Työttömyysotsikoinnin tilastoharha, osa 2

04/11/2013

Innostuin vuodenvaihteen tienoilla tutkimaan työttömyystilastoja. Järkytyin löydöksistä. Viime jouluun asti olin luullut, että Suomen työllisyystilanne on surkea, ja pahentunut vain viime vuosien ajan. Kuten alkuvuoden blogipostauksessa kirjoitin, tosi asiassa suomalainen työttömyys on laskenut tasaisesti lamavuosista näihin päiviin asti.

Yleistyöttömyys on Suomessa melko matala. Syyskuussa Suomen työttömyysprosentti oli 7.6%. Nuorisotyöttömyyden kohdalla otsikointi on kuitenkin surullista luettavaa: nuorisotyöttömyysaste on lähes 25%. Ainoa ongelma on, että näillä kahdella luvulla ei ole mitään tekemistä keskenään.

Nuorisotyöttömyysaste ei mittaa työttömien nuorten osuutta koko ikäryhmästä. Todellinen nuorison työttömyysprosentti – siis se luku, joka kertoo, kuinka iso osa kaikista nuorista on tällä hetkellä työttömänä – on noin kuusi. Tästä huolimatta käytännössä jokainen tuntemani ihminen, allekirjoittanut mukaan lukien, on elänyt siinä käsityksessä, että joka neljäs nuori on vailla työtä.

Selitystä harhaanjohtavalle otsikoinnille pohdin jo aiemmassa kirjoituksessani. Kyse on siitä, että kurjuus myy, kun taas työttömyysprosenttien laskusuunnasta on vaikeaa saada revittyä svengaavia otsikoita. Tämä mediatyöskentely on kuitenkin aivan päätöntä.

Jos nuoret valmistuvat ajattelemaan, että töitä ei yksinkertaisesti ole, ei niitä tule haettuakaan. Kun tähän vielä lyödään päälle täysin älyvapaa nykyinen työkeskustelu saavutettuine etuineen ja tutkintoa vastaavine työpaikkatoiveineen, on vyyhti valmis.

Oikean työn löytäminen ei tietenkään tapahdu kädenkäänteessä, vaan vaatii nykyaikana paljon oma-aloitteisuutta ja jopa itsetutkiskelua. Jos työnhaku kohdentuu ainoastaan omalle kapeasti rajatulle koulutusalalle, ei ole mikään ihme, ettei töitä meinaa löytyä.

Jos sen sijaan otat ohjat käsiisi ja tutkit omia intohimon kohteitasi ja työmarkkinoiden laajempaa tarjontaa, voi olla, että unelmiesi työpaikka odottaa nurkan takana. Töitä on kyllä tarjolla. Niitä ei vain löydy enää samalla tavoin kuin ennen vanhaan.

Kaikki ovat oikeasti vähän outoja

28/10/2013

4 kommenttia

Kaikki ovat oikeasti vähän outoja.

Ongelmana on, että kun suorimme ovesta ulos, alamme esittää normaalia.

Tämän seurauksena luulemme, että kaikki muut ihmiset ovat keskimäärin järkeviä ja harkitsevia, suuttuvat harvoin, puhumattakaan siitä, että päähän pälkähtäisi toisinaan kaikenlaisia kummallisia ajatuksia. Sehän on hullua!

Keskimäärin muut ihmiset tuntuvat toimivan tilanteissa aika rationaalisesti. Kun yhteiskuntaa vielä johdetaan olettamalla, että ihminen on rationaalinen eläin, on sekasotku valmis.

Meidän kykymme vaikuttaa ajatteluumme ja toimintaamme on paljon vähäisempi kuin luulemme. Ja samalla paradoksaalisesti paljon suurempi.

Et voi estää itseäsi ajattelemasta. Yritä vaikka. Edes parhaat zen-munkit eivät tähän pysty. Päähän siis pälkähtää mitä pälkähtää. Itse asiassa mitä enemmän pistät hanttiin, sitä hanakammaksi ajatus kiihtyy.

Samaten mieleen alkaa tunkevaa mielitekoa, sanotaanko vaikka suklaapatukkaa kohtaan, ei saa käskemällä hiljaiseksi. Halulta siipien katkominen on tavattoman vaikeaa. Muutoinhan kaikki olisivat mallin mitoissa.

Ja silti me oletamme, että ne ihmiset, jotka pystyvät pysyttelemään kondiksessa tai pitävät pään kylmänä kriisitilanteissa vaan ikään kuin päättäisivät jokaisen suklaahimon kohdalla, että en syö.

Tosi asiassa me olemme kaikki vähän outoja. Ehkä tekisikin hyvää esittää normaalia vähän vähemmän, niin että näkisimme miten normaalia on oikeastaan olla vähän outo. Että se on itse asiassa ihan okei.

Sinä et ole kuitenkaan sama asia kuin ajatuksesi. Itse asiassa voit vaikuttaa paljonkin siihen, miten ajattelet. Et siihen, mitä päähäsi pälkähtää. Mutta siihen, mitä sitten tapahtuu.

Vaikkei ajattelun käskeminen ole kauhean fiksua, on meillä käytössämme valtavat voimavarat vaikuttaa ajatteluumme. Ajatuksia ei voi komentaa. Mutta niitä voi ohjata. Kunhan ensin tajuamme, ettei se tapahdu sillä tavoin kuin normaalisti luulemme.

Ajatukset ovat kuin joenjuoksuja. Väliin hyppääminen aiheuttaa pärskeitä. Mutta kaivamalla kärsivällisesti uutta uomaa voi ajattelua muuttaa.

Outoa ajattelu tulee olemaan aina, ainakin vähän. Mutta uusia uria uurtamalla päivä päivältä palkitsevampaa.

Menestys synnyttää kateutta – vai synnyttääkö?

25/10/2013

15 kommenttia

Mennäviikolla kiinnitin huomiota lööppiin, jossa joku ajankohtaiskaunotar totesi, että kauneus synnyttää kateutta. Tämä sama argumentti nousee esiin milloin minkäkin supermenestyjän tapauksessa.

