Tulevaisuuden työmarkkinamurrokset edellyttävät muutoskyvykkyyden vahvistamista

16/12/2025

Suomen toimintaympäristö muuttuu yhä ennakoimattomammin teknologisten, geopoliittisen ja taloudellisten murrosten seurauksena. Työmarkkinoiden murroksiin varautuminen edellyttää vahvaa ymmärrystä siitä, että epävarmuus on pysyvä olosuhde, ei poikkeus. Yhteiskunnan keskeisin tulevaisuusvalmius on siis kyky sopeutua muutoksiin ja hyödyntää niitä.

Teknologiamurrokset – erityisesti generatiivinen tekoäly – muuttavat työelämän rakenteita nopeasti. Muutokset kohdistuvat yksittäisiin työtehtäviin, mikä tekee osaamistarpeiden ennakoinnista vaikeaa. Samalla suurten vaikutusten ennakoimattomat tai epätodennäköiset tapahtumat (mustat ja harmaat joutsenet) näyttävät tihentyvän. Tämä korostaa tarvetta lisätä rakenteellista muutoskyvykkyyttä.

Suomen resilienssi on kansainvälisesti vahva, mutta antifragiliteettia – kykyä hyödyntää sokkeja ja muutoksia uusien mahdollisuuksien luomiseen – voidaan vahvistaa merkittävästi. Tähän voidaan vaikuttaa erityisesti:

varmistamalla kaikkien pääsy jatkuvaan oppimiseen,
nopeuttamalla nousevien teknologioiden käyttöönottoa,
tukemalla yrittäjyyttä ja innovaatiotoimintaa, ja
lisäämällä työmarkkinoiden ja sosiaaliturvan joustavuutta.

Keskeinen suositus on siirtää tulevaisuuspolitiikan painopiste muutoskyvykkyyden vahvistamiseen. Kun yhteiskunnalliset rakenteet tukevat jatkuvaa oppimista, nopeaa sopeutumista ja innovaatioita, Suomi ei ainoastaan selviydy tulevista murroksista, vaan voi myös hyödyntää ne uuden kasvun ja kilpailukyvyn lähteinä.

Ongelman ydin on siinä, ettei kukaan osaa ennalta määritellä, mitkä osaamisalueet ovat tarkkaan ottaen disruptiouhan alaisia. Itse asiassa niin sanottujen mustien ja harmaiden joutsenten – eli ennustamattomien tai erittäin epätodennäköisten suurten vaikutusten tapahtumien – esiintymissykli näyttää myös kiihtyvän. Jo nyt 2000-luvun aikana tällaisia murrostapahtumia on esiintynyt lähes yhtä paljon kuin koko 1900-luvulla yhteensä.

Aiempia mustia ja harmaita joutsenia ovat muun muassa sosiaalisen median nousu, koronapandemia ja generatiivinen tekoäly. On luultavaa, että seuraava tällainen suurten vaikutusten tapahtuma tapahtuu 1–3 vuoden sisällä. Koska musta joutsen -tapahtumia ei voida ennustaa ja harmaa joutsen -tapahtumienkin toteutuminen on erittäin epätodennäköistä, on selvää, ettei kaikkiin tällaisiin skenaarioihin voidaan valmistautua.

Lisäksi on myös näkyvillä olevia potentiaalisia kriisejä, vaikkapa yleistekoälyn (AGI) kehittäminen tai USA-Kiina -suhteiden eskalaatio, joihin suhteessa yhteiskunnallinen valmiutemme on melko heikko. Onnistuessaan esimerkiksi yleistekoäly saattaisi käytännössä keskittää lähes kaiken asiantuntijatyön arvon pääasiassa palveluntuottajayrityksille, ja sen vaikutus työmarkkinarakenteisiin ulottuisi kaikkeen tietotyöhön. Jotkut asiantuntijat arvioivat tällaisten ratkaisujen olevan mahdollisia jo 5 vuoden sisällä.

On siis lähes varmaa, että lähitulevaisuudessa kohtaamme jälleen suuren kriisin tai disruption, johon emme ole ennalta varautuneet. Mustat joutsenet eivät ole enää vain villejä kortteja, vaan ne ovat normaali osa nykyistä toimintaympäristöä. Kuten Peter Hinssen totesi Nordic Business Forumissa 2025, maailma ei ole enää “new normal”, vaan olemme siirtyneet aikakauteen, jonka määritelmä on “never normal”.

Johtuen markkinoiden ja työmarkkinoiden ennakoimattomasta kehittymisestä parhaiten erilaisiin tulevaisuusskenaarioihin valmistaudumme erityisesti lisäämällä yhteiskunnan resilienssiä ja antifragiliteetia. Tämä onnistuu panostamalla sellaisiin yhteiskuntarakenteisiin ja käytäntöihin, jotka lisäävät jatkuvaa oppimista, uusien teknologioiden nopeaa käyttöönottoa, innovaatiokyvykkyyttä ja työmarkkinoiden dynaamisuutta.

Luultavasti mikään tulevaisuuteen kohdistuva ennustuksemme ei sellaisenaan toteudu. Sen sijaan tulevaisuudenkestävää yhteiskuntaa rakennetaan vahvistamalla kansallista muutoskyvykkyyttämme – siis taitoja ja kyvykkyyksiä joiden avulla emme vain selviä muutoksista vaan voimme myös kääntää ne uuden kasvun ja kehityksen mahdollisuuksiksi.

Teksti on ote marraskuussa 2025 sivistysvaliokunnalle kirjoittamastani lausunnosta koskien valiokunnan tulevaisuusselontekoa. Lue koko lausunto täältä.

Miten toimit maailmassa, jota ei voida enää ennustaa?

