekijänä on kehujen maksimointi ja rangaistusten välttäminen. Aidosti empaattisten ja välittävien lasten kasvattamiseen näistä työkaluista ei ole kuin haittaa. Sitä paitsi: kenties pyrkimys yhteyden muodostamiseen ei olisi hullumpi konsti aikuisten välisessä toiminnassakaan.

Mitä sinun ruumiinkielesi kertoo – ja mitä voit tehdä sillä?

22/11/2010

7 kommenttia

Hymyiletkö siksi, että olet onnellinen – vai oletko onnellinen siksi, että hymyilet? Tosiasiassa kumpikin pitää paikkansa. Hymy seuraa hyvää oloa, mutta vääntämällä kurjana päivänä suupielet ylöspäin, alkaa myös usein tuntua paremmalta. Tämä kaksisuuntaisuus ei rajoitu kuitenkaan vain hymyyn. Koko ruumiisi kertoo, miltä sinusta tuntuu – ja ruumiisi avulla voit myös vaikuttaa tuntemuksiisi.

Ruumiinkielen tuntemus on hyvä apu sosiaalisessa kanssakäymisessä.* Jos työtoverisi kuuntelee juttuasi kädet puuhkassa, on hyvä tietää, että hän kokee juttusi uhkaavaksi tai tylsäksi. Ja jos taas treffikumppanisi fiksailee jatkuvasti kampaustaan, voi olla, että tänään käy flaksi.

Viestität jatkuvasti ruumiinkielelläsi, miltä sinusta tuntuu. Voit myös vaikuttaa omiin tuntemuksiisi tarkkailemalla ruumiinkieltäsi.

Jos huomaat kuuntelevasi tylsää kollegaa kädet puuhkassa, laita kädet sivuille. Tällöin viestität kollegallesi, että olet oikeasti kiinnostunut hänen sanomastaan. Näin kiinnostut myös helpommin siitä, mitä sinulle sanotaan. Myös luennon kuuntelu kädet puuhkassa on aivan erilainen kokemus, kuin käsiä pöydällä lepuuttaen. Jos taas istut jalat ristissä, viestität epävarmuutta. Koivet avaamalla tunnet myös olosi pian itsevarmemmaksi, ainakin jos et ole oikeasti hyökkäyksen kohteena.

Samaten kannattaa kokeilla vääntää suupielet hymyyn vaikka väkisin, jos maanantaiväsymys pääsee yllättämään. Fritz Strackin 1980-luvulla tekemässä tutkimuksessa havaittiin, että suupielten ylös vääntäminen lisäsi ihmisten onnellisuuden tunnetta – vaikka koeasetelmassa temppu tehtiin pitämällä lyijykynää hampaiden välissä.

Jostain syystä ruumiinkieli toimii kumpaankin suuntaan. Ruumiinkielesi ei siis ainoastaan kerro, miltä sinusta tuntuu. Sen lisäksi, että viestit tuntemuksiasi koko kehosi voimalla muille, voit myös kertoa itsellesi, miltä haluat, että sinusta tuntuu hyödyntämällä ruumiinkieltäsi. Kokeile vaikka.

* Jos olet kiinnostunut tutustumaan ruumiinkieleen, aloita vaikkapa kurkkaamalla Barbara ja Allan Peasen teosta The Definitive Book of Body Language.

Kaikki muuttuu paremmaksi

10/11/2010

32 kommenttia

Helsingin TEDx-tapahtuman yhteydessä julkaistiin paljon huomiota saanut video, jossa homoseksuaaliset ihmiset kertovat siitä, kuinka elämä muuttuu aikuistuessa paremmaksi. Ensireaktioni oli, että jonkun pitäisi suunnitella samanlainen video nörteille.

Nuoruusiän ulkopuolisuuden tunne ja ruotuun pakottamisen paine ei nimittäin kosketa vain seksuaalisesti valtavirrasta poikkeavia. Sama ilmiö koskee jokaista itsensä erilaiseksi kokevaa nuorta.

Muutamaa päivää myöhemmin luin Ilta-Sanomista jutun eläkkeelle jääneestä opettajasta, jonka käsitys koulukiusaamisesta oli, että kiusatuilta puuttuu huumorintajua. Kyllähän sitä nyt nassikan pitää pientä nälvimistä kestää.

Eläkkeellä olevaan opettajaan en voi enää vaikuttaa. Mutta tässä pieni vinkki yhä opetustehtävissä työskenteleville.

