Mitä aivoissa oikeastaan tapahtuu?

Tällä hetkellä meillä on vallalla kaksi valtavirtakäsitystä aivojen roolista ajattelussa. Aivokoulukunnan mukaan ajatukset, kokemus ja peräti minuus sijaitsevat aivoissa.

Ideakoulukunnan mukaan aivot toimivat eräänlaisena ajattelun fyysisenä vastinkappaleena. Ajatukset ovat siis jotain muuta kuin aivotoimintaa – mutta aivot ovat kuitenkin välttämättömät ajattelulle.

Selvästikin aivoja tarvitaan ajatteluun.

Mutta sijaitsevatko ajatukset aivoissa? Yksinkertainen ajatuskoe osoittaa, miten asian laita on. Kun liikutat vasenta kättäsi, aktivoituvat päälakesi tienoilla sijaitsevan motorisen aivokuoren hermoverkot. Toisin sanoen, motorisen aivokuoren aktivaatiot ovat välttämättömät käden liikuttamiselle. Mutta sijaitseeko käden liike aivokuorella? Ei kai nyt sentään.

Samalla tavoin kun ohjaat tarkkaavaisuuttasi esimerkiksi katsoessasi taideteosta, aktivoituvat etuotsalohkosi hermoverkot. Tai kun harjoitat itsereflektiota – ajattelet omaa ajatteluasi – aktivoituu useita eri aivoalueita käsittävä default network. Mutta sijaitseeko tarkkaavaisuutesi otsassasi, tai itserefelektiosi ohimolohkossa ja limibisellä aivokuorella? Ei sen enempää, kuin kätesi liikekään sijaitsee päälaellasi.

Kuten Aristoteles sanoisi, aivotoiminta on välttämätön ehto ajattelulle – mutta se ei ole riittävä ehto. Tämä tarkoittaa sitä, että aivojen täytyy olla kunnossa, jotta ajattelu olisi mahdollista. Mutta yksin aivot eivät vielä riitä ajatteluun.

Ajattelu edellyttää monimuotoisen kulttuurisen vuorovaikutuksen, jossa opit käyttämään kieltä ja viestimään toisten ihmisten kanssa. Kulttuurin avulla opit myös pyrkimään tavoitteisiin ja löytämään keinoja ratkaista eteen tulevia ongelmia. Viime kädessä ajattelu edellyttääkin sekä lähiympäristösi että yhteisösi. Jos sinut laitettaisiin täysin pimeään koppiin, ei ajattelu olisi enää pian mahdollista; viimeaikaisissa kokeissa jopa viidentoista minuutin aistien vaimentaminen on johtanut aistiharhoihin.

Aivoja tarvitaan ajatteluun. Mutta ajatukset itse eivät sijaitse aivoissa sen enempää kuin käden liikekään sijaitsee siellä. Ajatukset ovat yhteisöllisesti ja kulttuurillisesti rakentuneita prosesseja, joissa voi olla osia myös pääsi ulkopuolelta. Aivot eivät ajattele – vaan sinä sosiaalisena olentona ajattelet käyttämällä aivojasi.

Lattapäänä lainehilla

Sotalaiva oli harjoittelemassa myrskysäässä.* Illan tullen nousi sumu ja näkyvyys heikkeni entisestään. Pian auringonlaskun jälkeen tähystäjä ilmoitti näkevänsä valoa.

“Pysyykö se paikoillaan vai liikkuuko se?” kysyi kapteeni.

“Se pysyy paikallaan”, vastasi tähystäjä. Tämä tarkoitti, että laivat olivat törmäyskurssilla.

Kapteeni sanoi viestimiehelle: “Ilmoita laivalle: olemme törmäyskurssilla. Muuttakaa kurssia 20 astetta.”

Hetken päästä kuului vastaus: “Muuttakaa itse kurssianne 20 astetta.”

Kapteeni vastasi: “Olen laivan kapteeni. Muuttakaa kurssianne 20 astetta.”

Vastaus kuului: “Olen toisen luokan perämies. Muuttakaa itse kurssia 20 astetta.”

Tässä vaiheessa kapteeni oli raivoissaan. Hän huusi viestimiehelle: “Lähetä: olen sotalaiva. Muuttakaa välittömästi kurssianne!”

Vastaus kuului: “Olen majakka.”

Kapteeni muutti kurssia.

*Tarina on peräisin Stephen Coveyn kirjasta 7 Habits of Highly Effective People.

Pieniä ajatuksia kesää kohden

Arjen tohinassa jää huomaamatta monia ympärillä tapahtuvia kauniita asioita. Rauhoittamalla arkea ja ottamalla ympärilläsi pauhaavan tietomyrskyn ja sälän haltuun löydät ajattelullesi aikaa.

Ajattelemalla positiivisesti löydät ennen pitkää ratkaisut kiperiinkin ongelmiin. Luomalla rikkaita mielikuvia tavoitteistasi myös saavutat ne ennen pitkää. Opettelemalla optimistisen elämänasenteen et itse asiassa voi kuin onnistua.

Positiivinen ajattelu kannattaa myös ulottaa toisiin: olettamalla toisesta aina parasta teet arjen kohtaamisista rikkaita ja antoisia kokemuksia. Ja vaikka välillä tuntuisi vaikealta, olet loistava juuri sellaisena kuin olet.

PS. Ajattelun ammattilainen lomailee kesän yli. Seuraava kirjoitus ilmestyy maanantaina 8. elokuuta. Aurinkoista ja antoisaa kesää kaikille!