22/04/2025

2 kommenttia

Musta joutsen on Nassim Talebin vuonna 2007 samannimisessä kirjassaan esittelemä käsite. Se kuvaa äkkinäistä muutosta, jota on mahdotonta ennustaa ja jolla on mittavat maailmanlaajuiset seuraukset. Tarkastelutavasta riippuen näitä ovat esimerkiksi kotitietokoneen keksiminen, internet ja tekoälyn läpimurto – tai sitten finanssikriisi, koronapandemia ja populismin nousu.

Nyky-yhteiskunta perustuu edelleen ajatukselle siitä, että tulevaisuutta voidaan ennustaa. Ajatuksena on, että pystymme riittävässä määrin kuvailemaan, miten talous, ympäristö, tutkimus, teknologia tai yhteiskunta toimivat vaikkapa viiden vuoden päästä, jotta voimme valmistautua siihen. Suurin osa ilmiöistä onkin yhä ennustettavissa; ne nimittäin toimivat jatkossa aivan kuten nytkin. Ongelmana on, että yhä suurempi joukko ilmiöitä on kuitenkin pudonnut tällaisen ennustettavuuden ulkopuolelle.

Siis vaikka suurin osa asioista voidaan ennustaa, yhä useampia ei voida. Nämä ovat juuri niitä mustia joutsenia.

Mustien joutsenien esiintymistiheys on alkanut viime vuosina kiihtyä merkittävästi. Siinä, missä vielä 1800-1900 -luvuilla tällaisia murroksia nähtiin vuosikymmenten välein, viimeisten 15 vuoden aikana mustien joutsenten esiintymistä on alkanut tapahtua vain muutaman vuoden välein, viime aikoina jopa useammin. Koronakriisi 2020, Ukrainan sota keväällä 2022, energiakriisi syksyllä 2022, generatiivinen tekoäly syksyllä 2022, Trumpin uudelleenvalinta syksyllä 2024, kauppasota keväällä 2025 ja niin edelleen. Näissä kaikissa on kyse ilmiöistä, joita vielä jopa muutamia kuukausia aiemmin asiantuntijat ovat pitäneet tilastollisesti mahdottomina. Ja sitä ne ovatkin olleet. Kun maailman muutokset vaikuttavat toisiinsa yhä syvemmin ja kun näitä muutoksia tapahtuu nopeammin, yhä useampi todellinen mullistus onkin tilastollisesti äärimmäisen epätodennäköinen.

Tiede operoi todennäköisyyksillä. Toisin sanoen, tieteellisellä menetelmällä voi olla järkevää sanottavaa vain ilmiöistä, jotka jäävät jonkin teorian puitteissa todennäköisimmiksi. Ääri-ilmiöitä ei voida koskaan kuvata teoreettisesti riittävällä tarkkuudella, koska niitä on käytännössä lukematon määrä. Tiede kuitenkin myös toimii useimmiten hyvin ihan samasta syystä – se pystyy kertomaan suurimman osan aikaa, miten asiat toimivat. Paitsi kunnes se ei pysty. Ja tämä on siis maailma, jota kohti olemme kovaa vauhtia siirtymässä.

Mustat joutsenet eivät nimittäin vain esiinny yhä useammin – ne myös ruokkivat toisiaan. Korona avasi Venäjälle mahdollisuuden edetä Ukrainan suunnitelmiensa kanssa. Venäjän pakotteet puolestaan aiheuttivat valtavan energian hintapiikin. Tämä puolestaan kiihdyttää inflaatiota, joka ruokkii tyytymättömyyttä, joka sai yhä useamman äänestämään Trumpia, jonka hedelmiä nyt sitten keräilemme. Ja seuraava tällainen käänne odottaa jo nurkan takana.

Seuraava musta joutsen on jo tulossa, mutta se ei ole mikään aiemmin mainituista. Kuten käsite on määritelty, kukaan ei pysty sanomaan, mikä seuraava tällainen murros todellisuudessa on.

Mikä siis auttaa silloin kun maailma muuttuu yhä ennustamattomammaksi ja hämmentävämmäksi? Ei ainakaan muuttumattomattomuuden toiveeseen takertuminen, kuten toimivat nyt monessa paikassa valtaan nousseet populistit ja uuskonservatiivit. Maailmaa ei voi enää peruuttaa 1980-luvulle vaikka tekisi mitä. Jokaisella vaikutuksella on vastavaikutus, ja populismin esiin nousu onkin itse asiassa itsessäänkin vain jälleen yksi muutosvoima maailmassa.

Taleb luki 2007 kirjassaan muutoksen madonluvut. Hän tarjoaa kuitenkin vuonna 2012 julkaistussa teoksessaan Antifragile myös toivon kipinän. On nimittäin olemassa menetelmiä ja strategioita, joiden avulla muutoksessa on mahdollista pärjätä – ja ehkä jopa hyötyäkin siitä.

Perinteisempi muutoskyvykkyys, resilienssi, tarkoittaa kykyä mukautua muuttuviin tilanteisiin. Se edellyttää oikeanlaisia psykologisia tekniikoita ja kykyä reagoida nopeasti muuttuviin tilanteisiin. Taleb tarjoaa kuitenkin myös toisenlaisen ratkaisun. Antifragiliteetti tarkoittaa muutoskyvykkyyttä, jossa luodaan toimintamalleja ja rakenteita, jotka itse asiassa hyötyvät siitä, kun muutos iskee. Antifragiliteettiin perustuvat muun muassa lihaskuntoharjoittelu, jossa pienet lihasvauriot johtavat vahvistuneeseen lihakseen ja rokotukset, jossa heikennetty virus parantaa puolustuskykyä.