Ihminen on tavattoman yksinkertainen otus:

Jos sanot rumasti, toisesta tuntuu pahalta.

Ongelma ei ole se, että jotkut eivät osaa ottaa nälvimistä kunnolla. Ongelma on se, miksi lapsilla on tarvetta satuttaa ensinkään. Lasten huonovointisuuteen on varmasti monenlaisia syitä perhetaustasta yhteiskuntarakenteisiin. Koulukiusaamisen perusongelmat johtuvat kuitenkin pitkälti koulujärjestelmän luonteesta.

Nykyinen koulujärjestelmä synnyttää valtavan paljon turhautuneita lapsia. Kun lapset joutuvat käyttämään valtaosan ajastaan sellaisten askareiden parissa, joiden merkitystä he eivät ymmärrä, ei ole mikään ihme, että alkaa turhauttaa.

Osa turhautuneista lapsista löytää varaventtiilin innostumalla jostakin koulun ulkopuolisesta asiasta – siis ”syrjäytymällä” valtavirrasta esimerkiksi tietokoneiden, hevosten tai hevimusiikin parissa. Ja vaikka ei koulussa vielä siltä näytä, he ovat nimenomaan niitä onnekkaampia. Monille muille ei jää nimittäin muuta vaihtoehtoa, kuin primitiivisin turhautumisen purkamisen tapa: aggressiivisuus.

Kun vapaus viimein koittaa, ovat nörtit jo hankkineet osaamista alalla, josta ovat aidosti kiinnostuneita. Tästä eteenpäin homma muuttuu oikein mukavaksi. Joskus kiusaajille on sen sijaan jäänyt vain taito ratkoa ongelmia nyrkein ja suunsoitolla. Sekä kiusaaja että kiusattu ovat toimimattoman järjestelmän uhreja. Huumorintajulla ei ole mitään tekemistä asian kanssa.

Nykyaikainen yhteiskunta sallii onneksi kaikenlaisia ääri-ilmiöitä. Voit tykätä tytöistä tai pojista, äänestää Kokoomusta tai Vasemmistoliittoa, kuunnella Nightwishia tai Lady Gagaa ja niin edelleen, ilman, että tarvitsee pelätä, että ahdasmielinen yhteisö lemppaa sinut linnaan.

Koulussa tätä vapautta ei kuitenkaan ole. Turhautuneisuus synnyttää viktoriaanista luokkayhteiskuntaa muistuttavan nokkimisjärjestyksen, jossa inhmillinen innostus muuttuu voimavarasta ongelmaksi. Vai kuinka monessa koulussa voit hehkuttaa innosta soikeana, kuinka kivaa on mennä seuraavalle matikan tunnille? Turhautumista ruokkivassa ympäristössä voittajia ovat kyynisimmät, aggressiivisimmat ja ilkeimmät – mutta vain hetken aikaa.

Koulu kestää kuitenkin vain rajallisen ajan. Tämän jälkeen ei ole enää mikään pakko tehdä sellaisia asioita, jotka eivät kiinnosta. Valinnan mahdollisuudet ovat käytännössä rajattomat. Koulun jälkeen voit viimein valita, mitä teet, ja kenen kanssa sen teet. Olit sitten homo, lesbo, heppatyttö, gootti tai tietokonenörtti, heti kun saat itse päättää, mitä teet ja kenen kanssa sen teet – kaikki muuttuu paremmaksi.

Kuinka monta mahdottomuutta ehdit uskoa ennen aamiaista?

05/11/2010

4 kommenttia

Liisa ei ottanut uskoakseen, että Valkoinen Kuningatar oli yli satavuotias.*

”En minä voi uskoa sitä!” Liisa huudahti.
”Etkö?” kuningatar sanoi säälien. ”Yritäpä uudelleen. Vedä syvään henkeä ja sulje silmäsi.”
”Ei auta”, sanoi Liisa. ”Ei mahdottomuuksia voi uskoa.”
”Et vain ole harjoitellut tarpeeksi”, sanoi kuningatar. ”Kun olin sinun ikäisesi, harjoittelin joka päivä puoli tuntia. Joskus olin uskonut jopa kuusi mahdottomuutta ennen aamiaista.”

Mahdottomuuksiin uskominen ei vaadi kuin harjoitusta.

*Tarina on peräisin Lewis Carrollin romaanista Liisan seikkailut peilimaassa.