Tapasin joskus kymmenkunta vuotta sitten ohimennen jossain tapahtumassa silloisen missin Karita Tuomolan. Kiinnitin huomiota siihen, miten ystävällisesti ja nöyrästi kansansuosikki suhtautui kaikkiin ympärillä oleviin ihmisiin. Enpä ole kuullut Tuomolan avautuneen ihmisten kateudesta.

Sama koskee tusinoittain erilaisia supermenestyjiä. Richard Branson on huippumenestyjä käytännössä millä tahansa mittapuulla katsottuna. Siitä huolimatta syvällekin menevä googlailu tuottaa Bransonista lähes poikkeuksetta positiivisia ja ihailevia osumia. Hittikirjailija Peter Høeg tai U2-tuottaja Brian Eno ajelevat tietääkseni miljoonistaan huolimatta yhä fillarilla. Eivät herätä kateutta. Viimeisimpänä nyt sitten vielä vaikkapa tämä Supercellin Paananen-Kodisoja -parivaljakko.

Luulenpa, että kateudeksi tulkitun negatiivisen sosiaalisen reaktion juurena on jokin ihan muu. Ylimielisyys.

Menestyjän on helppo erehtyä ajattelemaan, että hänen onnistumisensa tekee hänestä jotenkin paremman kuin muut. Tosi asiassa menestyjän ihmisarvo on prikulleen sama kuin kadunojaan kaatuneen spurgunkin.

Moni kysyy: jaa miten niin? Kai nyt joku superosaaja on monin verroin arvokkaampi kuin yhteiskunnan varoja kuppaava vapaamatkustaja?

Joo, jollain pragmaattisella, sanotaanko vaikka käyttöarvolla, mitattuna asia on juuri näin. Mutta kun ihmisarvo pitää sisällään paljon enemmän kuin vain sen, mitä hyötyä ihmisestä on tällä hetkellä.

Ihmisarvo pitää sisällään sen, mitä ihminen on nyt, mitä hän on ollut ja mitä hän tulee olemaan. Tämän päivän monimiljonääri voi olla ensi vuonna kiven sisässä. Spurgu voi nousta katuojasta, käydä suihkussa ja pyöräyttää ensi kuussa käyntiin huikeaa vauhtia nousevan kasvuyrityksen. Tai lausua sunnuntaisin runoja kantakapakassa.

Oikeasti, emme me voi arvioida ihmisiä vain sen perusteella, mitä he ovat juuri nyt. Joka ikisessä ihmisessä on mahdollisuuksia vaikka mihin, jos me vain osaisimme auttaa toisiamme tunnistamaan ja ruokkimaan nupullaan olevaa osaamista.

Jokaisen ihmisen ihmisarvo on vakio. Luullakseni me vaistoamme tämän tosiseikan intuitiivisesti kaikki. Ja sen tähden menestyksen valossa patsastelua katsotaan karsaasti.

Nyt en siis tarkoita sitä, että kell’ onni on, se onnen kätkeköön. Päin vastoin, ilo ja onnellisuus synnyttävät lisää iloa ja onnellisuutta. Mutta jos joku oikeasti luulee, että miltsi tilillä tai naama lehden kannessa nostaa hänet jotenkin paremmaksi kuin muut, on kyseessä virhepäätelmä.

Homma auennee viimeistään siinä vaiheessa, kun katsotaan, minkä arvostelman kautta ihminen tuo onneaan nähtäväksi. Jos perustana ovat ulkoiset tekijät – raha, maine tai toisten ihailu – on asetelma ongelmallinen. Vertailutekijät kun ovat viime kädessä kilpailtuja resursseja, joilla rehentely synnyttää sosiaalisesti vinoutuneen asetelman.

Jos taas perustana ovat sisäiset tekijät – itsetuntemuksesta kumpuava rauha, innostus arjen tekemistä kohtaan tai autenttisuus ja toisten palveleminen – seuraa näiden esiin tuomisesta myös muille hyvää mieltä. Flow tarttuu.

Menestyjällä on viime kädessä tavattoman helppo työkalu katkoa kateudelta siivet: nöyryys. Osoittamalla jokaiselle ihmiselle tämän syntyjään ansaitsemaa kunnioitusta kunnioitetaan silloin myös takaisin. Sama se miltä pankkitili tai lärvi näyttää.

Kaksi erilaista innostusta

21/10/2013

13 kommenttia

Wall Street Journalissa oli taannoin Dilbert-sarjakuvan luojan Scott Adamsin erinomainen kirjoitus. Adamsin työskennellessä pankissa pankinjohtaja oli ohjeistanut, ettei lainaa saa antaa, jos hakija on liian innoissaan. Käsien heiluttelijat jaksavat kyllä niin pitkään, kun on kivaa, mutta antavat sitten periksi heti ensimmäisen vastoinkäymisen yllättäessä.

Asiaa hieman pureskeltuani tajusin, että Adams on aivan oikeassa. Vaikka olen puhunut pitkään innostuksen ja intohimon merkityksestä, ei kaikki innostus ole samanarvoista. Itse asiassa innostusta on kahta tyyppiä.

Ensimmäistä innostuksen tyyppiä voidaan kutsua hybrikseksi. Siis sellaiseksi innostuneeksi, silmät levällään vaahtoavaksi tilaksi, jossa kaikki näyttää mahdolliselta – kunnes vastaan tulee este. Sitten hybriksen ajama innostus lopahtaakin alta aikayksikön. Hybris on tila, johon päätyy yleensä vain silloin, jos ei tiedä tilanteesta oikeasti tarpeeksi. Ja hybris on todella vaarallinen tila, koska se saattaa saada ihmisen heittämään kaiken kiinni yhden kortin varaan – vaikkei mitään perusteita omalle innostukselle ole muutamaa löyhää uskomusta lukuunottamatta.

Mutta on myös toisenlaista innostusta. En edelleenkään tiedä, miten kääntäisin sanan suomeksi, mutta englannin kielen sana engagement kuvaa tätä innostusta erinomaisesti. Tämä innostuksen tyyppi on muun muassa innostustalouden perusajatuksena; innostustalouden englanninnos, ”engagement economy”, kuvaakin mielestäni mistä on kyse piirun verran suomenkielistä termiä paremmin.