Samalla tavoin antifragiilit yksilöt, yhteisöt ja yhteiskunnat hyötyvät siitä, kun niitä koetellaan. Antifragiilissa toimintamallissa perusajatus on, että muutos nähdäänkin nimenomaan hyvänä asiana. Yrityksen ja erehdyksen kautta on mahdollista jatkuvasti kehittää omaa osaamista. Panostamalla kokeiluihin ja uuden kehittelyyn on mahdollista luoda ratkaisuja, joita kukaan ei edes osaa vielä kysyä. Altistus jatkuville pienille haasteille, jotka eivät johda ihmisen tai organisaation kuolemaan, vahvistaa myös pärjäämään suurempien haasteiden äärellä.

Antifragiliteetin kehittäminen ja vahvistaminen onkin yksi voimallisimpia lähestymistapoja muutoksessa myllertävässä maailmassa pärjäämiseen. Tähän on myös olemassa lukuisia konkreettisia menetelmiä, esimerkiksi teorioiden dynaaminen hyödyntäminen, jatkuva osaamisen päivitäminen ja kokeilujen lisääminen. Näihin palaan tarkemmin seuraavassa blogikirjoituksessa.

Onko Suomi luokkayhteiskunta?

03/11/2016

15 kommenttia

Luin syyslomalla Väinö Linnan huikean Pohjantähti-saagan toisen osan. Veretseisausattava ajankuva kertoo kouriintuntuvasti, kuinka työväenluokkainen Suomi nousi kapinaan perimysjärjestyksen suomasta yltäkylläisyydestä nauttivaa eliittiä vastaan. Seurauksena oli natsien veroisiin hirmutekoihin kärjistynyt kansalaissota, josta alkoi historiallinen kasvu kohti nykyistä hyvinvointiyhteiskuntaa.

Minusta häkellyttävintä Linnan klassikkoteosta tavatessani oli se, että teoksen torppariretoriikka oli lähes sanasta sanaan kuin nykyvasemmiston. Teoksen työläissankareiden Koskelan ja Halmeen puheissa luokkarakenteet nähtiin suurimpana yhteiskunnan ongelmana. Hyvä esimerkki samanlaisesta nykyajattelusta on hiljattainen Hesarin artikkeli sosiaalisesta liikkuvuudesta. Työläisperheestä väitellyt tutkija Mari Käyhkö esitti, että Suomi on yhä luokkayhteiskunta. Minusta tällainen väite on erittäin ongelmallinen.

Luokkayhteiskunta tarkoittaa käsittääkseni sellaista yhteiskuntaa, jossa ihmisen syntyperä määrää absoluuttisesti sen, mitä kouluja voi käydä tai mitä töitä saa tehdä. Siis sellaista kuten Intia, jossa kastijärjestelmän rajojen ylittäminen on rakenteellisesti mahdotonta. Tai kuten Suomi sata vuotta sitten.

Nykyaikana suomalaiset yhteiskuntarakenteet mahdollistavat kuitenkin sujuvan liikkumisen eri elämänalueelta toiselle: talonmiehen tytär voi väitellä tohtoriksi, kunhan tekee kotiläksynsä kunnolla. Tai kääntäen, bisnesohjusten jälkikasvu voi suunnata maalarilinjalle. Mikään meidän yhteiskuntarakenteissamme ei estä tätä. Yhdessäkään koulussa tai yliopistossa ei ole kiintiötä paremmin tienaaville, puhumattakaan siitä, että joltain väestönosalta olisi tyystin blokattu tie kehittymiseen.

Silti Hesarin jutussa esitelty sosiaalisen liikkuvuuden puute on todellista. Suomessa on valtavasti ihmisiä, joita yhteiskunta kohtelee epäoikeudenmukaisesti. Samaten on fakta, ettei kaikilla suomalaisilla ole yhtäläisiä mahdollisuuksia tavoitella vaikkapa korkeaa tulotasoa. Asuinalueet ja vanhempien tulotaso asettavat reunaehtoja esimerkiksi parempiin kouluihin pääsyyn: tapiolalaisella teinillä on keskimäärin paremmat mahdollisuudet päästä kovatasoiseen lukioon kuin runosmäkeläisellä.

Perimmäiset syyt meidän sinänsä tasa-arvoisen yhteiskuntamme stratifikaatioon ovat kuitenkin nähdäkseni muualla kuin kuvitteellisissa yhteiskuntaluokissa. Sosiaalinen liikkumattomuus liittyy ennemminkin kultuurirakenteisiin: siihen, mitä kussakin perheessä tai kullakin asuinalueella on opittu pitämään hyvänä ja sopivana.

Enää este maanomistamiselle ei ole se, että ei ole sattunut syntymään paronin sukuun: grillinpitäjän jälkikasvusta voi tulla yksi Suomen parhaiten tienaavista peliguruista. Mutta lähes yhtä konkreettiseksi esteeksi voi nousta se, että omassa suvussa vaikkapa yrittäjyyttä tai akateemisuutta katsotaan pitkin nenänvartta. Jos koko lapsuus on kulunut akateemikoita arvostellessa, on kynnys yliopisto-opintoihin huomattavasti tohtorisperheen vesaa korkeammalla.

Luokkaretoriikkaa voidaan toki ajatella erilaisina liukumina, joista yhdessä päässä on yhteiskunnan väkivaltakoneiston ylläpitämä Intia-tyyppinen pakkorakenne, ja toisessa vaikkapa Hesarin haastatteleman tutkijan kuvaama ”mentaalinen” luokkarakenne. Jälkimmäisessä tapauksessa vasemmistoretoriikka tekee työläisperheen vesalle kuitenkin karhunpalveluksen. Myymällä ajatuksen siitä, että oma ahdinko johtuu kuvitteellisesta luokasta synnytetään juurikin niitä mentaalisia rakenteita, jotka estävät pyrkimästä omasta perhetaustasta poikkeavalle elämänpolulle.