5 hyvää syytä vaihtaa Omppuun

27/10/2010

25 kommenttia

Mietin pitkään, uskallanko julkaista tätä kirjoitusta ensinkään. Olin toistakymmentä vuotta vannoutunut PC-mies, eikä mikään ärsyttänyt niin paljon kuin Apple-fanien itsetyytyväinen hymy heidän avautuessaan ihmetietokoneidensa auvosta. Muutama vuosi sitten uskaltauduin kuitenkin loikkaamaan Omppuleiriin. Eikä takaisin ole ollut katsomista.

Jos olet tietokoneen peruskäyttäjä – siis surffaat netissä, kirjoitat, kuuntelet musiikkia ja järjestelet valokuvia – on Omppu ylivertainen Windows PC:seen verrattuna. PC on puolestaan fantastinen apparaatti tehokäyttäjälle, joille pikkutarkka räätälöinti ja yksityiskohtien säätäminen on tärkeää. Kummassakin on siis omat hyvät ja huonot puolensa. Tässä kuitenkin viisi hyvää syytä vaihtaa Omppuun.

1. Ompun käyttöjärjestelmä on suunniteltu fiksusti

Mac-foorumi Hopeisessa omenassa on kokonainen ketju, joka on omistettu uusien Mac-käyttäjien ohjelmien asennukselle ja poistamiselle. Syy on siinä, että Omppuun vaihdettuaan moni käyttäjä häkeltyy ohjelma-asentajien ja niiden poistamisohjelmien puutetta. Vaihdettuani Mac-leiriin muistan pohtineeni tuntikaupalla, miten testaamani ohjelma saadaan poistettua – mistään ei nimittäin löytynyt PC-maailmasta tuttua uninstalleria. Surffasinkin viimein mainitulle foorumille, ja löysin sieltä seikkaperäiset ohjeet.

Mac-ohjelma asennetaan seuraavasti:

Laitetaan levy asemaan.
Siirretään ohjelmakuvake OHJELMAT-kansioon.
Poistetaan levy asemasta.

Ohjelma taas poistetaan seuraavasti:

Raahataan ohjelmakuvake roskakoriin.
Tyhjennetään roskakori.

Ei mikään ihme, että PC-käyttäjänä olin pihalla kuin lumiukko.

2. Omppu ei kaadu

Myönnettäköön, että tämä ei aivan pidä paikkaansa: kyllä Mac-koneidenkin on tiedetty kaatuvan. Ompun vahvuus on kuitenkin se, että vaikka jokin ohjelma ajaisikin itsensä karille, on sen prosessit irrotettu käyttöjärjestelmän ydintoiminnoista. Näin kosahtanut ohjelma ei vedä mukanaan koko käyttistä, vaan kone pysyy lähes aina yhä pystyssä.

Ompun toimintavarmuudesta kertoo myös se, että sitä laitetaan harvoin lainkaan kiinni. Kone saattaa olla päällä kuukausikaupalla. Se jätetään vain nukkumistilaan silloin kun sitä ei käytetä. Käytännössä tästä seuraa, että Ompun käynnistäminen vie aikaa suurin piirtein saman verran kuin TV:n käynnistäminenkin: muutaman sekunnin.

3. Omppu on turvallinen

Tiedätkö miksi Mac-tietokoneille ei ole viruksia? Joka kerta kun Microsoft julkaisee uuden Windows-päivityksen, ihmettelen, miksi he eivät ole edelleenkään soveltaneet Mac-maailmasta tuttua yksinkertaista niksiä, joka nostaisi PC-maailman tietoturvan ihan uusiin sfääreihin. Ompun turvallisuuden takana on erityisesti yksi simppeli oivallus.

Joka kerta, kun haluat asentaa ohjelmia, jotka vaikuttavat käyttöjärjestelmän toimintaan, tietokone kysyy salasanasi. Siinä kaikki. Haittaohjelma ei voi salasanaasi tietää, ja näin mikään ryökäle ei pääse noin vain koneellesi luikertelemaan. Voi vain ihmetellä, mikä estää toteuttamasta näin simppeliä menetelmää Windowsissa.

4. Omppua on helppo käyttää

Apple mainostaa verkkosivullaan, että jos olet käyttänyt iTunesia, olet käyttänyt Mac:ia. Mac-käyttäjä ei joudu tuskastelemaan monimutkaisten verkkoasetusten kanssa tai taiteilemaan ajuriasennusten kanssa saadakseen printterin tai äänikortin toimimaan.