Kyseessä ei siis ole innostus, jossa kädet heiluvat, vaan sellainen, joka saattaa jopa ilmentyä vähäeleisenä keskittymisenä. Kuitenkin tässä näkyy päälle, että ihminen on tosissaan. Kyse on siis jonkinlaisesta autenttisesta, yksilöllisestä ja perustellusta kokemuksesta siitä, että jokin asia toimii. Yhtenä tämän tyyppisen innostuksen indikaattorina voi toimia flow-kokemus: siis täydellinen uppoutuminen käsillä olevaan asiaan.

Tässä mielessä Suomi onkin mielestäni erinomainen alue tämän tyyppisen innostuksen nostamiseksi talouden kivijalaksi. Suomalaiset ovat autenttista ja suorapuheista kansaa, eivätkä sorru helposti amerikkalais- tai välimerityyppiseen tyhjän hehkuttamiseen. Samalla meillä on kuitenkin DNA:ssamme myös kyky aidosti kiinnostua ja innostua tärkeistä asioista. Myös suomalainen sisu, jota Emilia Lahti on viime aikoina ansiokkaasti tutkinut, on tässä nähdäkseni jotenkin keskeisessä roolissa, vaikka en vielä tarkkaan ottaen tiedä miten.

Ongelmana tässä on, että näitä kahta innostuksen lajia on usein tavattoman vaikeaa erottaa toisistaan. Etenkin voimakkaasti ulospäinsuuntautuneella ihmisellä hybristä ja engagementia on todella vaikeaa erottaa ulkoa käsin. Samaten on usein vaikea itse tietää, milloin sydämen hypähtämään saava into on autenttista, ja milloin valheellisten toivekuvien siivittämää.

Tietyssä mielessä ilmiö on sukua positiivisen ajattelun alalajeille: naminamipositiivisuudelle ja ratkaisukeskeisyydelle.

Innostus voi olla valtava voimavara. Mutta samalla olisi erittäin tärkeää oppia erottamaan, mistä innostus kulloinkin pohjimmiltaan kumpuaa.

Miksi verotus on oikein?

16/10/2013

11 kommenttia

Tutkijakollegani Reima Launosen esikoiskirja julkaistiin eilen. Reiman teos Kuningasjako: Miksi verotus on oikein? käsittelee kuumaa kysymystä verotuksen eettisyydestä. Kirjassa hahmottuu vastakkainen näkökulma viime aikoina jonkinasteiseen suosioon nousseelle liberaalikapitalismille, jonka mukaan kaikenlainen sääntely tulisi purkaa vapaiden markkinoiden alta.

Mutta miksi verotus on oikein – vai onko se ylipäätään? Verotushan näyttäisi olevan monien mielestä nimenomaan epäoikeudenmukaista. Onhan se päätöntä, että ensin raataa pyöreitä päiviä ja sitten omasta otetaan vielä pois. Verotuksella on kuitenkin tärkeä rooli yhteisön hyvinvoinnin ja menestyksen kannalta.

Keskeisin verotuksen oikeuttava tekijä on, että sen kautta voidaan taata yhteisön kaikille jäsenille inhimilliset perusoikeudet. Tässä on myös bisnesjärkeä. Vapaa markkina arvottaa ihmisen hänestä saatavan välittömän hyödyn perusteella. Jos joku lojuu päivät pitkät sohvalla pelaamassa tietokonepelejä, ei hän ole markkinataloudelle hyödyllinen toimija.

Ongelmana on kuitenkin, että jos lyhyen tähtäimen välitön hyöty on ydinarvo, lakaisemme samalla sivuun pidemmällä aikavälillä kypsyvät mutta viime kädessä ihan eri mittakaavan ilmiöt. Sohvalla lojuva tietokonepelaaja saattaa myöhemmin innostua laittamaan pystyyn oman pelifirman ja… no, loppu on historiaa. Ilman verotuksen turvaamaa perusturvaa tämä ei olisi mahdollista, ja sohvalta olisi pitänyt ponnistaa Mäkkärin tiskille jo vuosikausia aikaisemmin.

Verotus tasaa myös tuloeroja. Omasta mielestäni tuloerokeskustelun arvo on kyllä aika paljon vähäisempi ihmisten hyvinvoinnin kannalta kun yleensä ajatellaan. Sama se minkälaista Mersua naapuri ajaa, jos oma menopeli auttaa tekemään sen, mitä haluan elämässäni tehdä. Tästä huolimatta tutkimuksissa on käynyt ilmi, että jyrkät tuloerot korreloivat monien sosiaalisten ongelmien kanssa. Ja jos niiltä, joilla on reippaasti ylikin oman tarpeen saadaan tasattua niille, joilla on päivittäin akuutti hätä, hyvä niin.

Nimenomaan verotuksen eettisyyttä järjestelmänä puoltaa se, että vaikka meistä enemmistö haluaisi olla kamalan solidaarisia, emem usein sitä käytännössä ole. Kyselytutkimuksessa sanomme, että kyllähän huonommin pärjäävistä täytyy pitää huolta. Käytännössä äänestämme käytöksellämme päinvastaisten mallien puolesta. Verojärjestelmä oikein rakennettuna tarjoaa systemaattiset puitteet sille, että meidän hyvin pärjäävien tulovirroista kanavoidaan osa automaattisesti yhteiseen hyvään. Johtuen ihmismielen vinoumista on vaikea kuvitella, että tämä onnistuisi esimerkiksi pelkästään lahjoitusten kautta.

Lopuksi, verokeskustelussa päivitellään usein sitä, että progressiivinen verotus heikentää suomalaisten globaalia kilpailukykyä. Tämä ajatus on kuitenkin ihan tavattoman yksisilmäinen. Se perustuu siihen, että verotuksen ainoa vaikutus on se, että se leikkaa voittoja. Samalla verotus luo kuitenkin näkymätöntä infrastruktuuria, joka ruokkii jälleen myös bisnestä tavalla, jota voi olla vaikeaa mitata. Korkea koulutustaso, toimiva infrastruktuuri ja innovaatiotukijärjestelmät tarjoavat kaikki nimenomaan globaalissa markkinassa uniikkia kilpailuetua.