Syyt erilaisiin elämänmahdollisuuksiin ja elämänpolkuihin eivät ole niinkään yhteiskuntarakenteissa, vaan ennemminkin siinä, että ihmiset nyt vaan ovat erilaisia. Yksi syntyy talonmiessukuun, ja toinen on poskettoman nätti. Kolmas häärää matikan parissa vaahtosammuttimesta saakka ja väittelee alle parikymppisenä. Neljäs puolestaan etsii itseään vielä yli kolmikymppisenä ja yrittää rakentaa elämäänsä ratkeamatta johtajavanhempiensa alkoholismiin. Ja joku taas ratkeaa siihen. Meitä on moneen lähtöön.

Siinä vasemmistoretoorikot ovat oikeassa, ettei hyvä elämä ole vain itsestä kiinni. Siihen tarvitaan yhteiskunta, joka tukee erityisesti niitä, joiden lähtökohdat ovat heikommat. Oikeudenmukaisen yhteiskunnan tehtävänä onkin nähdäkseni tasoittaa näitä lähtökohtien eroja niin, että jokaisella on lopulta mahdollisuus hyvään elämään. Tässä Suomella on tietysti vielä paljon tekemistä: esimerkiksi sosiaaliturvajärjestelmämme ja työllistymismekanismimme kaipaisivat kipeästi tomuttamista.

Lähtökohtien erilaisuudet eivät kuitenkaan tarkoita nähdäkseni samaa kuin pakottavat yhteiskuntaluokat. Luokkayhteiskunta on sellainen, jossa nimenomaan yhteiskuntarakenteet pakottavat ihmiset tietyntyyppiseen elämään. Meillä yhteiskuntarakenteet sallivat jo paljon liikkuvuutta alalta toiselle. Vangitsevia rakenteita ovat ennemminkin kulttuurirakenteet: se, minkälaista elämää ja toimintaa on kussakin perheessä tai kullakin asuinalueella opittu pitämään soveliaana.

Kulttuurirakenteet voivat olla ihan yhtä vangitsevia kuin yhteiskuntarakenteetkin. Mutta yksi ero niissä on: siinä, missä yhteiskuntarakenteita ylläpidetään viime kädessä asevoimin, on kulttuurirakenteiden käyttövoimana sanan säilä. Mitä enemmän me puhumme luokkayhteiskunnasta, sitä vahvemmiksi me pönkitämme niitä kulttuurirakenteita, jotka lukitsevat ihmiset paikoilleen.

Ehkä olisi aika siirtyä yhteiskuntakeskustelussa torppariretoriikasta tänne 2000-luvulle.

Kaksi erilaista innostusta

21/10/2013

13 kommenttia

Wall Street Journalissa oli taannoin Dilbert-sarjakuvan luojan Scott Adamsin erinomainen kirjoitus. Adamsin työskennellessä pankissa pankinjohtaja oli ohjeistanut, ettei lainaa saa antaa, jos hakija on liian innoissaan. Käsien heiluttelijat jaksavat kyllä niin pitkään, kun on kivaa, mutta antavat sitten periksi heti ensimmäisen vastoinkäymisen yllättäessä.

Asiaa hieman pureskeltuani tajusin, että Adams on aivan oikeassa. Vaikka olen puhunut pitkään innostuksen ja intohimon merkityksestä, ei kaikki innostus ole samanarvoista. Itse asiassa innostusta on kahta tyyppiä.

Ensimmäistä innostuksen tyyppiä voidaan kutsua hybrikseksi. Siis sellaiseksi innostuneeksi, silmät levällään vaahtoavaksi tilaksi, jossa kaikki näyttää mahdolliselta – kunnes vastaan tulee este. Sitten hybriksen ajama innostus lopahtaakin alta aikayksikön. Hybris on tila, johon päätyy yleensä vain silloin, jos ei tiedä tilanteesta oikeasti tarpeeksi. Ja hybris on todella vaarallinen tila, koska se saattaa saada ihmisen heittämään kaiken kiinni yhden kortin varaan – vaikkei mitään perusteita omalle innostukselle ole muutamaa löyhää uskomusta lukuunottamatta.

Mutta on myös toisenlaista innostusta. En edelleenkään tiedä, miten kääntäisin sanan suomeksi, mutta englannin kielen sana engagement kuvaa tätä innostusta erinomaisesti. Tämä innostuksen tyyppi on muun muassa innostustalouden perusajatuksena; innostustalouden englanninnos, ”engagement economy”, kuvaakin mielestäni mistä on kyse piirun verran suomenkielistä termiä paremmin.

Kyseessä ei siis ole innostus, jossa kädet heiluvat, vaan sellainen, joka saattaa jopa ilmentyä vähäeleisenä keskittymisenä. Kuitenkin tässä näkyy päälle, että ihminen on tosissaan. Kyse on siis jonkinlaisesta autenttisesta, yksilöllisestä ja perustellusta kokemuksesta siitä, että jokin asia toimii. Yhtenä tämän tyyppisen innostuksen indikaattorina voi toimia flow-kokemus: siis täydellinen uppoutuminen käsillä olevaan asiaan.

Tässä mielessä Suomi onkin mielestäni erinomainen alue tämän tyyppisen innostuksen nostamiseksi talouden kivijalaksi. Suomalaiset ovat autenttista ja suorapuheista kansaa, eivätkä sorru helposti amerikkalais- tai välimerityyppiseen tyhjän hehkuttamiseen. Samalla meillä on kuitenkin DNA:ssamme myös kyky aidosti kiinnostua ja innostua tärkeistä asioista. Myös suomalainen sisu, jota Emilia Lahti on viime aikoina ansiokkaasti tutkinut, on tässä nähdäkseni jotenkin keskeisessä roolissa, vaikka en vielä tarkkaan ottaen tiedä miten.