Ystäväni esitteli minulle aikanaan Mac-koneensa verkon toimintaa, kun olin itse vielä PC-kannassa. Olin usean tunnin savotan jälkeen saanut koneeni juttelemaan kotiverkkoni kanssa langallisesti. Ystäväni otti verkkopiuhan irti PC:stäni. Kiirehdin valistamaan, ettei konetta verkkoon noin vain kytketä – olin kärrännyt IP-osoitteet sun muut asennusohjeet talteen kellariin. Ystäväni toppuutteli. Hän sanoi:

”Mac-kone kytketään verkkoon hyvin yksinkertaisesti. Laitetaan verkkopiuha kiinni, odotetaan hetki ja avataan selain.”

Taianomaisesti kone oli minuuttia myöhemmin verkossa. Ei IP-asetuksia, ei DNS-säätämistä, ei kymmentä tukipuhelua Elisan asiakaspalveluun. Piuha kiinni, ja kone funtsasi loput itse. En edelleenkään ymmärrä, miten se toimii – kunhan se toimii.

5. Omppu keskittyy olennaiseen

Mac-tietokoneella pystyt tekemään noin 5% siitä, mitä PC:llä. Mutta tuohon viiteen prosenttiin on satsattu sitten senkin edestä. Jos tuo 5% on vielä juuri se 5% jota juuri sinä tarvitset, on käyttäjäkokemus aivan eri tasolla kuin PC-puolella. Applen ydinvaltti onkin juuri käytettävyys: tietokoneen käyttö on helppoa ja hauskaa.

Esimerkiksi Applen tekstinkäsittelyohjelma Pages tekee vain murto-osan siitä, mihin Microsoft Word pystyy. Suurinta osaa Wordin toiminnoista et kuitenkaan tarvitse koskaan. Ja tällöin ne muutamat toiminnot, joita oikeasti tarvitset hukkuvat valikkohierarkian ja sekavien työkaluruutujen syövereihin.

Sikäli kuin tietokone voi olla zeniläinen, Mac on juuri sitä. Siinä on kiteytetty olennainen siitä, mihin suurin osa ihmisistä tietokonetta tarvitsee. Suosittelen lämpimästi: jos se sopii toimenkuvaasi ja tarpeisiisi, vaihda Mac:iin. Se on ihan oikeasti hintansa arvoinen.

PS. Jos olet jo Ompun käyttäjä, tutustu loistaviin Macin käyttäjäkokemusta entisestään helpottaviin apuohjelmiin täältä.

5 tehokasta konstia, joiden avulla saat Facebookista aina hyvän mielen

25/10/2010

9 kommenttia

Facebook on kiistatta sosiaalisen median valtias. Yhteisöpalvelun käyttäjiä on miljoonakaupalla, ja kilpailijat jäävät kauas taakse. Samalla kun vanhat luokkakaverit löytää kätevästi Facebookista, pakenee palvelusta kuitenkin myös jatkuvasti ihmisiä.

Syyt ovat monenlaisia. Useimmiten perimmäisenä syynä esitetään se, että palvelusta tulee tavalla tai toisella pahalle tuulelle. Joko kaverien känniörvellyspäivitykset, hassut kissavideot ja zombie-kutsut ärsyttävät, tai Farmville-koukkuun jääminen ahdistaa.

Facebookista ei kuitenkaan tarvitse paeta; voit myös kääntää esiin yhteisöpalvelun parhaat puolet. Esittelen tässä viisi tehokasta konstia, joiden avulla saat säädettyä Facebook-tilisi sellaiseksi, että tulet sen avulla lähes poikkeuksetta hyvälle tuulelle.

1. Piilota valittajat

Tämä on nähdäkseni hyvinvointia edistävän Facebook-tilin sääntö numero yksi. Kaverisi ovat varmasti ihastuttavia ihmisiä. Mutta kaikki Facebook-tuttavasti tuskin tuottavat poikkeuksetta ilahduttavaa tai hyödyllistä sisältöä. Samalla tavoin kuin oivaltavat ja positiiviset statuspäivitykset ilahduttavat, vetävät negatiiviset ja valittavat huomiot myös oman suusi mutruun.

Tämän takia kannattaakin piilottaa sellaisten kavereiden statuspäivitykset, jotka ärsyttävät tai joista tulee pahalle tuulelle. Tämä ei ole epäluottamuslause ystäviäsi kohtaan. Mutta sinun velvollisuutesi Facebook-kaverina ei ole joutua seuraamaan joka ikisen puolituttusi kitinää päivästä toiseen.