Jos yritykset joutuisivat itse rakentamaan koulutusjärjestelmänsä, huolehtimaan teiden kunnossapidosta kukin omalla tienpätkällään, ja suojaamaan työntekijöiden perjantaisen illanvieton, veikkaan, että kustannus nousisi nopeasti reippaasti yli yhteisöveron rokottaman määrän. Ja entäs innovaatio sitten? Jos verovaroin rahoitettu Tekes ajettaisiin alas, iso osa suomalaisista startupeista jysähtäisi raiteilleen saman tien. Nyt suomalainen verotus tarjoaa aivan uniikin yhdistelmän huippuosaamista, loistavasti pelaavat yhteiskunnan peruspalvelut sekä tukea uuden kehittämiselle.

Siinä vaiheessa kun verovaroja käytetään fiksusti, syntyy myös globaalissa mittakaavassa aivan uniikkeja läpimurtoja, niin kuin esimerkiksi eilinen Supercell-uutinen osoittaa. Onkin riemastuttavaa huomata, että nämä uuden sukupolven huippuyrittäjät ajattelevatkin nimenomaan, että verotus on oikein.

Järjestelmällä, jonka avulla jaamme automaattisesti omastamme niille, joilla ei vielä ole, rakennamme yhteiskuntaa, jossa ihmisen perustavanlaatuinen oikeus elää arvokasta elämää toteutuu ja jossa jokaisen potentiaalille on kasvun varaa. Yhteiskuntaa, jossa jokainen voi löytää elämälleen suunnan ja yhteisön tukemana ponnistaa eteenpäin.

Tutustu Reiman kirjaan täällä.

Vapaus, virtaus ja vastuu: Yksilökeskeisyydestä yhteisön kukoistukseen

14/10/2013

4 kommenttia

Esittelin kesäkuussa Los Angelesin positiivisen psykologian maailmankongressissa Filosofian Akatemialla kehitetyn toiminnanohjausmallin. Sen keskuskäsitteet ovat vapaus, virtaus ja vastuu.

Mallin taustalla on joukko kehittyneitä tietellisiä teorioita. On hämmästyttävää, miten monet erilaiset teoriat ovat päätyneet lopulta hyvin samanlaiseen kolmikantaan.

Keskeisin teorioista on Edward Decin ja Richard Ryanin itsemääräytymisteoria. Sen keskuskäsitteet ovat autonomia, kompetenssi ja ihmissuhteet. Tutkijakollegani Frank Martela tekee paraikaa töitä Decin ja Ryanin kanssa, ajatuksenaan laajentaa kolmatta ihmissuhteiden osa-aluetta käsittelemään myös prososiaalisuuden: toisten ihmisten palvelemisen. Decin ja Ryanin teoriaa on myös menestyksekkäästi popularisoitu esimerkiksi Daniel Pinkin ja Roman Krznaricin toimesta.

Martin Seligman esitteli puolestaan teoksessaan Authentic Happiness ajatuksen kolmesta erilaisesta onnellisuudesta: nautintokeskeisestä, tekemiskeskeisestä ja palvelukeskeisestä onnellisuudesta. Näistä viimeksi mainittu ennustaa kaikkein kestävintä hyvinvointia.

Robert Bellah kirjoitti jo 1980-luvulla kolmesta erilaisesta työstä. Työ urakkana tarkoittaa, että tekemisen päämääränä on siitä saatu palkkio. Työ urana tarkoittaa, että tekemisen päämääränä on itsensä kehittäminen. Työ kutsumuksena puolestaan tarkoittaa, että tekemisen päämääränä on toisten palveleminen. Jälleen viimeksi mainittu ennustaa pitkäkestoisinta hyvinvointia, kuten esimerkiksi Amy Wrzesniewski ja Jane Dutton ovat tutkimuksissaan osoittaneet.

Mihaly Csikszentmihalyin, Howard Gardnerin ja William Damonin Good Work -mallin perustana ovat puolestaan kiinnostus, erinomaisuus ja eettisyys. Samantapainen kolmikanta löytyy myös esimerkiksi Erik Allardtilta (hyvinvointi, itsensä toteuttaminen, ihmissuhteet) ja Aaron Antonofskyltä (hallinnantunne, aikaansaaminen, merkityksellisyys).

Mistä näissä inhimillisen hyvinvoinnin kolmessa keskeisessä tukipilarissa on kysymys?

Vapaus tarkoittaa viime kädessä kykyä toimia: itsetuntemusta, riittäviä resursseja ja koettua hyvinvointia.

Virtaus tarkoittaa aikaan saamista: tulosten syntymistä, osaamisen kehittymistä ja flow-tilassa työskentelemistä.

Vastuu taas tarkoittaa yhteisen hyvän eteen työskentelemistä: autenttisia ihmiskohtaamisia, toisten palvelemista ja merkityksellisyyden kokemista.

Vapaus, virtaus ja vastuu muodostavat kestävän kehityksen prosessin. Vapaus mahdollistaa omien intohimojen kirkastamisen. Aidosta kiinnostuksesta kumpuava toiminta ohjaa virtauskokemukseen ja osaamisen kehittämisen. Innostunut ja osaava työ toisten hyvinvoinnin eteen lisää puolestaan muiden halua huolehtia toimijasta itsestään, lisäten näin vapautta. Ja niin edelleen.

Vapaus, virtaus ja vastuu eivät myöskään ole saman arvoisia hyvinvoinnin lähteenä. Pelkkään vapauteen keskittyminen lisää kyllä hyvinvointia hetkellisesti, mutta jos vapaus ei kanavoidu mielekkääseen toimintaan, on yhdentekevää minkälaiset resurssit on käytössä, tai kuinka hyvin itsetuntemus toteutuu paperilla.

Samaten yksinomaan virtaustilassa työskentely muuttuu pian raskaaksi, jollei tuloksilla ole arvoa muille. Vasta siinä vaiheessa kun virtauskokemus palvelee jotain yksilöä itseään laajempaa kokonaisuutta, syntyy kestävää hyvinvointia. Eli silloin kun toiminnan ytimessä on toisten ihmisten palveleminen.