Ongelmana tässä on, että näitä kahta innostuksen lajia on usein tavattoman vaikeaa erottaa toisistaan. Etenkin voimakkaasti ulospäinsuuntautuneella ihmisellä hybristä ja engagementia on todella vaikeaa erottaa ulkoa käsin. Samaten on usein vaikea itse tietää, milloin sydämen hypähtämään saava into on autenttista, ja milloin valheellisten toivekuvien siivittämää.

Tietyssä mielessä ilmiö on sukua positiivisen ajattelun alalajeille: naminamipositiivisuudelle ja ratkaisukeskeisyydelle.

Innostus voi olla valtava voimavara. Mutta samalla olisi erittäin tärkeää oppia erottamaan, mistä innostus kulloinkin pohjimmiltaan kumpuaa.

Miksi verotus on oikein?

16/10/2013

11 kommenttia

Tutkijakollegani Reima Launosen esikoiskirja julkaistiin eilen. Reiman teos Kuningasjako: Miksi verotus on oikein? käsittelee kuumaa kysymystä verotuksen eettisyydestä. Kirjassa hahmottuu vastakkainen näkökulma viime aikoina jonkinasteiseen suosioon nousseelle liberaalikapitalismille, jonka mukaan kaikenlainen sääntely tulisi purkaa vapaiden markkinoiden alta.

Mutta miksi verotus on oikein – vai onko se ylipäätään? Verotushan näyttäisi olevan monien mielestä nimenomaan epäoikeudenmukaista. Onhan se päätöntä, että ensin raataa pyöreitä päiviä ja sitten omasta otetaan vielä pois. Verotuksella on kuitenkin tärkeä rooli yhteisön hyvinvoinnin ja menestyksen kannalta.

Keskeisin verotuksen oikeuttava tekijä on, että sen kautta voidaan taata yhteisön kaikille jäsenille inhimilliset perusoikeudet. Tässä on myös bisnesjärkeä. Vapaa markkina arvottaa ihmisen hänestä saatavan välittömän hyödyn perusteella. Jos joku lojuu päivät pitkät sohvalla pelaamassa tietokonepelejä, ei hän ole markkinataloudelle hyödyllinen toimija.

Ongelmana on kuitenkin, että jos lyhyen tähtäimen välitön hyöty on ydinarvo, lakaisemme samalla sivuun pidemmällä aikavälillä kypsyvät mutta viime kädessä ihan eri mittakaavan ilmiöt. Sohvalla lojuva tietokonepelaaja saattaa myöhemmin innostua laittamaan pystyyn oman pelifirman ja… no, loppu on historiaa. Ilman verotuksen turvaamaa perusturvaa tämä ei olisi mahdollista, ja sohvalta olisi pitänyt ponnistaa Mäkkärin tiskille jo vuosikausia aikaisemmin.

Verotus tasaa myös tuloeroja. Omasta mielestäni tuloerokeskustelun arvo on kyllä aika paljon vähäisempi ihmisten hyvinvoinnin kannalta kun yleensä ajatellaan. Sama se minkälaista Mersua naapuri ajaa, jos oma menopeli auttaa tekemään sen, mitä haluan elämässäni tehdä. Tästä huolimatta tutkimuksissa on käynyt ilmi, että jyrkät tuloerot korreloivat monien sosiaalisten ongelmien kanssa. Ja jos niiltä, joilla on reippaasti ylikin oman tarpeen saadaan tasattua niille, joilla on päivittäin akuutti hätä, hyvä niin.

Nimenomaan verotuksen eettisyyttä järjestelmänä puoltaa se, että vaikka meistä enemmistö haluaisi olla kamalan solidaarisia, emem usein sitä käytännössä ole. Kyselytutkimuksessa sanomme, että kyllähän huonommin pärjäävistä täytyy pitää huolta. Käytännössä äänestämme käytöksellämme päinvastaisten mallien puolesta. Verojärjestelmä oikein rakennettuna tarjoaa systemaattiset puitteet sille, että meidän hyvin pärjäävien tulovirroista kanavoidaan osa automaattisesti yhteiseen hyvään. Johtuen ihmismielen vinoumista on vaikea kuvitella, että tämä onnistuisi esimerkiksi pelkästään lahjoitusten kautta.

Lopuksi, verokeskustelussa päivitellään usein sitä, että progressiivinen verotus heikentää suomalaisten globaalia kilpailukykyä. Tämä ajatus on kuitenkin ihan tavattoman yksisilmäinen. Se perustuu siihen, että verotuksen ainoa vaikutus on se, että se leikkaa voittoja. Samalla verotus luo kuitenkin näkymätöntä infrastruktuuria, joka ruokkii jälleen myös bisnestä tavalla, jota voi olla vaikeaa mitata. Korkea koulutustaso, toimiva infrastruktuuri ja innovaatiotukijärjestelmät tarjoavat kaikki nimenomaan globaalissa markkinassa uniikkia kilpailuetua.

Jos yritykset joutuisivat itse rakentamaan koulutusjärjestelmänsä, huolehtimaan teiden kunnossapidosta kukin omalla tienpätkällään, ja suojaamaan työntekijöiden perjantaisen illanvieton, veikkaan, että kustannus nousisi nopeasti reippaasti yli yhteisöveron rokottaman määrän. Ja entäs innovaatio sitten? Jos verovaroin rahoitettu Tekes ajettaisiin alas, iso osa suomalaisista startupeista jysähtäisi raiteilleen saman tien. Nyt suomalainen verotus tarjoaa aivan uniikin yhdistelmän huippuosaamista, loistavasti pelaavat yhteiskunnan peruspalvelut sekä tukea uuden kehittämiselle.