Kun piilotat valittajat, jäävät jäljelle ne tuttavasi, jotka laittavat statuspäivityksiinsä oikeasti mielenkiintoista ja arvokasta materiaalia. Näin Facebook-statusvirtasi toimii innostavana ja ilahduttavana kollektiivisena alitajuntanasi samaan tapaan kuin käyttäessäsi Twitter-tiliä osana laajennettua mieltäsi. Ja jos läheisellä ystävälläsi on todellisia huolia sydämellään, hän osaa varmasti ottaa yhteyttä muutenkin kuin Facebook-päivittämällä.

Statuksen saat piilotettua viemällä hiiren statuspäivityksen oikealle puolelle ja klikkaamalla sinne ilmestyvää rastia.

2. Seuraa sellaisia fanisivuja, joista tulet hyvälle tuulelle

Etsi Facebookista sellaisia kirjoja, elokuvia, tv-sarjoja ja bändejä, joista pidät. Voit myös etsiä idoleittesi fanisivuja sekä yrityksiä ja yhteisöjä, joista pidät. Jopa harrastuksillesi löytynee jonkinlainen fanisivu. Näin saat statuspäivitykseesi juuri sinulle mieleisimpiin asioihin liittyviä uusia oivalluksia ja informaatiota, josta on sinulle hyötyä.

Kannattaa kuitenkin tarkkailla, saatko fanisivuilta todella sellaista informaatiota, joka on joko hyödyllistä, tai josta tulet hyvälle tuulelle. Monet bändit esimerkiksi julkaisevat sarjatulella keikkatietojaan ympäri maailmaa. Ja vaikka olisitkin keikalle menossa, ei Radioheadin Bolognan keikka-aikataulu ole varmaankaan sinulle tärkeää tietoa. Tällöin bändin status-virta kannattaa piilottaa samaan tapaan kuin epämiellyttävät statuspäivityksetkin.

3. Osallistu aktiivisesti keskusteluun

Kommentoi tai merkitse peukulla aktiivisesti sellaisia statuspäivityksiä, joista tulet hyvälle tuulelle. Näin osallistut päivityksestä seuraavaan keskusteluun ja saat parhaassa tapauksessa uusia ja arvokkaita oivalluksia.

Facebook ilmoittaa aina, kun joku on kommentoinut peukuttamaasi päivitystä. Näin pysyt myös ajan tasalla keskusteluissa. Keskusteluissa vuorovaikutat myös ystäväsi verkoston kanssa, joten sosiaalinen elinpiirisi laajenee parhaassa tapauksessa suotuisasti tätä kautta.

4. Vältä nettipelien pelaamista

Farmville on varmasti tosi kiva ja koukuttava. Mutta koukuttavuudella on kääntöpuolensa. Usein tuntikaupalla nettipeliä hakattuaan on turhautunut ja jännittynyt olo. Niin kuin mistä tahansa addiktiosta, myös nettipeleistä tulee krapula.

Jos kaipaat kevyttä tekemistä tylsyyden selättämiseksi, kokeile nettipelin sijaan esimerkiksi StumbleUpon -palvelua. StumbleUponin avulla voit tappaa aikaa tylsyyden välttämiseksi, mutta samalla löydät jatkuvasti aidosti innostavaa ja ilahduttavaa uutta tietoa. Näin vältät nettipelikoukun ja krapulaisen digiahdistuksen.

5. Mieti, ennen kuin päivität

Facebook-tilisi on yksi päivän piristyksiä siinä vaiheessa, kun verkostoidut siellä juuri niiden ystäviesi kanssa, joiden kanssa toimimisesta tulee hyvä olo. Varmistamalla, että myös omista statuspäivityksistäsi on iloa kavereillesi, on tulos moninkertainen.

Mieti siis aina pieni hetki, ennen kuin lisäät jonkin huomion, linkin tai vaikkapa hauskan kissavideon statuspäivitykseesi. Mieti, päivitätkö vain omaksi iloksesi – vai voiko päivityksestäsi olla oikeasti iloa myös muille. Facebook on sosiaalinen media juuri siksi, että sen avulla synnytät parhaillaan aivan uudenlaista sosiaalista vuorovaikutusta, joka ei olisi mahdollista ilman digitaalista mediaa. Ja sosiaalisen median laadun määräävät yksin käyttäjät – sinä mukaan lukien.

Voit laajentaa digitaalista elinpiiriäsi myös tutustumalla Filosofian Akatemian Laajennetun mielen oppaaseen. Voit ladata sen maksutta täältä.

Ajattelun ammattilainen

Category Archives: Hyvinvointi