Vapaus keskittyy yksilöön. Virtaus keskittyy toimintaan. Vastuulle keskeisin asia on puolestaan yhteisö. Kuten Frank usein teroittaa, emme ole oikeasti yksilöitä vaan suhdeloita: ympäristömme ja elämässämme olevat ihmiset vaikuttavat ihan fyysisestikin aivotoimintamme ja hormonitoimintamme kautta omaan hyvinvointiimme.

Vapauden, virtauksen ja vastuun kannalta keskeiset oliot ovat siis toimija, toiminta ja toiminnan muuttama systeemi. Jos toiminta ei kohdistu viime kädessä koko systeemin hyvinvoinnin edistämiseen, ei systeemin osillakaan ole pitkässä juoksussa hyvä olla.

Aidon inhimillisen hyvinvoinnin ja kukoistuksen ytimessä on yhteisö, jossa jokainen yksilö oman itsetuntemuksensa ja osaamisensa kautta palvelee yhteistä hyvää.

Positiivinen psykologia ja kriittinen ajattelu

07/10/2013

5 kommenttia

Positiivinen psykologia koki kesällä murskaavan takaiskun.

Viimeisen parin vuosikymmenen aikana hurjaa vauhtia kasvanut ajatussuunta on noussut psykologian keskeisimpien uusien suuntausten joukkoon. Samalla se on tietysti herättänyt irvileukojen ja kyynikoiden huomion. Ei kai nyt oikeasti mitään positiivista psykologiaa voi olla olemassa? Eikö tätä naminami-bumtsibum -höpönlöpöä tehdä jo ihan tarpeeksi muutenkin?

Ajattelusuunnan taustalla on kuitenkin joukko planeetan arvostetuimpia ja lahjakkaimpia tutkijoita. Martin Seligman, Mihaly Csikszentmihalyi, Edward Deci, Richard Ryan, Howard Gardner ja Barbara Fredrickson ovat kaikki psykologian tutkimuskentän huipputekijöitä. Kyse ei siis ole huuhaasta, vaan kovasta tieteestä.

Mutta niin kuin tieteellinen tutkimus aina, myös positiivinen psykologia korjaa itseään. Tässä se eroaakin kaikkein selkeimmin kaikenlaisesta mutuhömpästä. Tutkimustulokseksi kun ei kelpaa se, että joku nyt vaan tuntuu hauskalta idealta. Tarvitaan tieteellisen yhteisön vertaisarvioinnin kriteerit täyttävää näyttöä. Ja sekään ei aina riitä. Jos käy ilmi, että tutkimuksessa on jotain pielessä, pitää tutkijan palata takaisin sorvin ääreen.

Niin kävi nyt kesällä.

Yksi positiivisen psykologian tutkimuskentän svengaavimpia argumentteja on professori Barbara Fredricksonin tunnetuksi tekemä tunnekokemusten suhdeluku. Fredricksonin mukaan positiivisia tunteita pitäisi kokea vähintään kolme kertaa enemmän kuin negatiivisia. Tästä seuraa inhimillinen kukoistus.

Ajatus on kiehtova, ja sen ympärille on rakentunut viime vuosien aikana laaja tutkimuskirjallisuus.

Harmi sinänsä, koska nyt näyttää kovasti siltä, ettei Fredricksonin läpimurtotulos pidä paikkaansa.

Viime kesänä Nicholas Brown, Alan Sokal ja Harris Friedman julkaisivat paperin, joka kritisoi Fredrikcsonin ja tämän aisaparin Marcial Losadan tutkimuksia kovalla kädellä. Kyytiä sai erityisesti Losadan tutkimus, jossa tämä näytti osoittaneen, että menestyksekkäiden johtoryhmien keskuudessa positiivisten ja negatiivisten ilmaisujen suhdeluku on peräti 6:1.

Brown, Sokal ja Friedman osoittivat käytännössä, että Losadan käyttämä matemaattinen lähestymistapa on silkkaa hölynpölyä. Losada oli ottanut käyttöön matemaattisen mallin, jolla ei ole mitään tekemistä ihmisten tunteiden kanssa ja vain olettanut, että se soveltuisi niiden mittaamiseen. Mitään perustetta tällaiselle olettamukselle ei ole. Mutta argumentti näytti tietysti tosi svengaavalta, kun se oli maustettu monimutkaisen näköisellä matematiikalla.

Losada kieltäytyi kommentoimasta löydöstä. Mutta Barbara Fredricksonin kirjoittaman vastineen soisi jäävän historiaan tieteenfilosofisesti yhtenä huikeimpana osoituksena tutkijan integriteetistä. Vaikka Fredrickson olisi voinut Losadan tapaan kohauttaa kohulle olkapäitään, hän otti kritiikin tosissaan.

Vastineessaan Fredrickson toteaa heti ensi alkuun, että näyttää siltä, että asia on juuri kuten Brown ja kumppanit väittävät. Fredrickson nöyrtyy tieteellisen näytön edessä ja hyväksyy, että hänen siteeratuimpiin kuuluva argumenttinsa ei pysy sen edessä pystyssä.

Mutta Fredrickson tekee vastineessaan jotain vielä huikeampaa. Hänen teorialtaan on ammuttu yksi sen keskeisimmistä tukijaloista alas. Kuitenkin hän artikkelissaan osoittaa kirkkaalla argumentaatiolla, että itse ajatus positiivisten tunteiden ja tunneilmaisujen merkityksellisyydestä on tästä kritiikistä huolimatta erittäin hyvin perusteltu. Se, onko suhdeluku kolme per yksi, tai jotain muuta, jää ratkaistavaksi. Mutta valtavan laaja tutkimusnäyttö osoittaa, että tutkimuksen perusajatus on yhä vahva. Positiivisilla tunteilla ja tunneilmaisuilla on väliä.

Mielestäni alkuperäistä Losadan ja Fredricksonin artikkelia, Brownin ja kumppaneiden kritiikkiä ja Fredricksonin vastinetta pitäisi lukea joka ikisellä tieteenfilosofian ja tieteen etiikan kurssilla esimerkkinä siitä, miten tiede parhaimmillaan edistyy nimenomaan rakentavan ja kriittisen ajattelun yhteisvaikutuksesta.