Siinä vaiheessa kun verovaroja käytetään fiksusti, syntyy myös globaalissa mittakaavassa aivan uniikkeja läpimurtoja, niin kuin esimerkiksi eilinen Supercell-uutinen osoittaa. Onkin riemastuttavaa huomata, että nämä uuden sukupolven huippuyrittäjät ajattelevatkin nimenomaan, että verotus on oikein.

Järjestelmällä, jonka avulla jaamme automaattisesti omastamme niille, joilla ei vielä ole, rakennamme yhteiskuntaa, jossa ihmisen perustavanlaatuinen oikeus elää arvokasta elämää toteutuu ja jossa jokaisen potentiaalille on kasvun varaa. Yhteiskuntaa, jossa jokainen voi löytää elämälleen suunnan ja yhteisön tukemana ponnistaa eteenpäin.

Tutustu Reiman kirjaan täällä.

Miksi ihmeessä yhteiskunnan perusyksikkö on kuluttaja?

22/10/2012

13 kommenttia

Minusta on älytöntä, että ihmisistä puhutaan jatkuvasti kuluttajina. Tarkoittaako tämä sitä, että kuluttaminen on inhimillisen olemassaolon keskipiste? Meidän tarkoituksemme maailmassa on siis maksimoida talouskasvu ja haalia enemmän kamaa kuin naapurilla. Ja mitä päämäärää varten?

Eikö elämässä ole tärkeämpiäkin päämääriä kuin kuluttaminen?

Itseisarvoinen kulutus ei lisää onnellisuutta tai hyvinvointia. Päin vastoin, se voi aiheuttaa jopa pahoinvointia. Jokainen turha tavara vastuuttaa siitä huolehtimiseen ja kuormittaa ajattelua. Liika omaisuus voi myös saada vauhkoon tilaan, kuten taannoisessa Quora-kyselyssä selvisi: uusmiljonääri tietää hyvin olevansa onnettomampi kuin ennen rikastumistaan. Silti rahoista luopuminen on mahdoton ajatus. Siellä, missä on sydämesi on aarteesi. Mutta missä ihmisen sydän oikeasti herää loistoon?

Voisiko ihminen olla ennemminkin kokija? Siis sellainen olento, joka ottaa jokaisesta hetkestä sen parhaat puolet irti. Pysähtyy nauttimaan linnunlaulusta. Auttaa mummon tien yli. Haistelee tuoretta kahvikupillista pari minuuttia ennen ensimmäistä hörppyä? Elää hetkessä ja nauttii joka hetkessä täysin rinnoin.

Tai voisiko ihminen olla onnellistuja? Sellainen, joka etsii itselleen oikeaa paikkaa maailmassa, merkityksellistä sisältöä. Ihminen, joka tähyää tulevaan ja haaveilee paremmasta maailmasta. Katsoo taaksepäin sitä, mikä on jo nyt mennyt hienosti, ja mitä virheistä voi oppia. Semmoinen otus, joka etsii ympärilleen aidosti rikastavia ihmisiä ja pyrkii tekemään toisille hienoja asioita.

Tai ehkäpä ihminen on sittenkin tekijä? Tämä viehättää minua jotenkin näistä vaihtoehdoista eniten. Mitä jos yhteiskuntamme perusyksikkö olisikin sellainen, joka muuttaa omilla toimillaan tulevaisuudenhaaveensa myös todellisiksi. Selvittää, missä oma sydän sykkii voimakkaimmillaan, missä voi tehdä eniten upeita juttuja. Käyttää päivisin tuntikaupalla aikaa siihen, että muuttaa maailmaa paremmaksi ja jättää pienen jäljen maailmankaikkeuteen? Sellainen, joka voi kuolinvuoteellan todeta, että on hyvä lähteä: jätin tämän paikan paremmaksi, kuin minä sen löysin.

Minun mielestäni kaikki kolme vaihtoehtoa ovat aivan loistavia. Ihminen voi elää upeaa ja palkitsevaa elämää niin kokijana, onnellistujana kuin tekijänäkin. Mutta kulutus? Kuluttaminen tekee hyvää vain silloin kun silläkin on tarkoitus.

Sinipunaista politiikkaa

25/04/2012

14 kommenttia

Albert Einstein totesi kerran, että hän ei voi ymmärtää, miksi älykäs ihminen liittyisi poliittiseen puolueeseen. Värin tunnustaminen rajaa liikaa toiminnan vaihtoehtoja. Yhdelläkään puolueella kun tuskin on kaikki oikeat ratkaisut käsissään.

Omalla kohdallani olen pitkään pohtinut, että tunnustamani poliittinen väri lienee lähinnä violetti. Uskon vakaasti yksilön mahdollisuuksiin toteuttaa itseään – tässä mielessä olen siis ilmiselvä sininen oikeistolainen. Samalla minusta on kuitenkin ensisijaisen tärkeää huolehtia aktiivisesti myös muista ihmistä ja synnyttää sellaisia yhteiskuntarakenteita, joissa huolenpitoa todella tapahtuu. Tässä suhteessa nojaan siis jyrkästi punaiseen vasempaan.

Itse asiassa oikeat ratkaisut löytyvät sekä oikealta että vasemmalta.

Nähdäkseni yhteiskunnalliset ongelmat eivät synny siitä, painottaako ideologia yksilönvapautta vai yhteiskunnan rakenteita. Ongelmat syntyvät siitä, painotetaanko minusta ulospäin suuntautuvaa liikettä – vai ulkoa minuun päin. Eli onko tärkeintä se, miten muut hyötyvät minusta – vai miten minä hyödyn muista. Edellisessä tapauksessa homma toimii, jälkimmäisessä ei – oli ideologia sitten sininen tai punainen.

Vasemmistolainen ajattelutapa toimii loistavasti silloin, kun kysyn, mitä minä voin tehdä, jotta muilla olisi parempi olla. Eli millä tavalla juuri minä pystyn toteuttamaan vaikkapa solidaarisuusaatetta parhaalla mahdollisella tavalla. Siinä vaiheessa kun argumentaatio siirtyy siihen, miten muiden pitäisi olla minua kohtaan solidaarisempia mennään kuitenkin nähdäkseni rytisten metsään. Tästä on usein kyse, kun puhutaan vaikkapa tukien kasvattamisesta tai perustulosta. Taustalla ei ole tarve auttaa toisia – vaan halu saada itse suurempaa opintotukea tai peruspalkkaa.

Sama juttu pätee oikealla. On erinomaista kannustaa ihmisiä yrittämään ja uskomaan itseensä. Mutta siinä vaiheessa kun tätä argumenttia käytetään perustelemaan sitä, että menestyjä ansaitsee rikkautensa, eikä niitä tarvitse muille jaella, mennään taas suoraa päätä pöpelikköön. Yksikään menestyjä ei ole menestynyt yksin, vaan onnistumisen taustalla ovat myös sen mahdollistaneet yhteiskuntarakenteet. Nallellakaan tuskin olisi miljooniaan, jollei joku istuisi päiviään konttorissa hymyilemässä asiakkaille.

On myös tärkeää huomata, kuten vasta julkaistussa tutkimuksessa kävi ilmi, ettei kaikilla ole suinkaan samoja avaimia menestykseen. Siksi erityisesti niiden, jotka pärjäävät hyvin elämässään tulisi kiinnittää erityistä huomiota myös hankalammista lähtökohdista ponnistavien hyvinvointiin. Siitä tulee sitä paitsi itsellekin julmetun hyvä olo. Mutta koska miljoonikot tuskin heti ryntäävät jakamaan omaisuudestaan köyhille, ovat esimerkiksi solidaarisuusveron tapaiset aloitteet tärkeitä. Älykäs yhteiskunta synnyttää sellaisia rakenteita, jotka edesauttavat yhteistä hyvää.

Yhteiskunnan hyvinvoinnin kannalta kyse ei siis ole oikeastaan siitä, korostetaanko poliittisessa päätöksenteossa yksilön vaikutusmahdollisuuksia vai yhteiskunnan rakenteita. Kyse on ennemminkin siitä, että ymmärrämme olevamme alusta loppuun asti yhteisö – mutta yhteisö, jonka joka ikinen vaikutuspiste on yksilö. Oli väri sitten sininen tai punainen, kiteytyy hyvinvointi nähdäkseni viime kädessä John F. Kennedyn kuuluisaan lauseeseen: ”Älä kysy, mitä maasi voi tehdä sinun puolestasi – vaan mitä sinä voit tehdä maasi puolesta.”

Tähän kysymykseen vastaamalla vastaat myös siihen, miten teet omasta elämästäsi merkityksellisintä. Merkityksellisyys kun kumpuaa siitä, että voit tehdä jotain, jonka arvo ylittää vain oman välittömän hyvinvointisi. Ja kuten lukuisat tutkimukset ovat osoittaneet, näin teet omasta elämästäsi myös onnellisinta – arvokkaana ja kutsumuksellisena yhteisön jäsenenä.

Kyse ei ole paljosta

20/04/2012

3 kommenttia

Minkälainen maailma olisi, jos käyttäisimme valittamiseen käytetyn ajan todellisten ongelmien ratkaisemiseen ja toisten auttamiseen?

Minkälainen maailma olisi, jos jokainen ihminen olisi aina rehellinen? Aina rohkea?

Minkälainen maailma olisi, jos jokainen auttaisi aina mummon tien yli, neuvoisi eksyneelle tien?

Kyse ei ole paljosta.

Ongelman ratkaiseminen vaatii vain vähän enemmän kuin siitä valittaminen.

Rehellisyys vaatii vain vähän enemmän kuin valkoinen valhe.

Rohkeus vaatii vain vähän enemmän kuin hiljainen vetäytyminen taka-alalle.

Pieni apu vaatii vain vähän enemmän kuin auttamatta jättäminen.

Se vaatii vain vähän. Mutta se mitä se antaa —

Niin: millainen maailma olisi, jos tekisimme vain ihan vähän enemmän?

Paha, paha Omena

08/10/2011

22 kommenttia

Steve Jobs kuoli viime viikolla. Ei kestänyt montaakaan tuntia, kun korppikotkat jo löysivät haaskan. Samalla kun verkko täyttyi surunvalittelusta, säntäsivät bloggaajat ja toimittajat nostamaan esiin myös Applen “pimeän puolen”.

Suosituin argumentti on väittää, että Apple riistää kiinalaisia työntekijöitä Foxconn-tuotantolaitoksessaan, jossa työläiset ovat päätyneet jopa itsemurhaan epäinhimillisten olosuhteiden takia. Tämä argumentti on tosi: Foxconnissa työolosuhteet ovat tutkimusten mukaan kaameat. Samalla se on kuitenkin myös täyttä hölynpölyä.

Ensinnäkin, Foxconn ei ole Applen tuotantolaitos. Se on monikansallinen yritys, jolle ovat Applen ohella ulkoistaneet tuotantonsa myös muiden ohella Microsoft, Nintendo, Intel, Amazon – ja Nokia. Toisekseen, kun katsotaan Foxconnin itsemurhatilastoja, ne ovat itse asiassa pienemmät kuin Kiinan valtaväestön. Kyse on samasta ilmiöstä, kuin “pedofiilipappien” tapauksessa: kun tarkastellaan pientä otosta ilman suhdelukua suurempaan väestöön, näyttävät siinä tapahtuvat poikkeamat korostuvan.