Innostus ja rakentava ajattelu mahdollistavat uusien teorioiden kehittelyn. Kritiikki ja tarkkasilmäisyys puolestaan koettelevat ja karaisevat niitä. Lopputulemana on usein monin verroin aiempaa vahvempaa ajattelua.

Ja vaikka positiivinen psykologia usein niputetaankin yhteen kaikenlaisen mutuhömpän kanssa, on kyse ihan samalla tavoin itseään korjaavasta tieteen alasta kuin muussakin tieteellisessä tutkimuksessa.

Niin kuin kaikessa tieteellisessä tutkimuksessa, myös positiivisen psykologian yksi keskeisimmistä työkaluista on kyky kriittiseen ajatteluun.

Aktivoi laajennettu mielesi

01/10/2013

3 kommenttia

Yksi mielestäni Filosofian Akatemian kiehtovimpia tutkimusprojekteja on vuonna 2010 käynnistynyt laajennetun mielen projektikaksikko. Itse Extended Mind -tutkimus käsittelee sitä, miten erilaiset työkalut ja laitteet vaikuttavat ajatteluun. Timo Tiuraniemen Extended Medium Theory -tutkimuksen päämääränä on puolestaan yhdistää Andy Clarkin ja David Chalmersin laajennetun mielen hypoteesia Marshall McLuhanin mediateoriaan.

Andy Clarkin ja David Chalmersin vuonna 1998 esittämä provokatiivinen väite kuuluu: jos jokin esine, esimerkiksi muistikirja, ottaa käsitelläkseen toimintoja, jotka yleensä kuuluvat mielelle, pitäisikö esinettä pitää mielen osana? Eli jos muistikirja auttaa muistamaan paremmin, onko se osa muistia? Clark ja Chalmers vastaavat: kyllä.

Argumentissa on aika paljon järkeä. Onko sillä loppujen lopuksi merkitystä, onko tietosi koodattu aivokuoren hermoverkkoihin, vai kirjoitettu ylös muistikirjaan, jos pääset siihen yhtä näppärästi käsiksi?

Ongelmana on tietysti, että usein näppäryys on aika kaukana käyttämistämme työvälineistä.

Vuonna 2011 perustimme laajennetun mielen aivoriihen, johon kuului suomalaisia loistoproffia ja teknoguruja. Pohdimme, voisiko työvälineillemme tehdä jotain, jotta ne toimisivat paremmin. Päädyimme siihen, että voi.

Viime vuodenvaihteen tienoilla Timo, jolla on myös pitkä koodaritausta, esitteli näkemyksensä siitä, miten laajennettu mieli voisi käytännössä toimia. Siis miten voisimme rakentaa sellaisen systeemin, joka mahdollistaisi mahdollisimman optimaalisen työnjaon biologisen ja digitaalisen, laajennetun mielen välillä.

Siis sillä tavoin, että tiedon hallinta, organisointi ja tallentaminen tapahtuisi yhtä ketterästi kuin biologisesti, samalla kun biologiselle mielelle jäisi enemmän tilaa ideoinnille, kokemuksille ja tuntemuksille.

Nyt tätä laajennettua mieltä on rakennettu kohta yhdeksän kuukautta, ja sen ensimmäiset askeleet maailmaan ovat alkaneet: viime perjantaina julkaisimme Extended Mind -ohjelman beta-odotuslistan kirjautumissivun.

Aktivoi laajennettu mielesi. Jos haluat ensimmäisten joukossa piakkoin valmistuvan ohjelman beta-version, kirjaudu täällä odotuslistalle.

Nordic Business Forum 2013: 4 uutta oivallusta

29/09/2013

1 kommentti

Marko Jalkanen soitti minulle joulukuussa.

Marko on 27-vuotias Nordic Business Forum -tapahtuman tiimin osaajaohjus. Olin jo aiemmin tuuminut, että minusta voisi olla mielenkiintoista osallistua tapahtumaan.

Suoramyyntipuhelut, ”kylmät puhelut”, ovat yleensä todella rasittavia. Markon puhelu oli suoraan sanottuna tähänastisen elämäni vaikuttavin suoramyyntipuhelu. Hänen sydämellinen, kuunteleva ja osallistava keskustelutyylinsä keikautti vaa’an heittämällä ostopäätökseen. Ostin liput.

Torstaina saavuin iltapäivällä Jyväskylän rautatieasemalle, jossa törmäsin sattumalta samaiseen tapahtumaan matkalla olleeseen ystävääni Bijay’iin. Suuntasimme radan yli kohti Lutakon Paviljonkia.

Ratasillan päässä seisoi Hans-Peter Siefen, koleassa ilmassa nappikuuloke korvassaan, opastamassa vieraita sivuovesta sisään. Pääovella kun oli ryysistä.

Oikeasti.

Koko Skandinavian merkittävimmäksi bisnestapahtumaksi matkalla olevan häppeningin toimitusjohtaja värjöttelee liki nollakelissä ja ohjaa ihmisiä eteenpäin. Aika vaikuttavaa.

Ennen ensimmäistä puheenvuoroa sali hiljeni, ja kaikille yllätyksenä lavalla oli ensimmäisen puhujan sijaan sellobändi Apocalyptica. ”Nothing Else Matters” -biisin jälkeen lavalle astui vielä Jenni Vartiainen esittämään sellojen säestyksellä hittibiisinsä ”Missä muruseni on”. Veikkaan, että en ollut ainoa 3300-päisestä yleisöstä, jolla karvat nousivat kylmistä väreistä pystyyn. Aika uhkarohkeaa virittää porukka heti kättelyssä näin voimakkaaseen tunnetilaan. Etenkin kun seuraavan päivän yllätysvieraana ollut Vesku Loiri nosti rimaa vielä korkeammalle.

Nämä tapaukset kuvastavat hyvin sitä täydellä sydämellä paneutumista ja yksityiskohtiin satsaamista, joka määrittää nyt neljättä kertaa järjestettyä Nordic Business Forumia.

Tapahtuma oli, kenties Moskovan ja Los Angelesin positiivisen psykologian kongressien ohella, vaikuttavimpia kokouksia, joihin olen osallistunut.

Foorumi ei jäänyt puitteiltaan maailmanluokan konferensseille millään tavoin jälkeen. Päin vastoin, oli ihan päätöntä, että 3300 ihmistä paikan päälle houkutelleessa kokouksessa joka ikisellä kahvitauolla sai kupin käteensä viiden minuutin sisään kokoussalista poistuttuaan. Nämä jätkät pystyisivät tekemään elämäntyön jo pelkällä logistisella osaamisellaan.

Mutta logistiikka luo vain puitteet. Sisältö on viime kädessä tärkein.

Tietysti se, että paikan päällä oli esimerkiksi Blink– ja Outliers -kirjailija Malcolm Gladwell, management-guru Tom Peters tai kaikkien aikojen menestyksekkäimpiin toimitusjohtajiin lukeutuva Jack Welch, asetti riman korkealle. Puhumattakaan suomalaisista huippuosaajista Alf Rehnistä, Jari Sarasvuosta ja Petri Parvisesta.

Mutta mitä ihmettä filosofian tutkija tekee bisnestapahtumassa?

Nordic Business Forum tarjosi minulle neljä timanttista oivallusta.

Ensinnäkin, luovuus (tai hirmusana innovatiivisuus) tarvitsee rajoja. Sekä Malcolm Gladwell että Alf Rehn toivat tämän tärkeän seikan esiin puheenvuoroissaan. Jo Einstein kiteytti ajatuksen hyvin: ”Nerouden ja tyhmyyden raja kulkee siinä, että nerolla on rajansa.” Maailman suurimmat tuotekehitysbudjetit ovat Microsoftilla, Panasonicilla – ja Nokialla. Ja mitä siitä on seurannut?

Kinect.

Samalla kun kolmen tyypin startupit vääntävät koko maailmaamme uuteen uskoon.

Jos haluat tehdä kovaa tuotekehitystä, leikkaa tuotekehitysbudjettisi kymmenesosaan. Oikeasti.

Toiseksi, me määritymme sen mukaan, kenen kanssa vietämme aikaa. Ihminen ei ole mikään eristetty yksilöatomi, vaan suhde muihin. Tämä tuli harvinaisen selväksi erityisesti Tom Petersin ja Jari Sarasvuon puheenvuorojen aikana.

Sivumennen sanoen, se ei muuten tarkoita sitä, että pitäisi siivota hankalat ihmiset pois tuttavapiiristä.

Muista: nero tarvitsee rajansa.

Mutta me emme ole yksilöitä. Me olemme, kuten ystäväni ja kollegani Frank Martela teroittaa, suhdeloita.

Me synnymme toistemme kautta. Erityisesti toistemme arvostuksen ja kannustuksen kautta. Joskus myös vastahangan kautta. Koska se voi juuri teroittaa meistä esiin sen kirkkaimman timantin, joka muuttaa maailmaa.

Kolmanneksi: jokainen briljantti ajatus tarvitsee vasta-ajatuksen. Kuten Tom Peters teroitti, jokaiselle bisneshypoteesille on olemassa vähintään yhtä uskottava vastahypoteesi.

Tämä oli erityisen vaikuttavaa sikäli, että noin tuntia aiemmin bisnesproffa Alf Rehn oli aika tehokkasti ampunut alas noin 90% Petersin argumenteista. Silti se ei vähentänyt niiden tehoa kuin marginaalisesti. Ennemminkin pani ajattelemaan entistä kuumemmin.

Lopputulos oli ihanan zeniläinen paradoksi. Vähän niin kuin se ääni, joka kuuluu yhdestä kädestä, joka taputtaa.

Neutronitoimitusjohtaja Jack Welch lopetti seminaarin arvokkaaseen ajatukseen.

Ihan liian usein me keskitymme siihen, mikä menee pieleen, tai – vielä pahempaa – mikä saattaa mennä pieleen.

Keskitytään ennemminkin siihen, mikä menee hyvin ja mikä edistää maailmaa ja ihmisten hyvinvointia.

Juhlitaan onnistumisiamme.

Juhlitaan etenkin läheistemme onnistumisia.

Siinä asuu nähdäkseni aidon ja ihmisellisen bisneksen ydin.

Innostustalous: Miten aito intohimo kääntyy fiksuiksi talousluvuiksi?

26/09/2013

4 kommenttia

Järjestimme eilen Finlandia-talolla Innostustalous-seminaarin. Seminaarissa joukko suomalaisia ajatteluvaikuttajia avasi näkökulmia innostumiseen ja innostamiseen. Keskeisessä roolissa oli ajatus siitä, miten kovat ja pehmeät arvot voisivat paiskata kättä niin, että ihmisten hyvinvoinnista ja intohimosta kasvaisi myös merkittävä kansantalouden moottori.

Kaikkien tuntema innostaja Jari Sarasvuo esitti avauspuheenvuorossaan, että elämänlaatu seuraa toteutettujen ideoiden laadusta. Siis pelkkä ajattelu ei riitä, vaan ajatukset täytyy viedä myös käytäntöön. Ideat eivät kuitenkaan synny eristyksissä, vaan niiden taustalla ovat Sarasvuon mukaan ihmissuhteet. Ihmissuhteiden perustana on puolestaan inspiraatio, ja viime kädessä aito intohimo. Hyvinvointi seuraa siis aidosta kiinnostuksesta ja intohimosta kumpuavista ja käytäntöön viedyistä ideoista.

Yrityskouluttaja, tutkija ja taitoluisteluliiton puheenjohtaja Susanna Rahkamo nosti esiin ristiriidan vanhan ja uuden johtajuuden välillä. Vanhaa johtajuutta edustaa komentaminen, korjaaminen ja kontrolli. Uutta johtajuutta kuvastavat puolestaan innostuminen, innostaminen ja innovointi. Samoin kuin Sarasvuokin, Rahkamo korosti yhteistyön merkitystä. Yksin on vaikeaa innostua. Yksi aidon intohimon kriteereistä onkin Rahkamon mukaan se, että pystyt innostumaan myös toisten ideoista.