Mutta kolmanneksi – ja tämä kohta on nähdäkseni tärkein – tämä argumentaatio sivuuttaa kokonaan tosiseikan, josta eivät ole vastuussa vain suuryritykset, vaan joka ikinen meistä.

Länsimainen kulttuuri perustuu yhä orjatyölle.

Joka ikinen yritys, joka on ulkoistanut tuotantonsa itään perustuu käytännössä ihan samanlaiseen toimintamalliin, kuin se, johon turvautui Afrikan tulokkaita puuvillaplantaaseillaan riistänyt etelävaltiolaisen ketku. Ja käytännössä tämä tarkoittaa joka ikistä yritystä, joka tuottaa mitään fyysisiä tuotteita. Jopa lempilenkkarivalmistajani Karhu siirsi taannoin tuotantonsa Virosta Kiinaan.

Idässä työolosuhteet ovat pitkälti samanlaiset kuin 1800-luvun orjilla. Me olemmekin kätevästi ulkoistaneet koko orjuuden, jotta se ei rumentaisi meidän omaa maisemaamme. Kun se tapahtuu jossain kaukana, sitä ei tarvitse ajatella.

Mutta Apple-argumentaatiolla on vielä pimeämpi puoli kuin se, että menestyjää nyt pitää vaan päästä tavalla tai toisella nokkimaan. Suurin ongelma tässä on se, että kun lehdet kirjoittavat siitä, miten elektroniikkajätti riistää työläisiään, me saamme kätevästi syyllisen. Kun voimme ajatella, että “kyllähän Applen pitäisi tehdä asialle jotain”, meidän ei tarvitse. Kun voimme osoittaa jotakuta sormella, meidän ei tarvitse enää tuntea tunnontuskia kaukoidän riistämisestä.

Tosi asiassa joka ikinen meistä on syyllinen Foxconnin tapahtumiin. Vaikka et omistaisi ainuttakaan elektronista härpäkettä, elät kuitenkin kulttuurissa, jonka koko infrastruktuuri perustuu näille rakenteille. Pakoon pääsee vain tekemällä Linkolat: muuttamalla metsän keskelle ja kaatamalla ja keräämällä oman lounaansa.

Tämä ei tarkoita sitä, etteikö tästä asiasta pitäisi puhua – ja etenkin, etteikö sille pitäisi tehdä jotain. Tämä tarkoittaa kuitenkin sitä, ettei meidän kannata haaskata aikaa syyllisten etsimiseen. Ennemminkin meidän kannattaa pysähtyä miettimään, mitä me voisimme tehdä, jotta Foxconnin ja muiden idän tuotantolaitosten olosuhteita saataisiin kohenemaan.

Erityisesti meidän kannattaisi miettiä, olisimmeko sittenkin valmiit maksamaan iPhonestamme tuhatkunta euroa – tai Nokian peruskännykästä pari sataa. 1990-luvun lopussa Apple oli viimeisiä amerikkalaisia elektroniikkavalmistajia, jotka siirsivät tuotantonsa USA:sta itään. Eettiset ja laadulliset standardit eivät kestäneet siinä vaiheessa, kun hintatasollaan itsensä marginaaliin ajanut yritys oli menossa konkurssiin.

Kutsumus ja yhteiskunta

01/12/2010

7 kommenttia

Olen kirjoittanut tässä blogissa aika paljon kutsumuksen merkityksestä. Nähdäkseni kenenkään ei tulisi tehdä sellaisia asioita, jotka eivät ole joko itsessään palkitsevia tai tähtää itsessään palkitseviin lopputuloksiin.

Oravanpyörässä juokseminen ei edesauta sen enempää yksilön onnellisuutta kuin yhteisön toimivuuttakaan.

Tästä huolimatta meille on iskostettu lapsesta pitäen, että elämä on rankkaa, ja erityisesti työ on tervanjuontia, joka on hoidettava, jotta saadaan pötyä pöytään. Näin monet päätyvät käyttämään valtaosansa elämästään sellaisten askareiden parissa, joilla ei ole itselle suurta merkitystä.

Osallistuin marraskuussa järjestettyyn TEDxProacademy-tapahtumaan. Puheenvuoroni käsitteli erityisesti teknologian vaikutusta tulevaisuuden peruskouluun. Linjasin joukon erilaisia oppiaineita, joista tulevaisuuden laajennetulla mielellä varustettu koltiainen voisi hyötyä. Lisäksi jo peruskoulussa tulisi nähdäkseni pureutua lapsen temperamentista kumpuavaan kutsumukseen. Koulun tulisikin keskittyä kunkin ihmisen kohdalla yksilöllisiin vahvuuksiin.

Jos koulutamme lapsemme kutsumuksellisiksi asiantuntijoiksi, rakennamme samalla yhteiskuntaa, joka koostuu verkottuneista alojensa intohimoisista tuntijoista. Nämä verkottuneet ekspertit tekevät työnsä loistavasti siksi, että he rakastavat sitä, mitä tekevät – eivät kuitatakseen jättibonukset tai saavuttaakseen toimistohuoneen ylimmästä kerroksesta.

Kutsumuksellisuuden tavoittelu ei ole tärkeää vain yksilön hyvinvoinnin kannalta. Se on keskeistä myös, jos haluamme synnyttää yhteiskunnan, jossa ihmisillä on aidosti hyvä olla.

PS. TEDx-puheenvuoroni julkaistiin eilen verkossa. Voit katsoa videon täältä.

Ajattelun ammattilainen

Tag Archives: yhteiskunta