Kansanedustaja Mikael Jungner jatkoi vanhan ja uuden ajan kahtiajaon teemaa esittämällä, että on olemassa kaksi erilaista maailmaa. Hallintaperustainen maailma on sellainen, jossa arvostettuja ominaisuuksia ovat ahkeruus, osaaminen ja tottelevaisuus. Ketterä maailma on puolestaan sellainen, jossa arvostetaan intohimoa, luovuutta ja oma-aloitteisuutta. Jungnerin mukaan maailma ei toimi enää hallinnan sääntöjen mukaan, vaikka niistä yhä pidetäänkin kynsin hampain kiinni. Tarvitaan murrosta, jossa jokainen muuttaa maailmaa olemalla se, mitä aidosti on.

Redesigning 925 -yrityksen toimitusjohtaja Pekka Pohjakallio nosti esiin työtä koskevan uutisoinnin negatiivisen vinouman. Nokian Salon tehtaan sulkeminen uutisoitiin isoin otsikoin. Kun samalla alueella uusi yritys palkkasi 200 työntekijää, toimittaja ei pitänyt tapahtumaa riittävän mielenkiintoisena. Pohjakallio esitti, että nykyaikana työtä ei voi enää suorittaa mekaanisesti – ei, vaikka kyse olisi itsessään mekaanisesta työstä. Kun maailma on murroksessa, odotetaan ihmeratkaisuja: että tulisi konsultti, ja ratkaisisi asian. Tosi asiassa nyt tarvitaan siirtymä reaktiivisesta ajattelusta proaktiiviseen ajatteluun: siis ajatteluun, joka lisää autonomian, aikaansaamisen ja merkityksen tunteita.

Hiljattain TTL:n tutkimusprofessoriksi nimitetty Jari Hakanen vyörytti ruudulle valtavan määrän innostuksen talous- ja terveysvaikutuksista kertovia tutkimuksia. Hakanen teroitti, ettei hiljattaisessa innostusta tukevassa positiivisen psykologian tutkimuksessa ole kyse vain siitä, että unohdetaan ikävät asiat ja hymyillään, vaan siitä, miten saadaan tutkimusnäytön varassa ihmiset innostumaan ja motivoitumaan. Hakasen Suomeen lanseeraama työn imu -käsite selittää valtavan paljon ilmiökenttää, jossa nähdään, että työ kuin työ voi olla innostava, jos ihminen löytää oikean tavan suhtautua siihen. Oman työn tuunaaminen on tässä keskeisessä roolissa. Vaikka esimerkiksi bussikuskilla ei ole valtavan paljoa vapautta vaikuttaa työhönsä, voi hän päättää tervehtiä matkustajia iloisesti. Tämän seurauksena hänen hyvinvointinsa ja innostuksensa kasvaa merkittävästi.

Lopuksi puhuin itse sisäisen motivaation talousvaikutuksista ja yleisemmin innostustalouden käsitteestä. Esittelin tässäkin blogissa usein viittaamiani tutkimuksia siitä, miten sisäinen motivaatio lisää niin hyvinvointia kuin tuottavuuttakin. Itse asiassa sisäisen motivaation talousvaikutukset ovat niin merkittävät, että jos sisäisesti motivoidusta työstä, kutsumustyöstä, tulisi suomalaisen työn normi, olisi kestävyysvajekin pian historiaa. Jo yksinomaan Harvard Business Review’n viime vuonna julkaistun huippupaperin esittämä innostuksen synnyttämä 16% tuottavuusnousu riittäisi todennäköisesti selvittämään bkt-haasteet, puhumattakaan niistä kerrannaisvaikutuksista, jotka syntyvät, kun innostuneet ihmiset lyövät viisaat päänsä yhteen ja alkavat puuhata yhdessä.

Jos haluamme rakentaa tulevaisuuden Suomea aidon intohimon varaan, on aika toimia nyt. Kaikkein keskeisimmässä roolissa uuden Suomen rakentamisessa ovat elämänsä nivelvaiheissa olevat 15- ja 18-vuotiaat nuoret. Siis ihmiset, jotka miettivät juuri nyt jopa koko loppuelämäänsä määrittäviä elämänvalintoja. Meidän pitäisi nyt kysyä, mitä he haluavat arjessaan tehdä. Siis ei sitä, miksi he haluavat isona tai mitä he haluavat tienata. Vaan yksinkertaisesti, minkälaisista aktiviteeteista ihannearki voisi koostua. Kymmenen vuoden päästä nyt 15- ja 18-vuotiaat ovat 25- ja 28-vuotiaita – siis merkittävä osa suomalaista työväestöä. Jos rakennamme nyt uutta Suomea, jossa keskeisessä roolissa on arvokas ja palkitseva arki, on meillä jo kymmenessä vuodessa sellainen maa, jossa on normaalia herätä maanantaiaamuna ja lähteä töihin intoa täynnä.

Kun kuuntelin eilisiä erinomaisia esityksiä, piirtyi mieleeni kirkas kuva siitä, että tällainen Suomi on täysin mahdollista rakentaa. Kuten Jari Hakasen laaja tutkimusnäyttö osoitti, kyse ei ole toiveajattelusta vaan ihan normaalista ihmisen käytäntöjen ymmärtämisestä. Pekka Pohjakallion kokemukset yrityskentältä näyttävät, näitä uuden ajan käytäntöjä voidaan tuoda osaksi ihan tavallista arkista työpäivää. Mikael Jungnerin, Susanna Rahkamon ja Jari Sarasvuon puheenvuorot puolestaan avasivat kukin näkökulman samaan asiaan: intohimo ei ole kiva pikku lisä, joka voidaan lätkäistä muuten harmaan arjen päälle. Intohimo on keskeisintä inhimillisen hyvinvoinnin ja tuottavuuden käyttövoimaa.

Ja se on käyttövoimaa, joka voidaan tehdä todelliseksi tarttumalla toimeen nyt.

Mikael Jungner puhui esityksessään pingviineistä. Pingviinit patsastelevat avannon äärellä. Yhtäkkiä yksi pingviini hyppää. Muut ihmettelevät hetken aikaa, miten uskaliaalle suunnannäyttäjälle käy. Jos hai ei syö pingviiniä, muut hyppäävät lopulta perään.

Suunnannäyttäjäpingviinit ovat jo hypänneet. Nyt on aika meidän muiden kääriä hihat ja hypätä perään.

Tehdään Suomesta innostustalouden majakkamaa vuoteen 2023 mennessä.