Datasumu ja ajattelunhallinta

Ihmisen aivot eivät ole juuri muuttuneet viimeisten vuosituhansien aikana. Se, mihin aivoja käytetään on kuitenkin muuttunut radikaalisti aivan viime vuosikymmeninä. Nykyaikainen työ ei koostu tuntikausia kestävistä kyntötöistä, päiviin venyvistä mammutinkaatoreissuista puhumattakaan.

Nykytyötä sävyttää sen sijaan valtava määrä sälää: päivät koostuvat pikkiriikkisistä tehtäväatomeista, joista jokainen yrittää vaatia täyden huomiosi. Päivää pilkkovat sähköpostit, puhelut, tekstiviestit, pikaviestit, yllättävät paniikkitilanteet ja tämän tästä ovensuussa nuokkuvat keskittymisesi varastavat kollegat kysymyksineen ja kommentteineen.

Nykytyötä sumentaa datasumu.

Ihmisen tietoista ajattelua rajoittaa seitsemän yksikön kokoinen työmuisti. Mitä vähemmän käytössäsi on työmuistin yksiköitä, huomiokanavia, sitä hankalampaa on keskittyä tietoisesti käsillä oleviin asioihin. Voit verrata ilmiötä jonglöörin pallotteluun: yksi pallo ei tuota ongelmia, ja kaksikin pysyy ilmassa helposti. Mutta jos ilmassa pitää pyörittää seitsemää palloa kerrallaan, voi koitos muodostua jo melkoisen konstikkaaksi.

Jos kaikki huomiokanavat on varattu, ei tietoinen toiminta ole mahdollista. Jos kännykkä soi joka toinen minuutti, sähköposti sanoo tämän tästä plim, joulukiireet stressaavat, kotona odottava putkiremontti pälkähtää päähän joka toinen minuutti, kadulla porataan asfalttia ja näsäviisas kollega ilmestyy ovensuuhun puolen tunnin välein, ei kestä aikaakaan, ennen kuin seinät kaatuvat päälle.

Jos työmuistisi menee tukkoon, on tuloksena useimmiten yksi kahdesta vaihtoehdosta. Joko jäädyt kuin jänis etuvaloissa. Enimmillään huulien välistä pihahtaa hiljainen “mä en enää jaksa”. Toinen vaihtoehto on suuttuminen: ”nyt riittää!” Suuttuessasi aktivoit aivosi limbisen järjestelmän, joka huolehtii alkukantaisimmista toiminnoistasi. Tuloksena on taistele tai pakene -reaktio, joka laittaa prioriteetit äkkiä uusiksi. Mekanismi on vanhaa evolutiivista perua: jos pitää tehdä äkkiä päätös siitä, mätkäisetkö nuijallasi edessä virnistävää sapelihammastiikeriä, vai säntäätkö pää kolmantena jalkana pakoon, ei vielä hetki sitten stressikierroksia nostanut vuotava luolan katto enää vaivaa päätäsi.

Valtava osa työperäisestä stressistä aiheutuu työmuistin jatkuvasta kuormittumisesta. Mitä useammin hoitamattomat työtehtävät ja kodin askareet pälkähtävät päähäsi, sitä vähemmän pystyt keskittymään tietoisesti käsillä olevaan asiaan. Kaiken kukkuraksi aivot ovat surkea apparaatti hoidettavien tehtävien muistamisessa. Aivosi toimivat yötä päivää herkeämättä. Synapsien syövereistä on koko lailla hankalaa kaivaa esiin staattista informaatiota, kuten hoidettavia tehtäviä. Tässä kohtaa pilkahtaa kuitenkin valoa pilven takaa: työperäisen stressin määrää voi nimittäin vähentää merkittävästi hyvin yksinkertaisella konstilla. Menetelmän nimi on ajattelunhallinta.

Ajattelunhallinnassa hoitamattomat tehtävät ulkoistetaan tehtävänhallintajärjestelmään ja järjestetään niin, että järjestelmää on helppoa ja hauskaa käyttää. Voit tutustua ajattelunhallintaan tästä blogitekstistä. Lisää tietoa löydät Filosofian Akatemian Ajattelunhallinnan oppaasta, jonka voit ladata maksutta täältä.

Jokaisella on monta mieltä

Ajattelu koostuu skripteistä ja skeemoista. Skriptit ovat ajatusprosesseja, jotka kerran käyntiin pyörähdettyään tuottavat ennakoidun tuloksen jollei jokin toinen prosessi keskeytä niitä. Skeemat ovat ajatusprosesseja, jotka latautuvat mieleesi kulloisenkin elämäntilanteen tai kontekstin perusteella. Skeemat toteuttavat tuloksen (mielikuvan, oivalluksen, havainnon) vasta kun jokin ylimääräinen elementti tyydyttää ne.

Ajattelusi riippuu valtavan paljon ympäristösi vaikutuksesta.

Se, miten hyvin muistat, miten hyvin osaat asiat tai jopa miten puhut tai miten teet valintoja riippuu ympäristöstäsi. Takavuosina tehdyssä psykologisessa kokeessa koehenkilö käyttäytyi huomattavasti hyökkäävämmin huoneessa, joka oli sisustettu aseilla kuin huoneessa, jonka seinille oli ripustettu urheiluvälineitä.

Erään tutkimuksen mukaan puolestaan tarjoilijat, jotka muistavat vaivatta käsittämättömän pitkiä tilauksia eivät pärjänneet ravintolan ulkopuolella tehdyssä muistikokeessa lainkaan. Ja jokainen meistä on kokenut varmaankin sen, miten puheenparsi muuttuu, kun siirrytään teinikaveriporukasta isovanhemmille kylään.

Ympäristösi ja sosiaalinen tilanteesi vaikuttaa siihen, minkälaiseen toimintaan ja minkälaisiin havaintoihin olet valmistautunut. Ja valmistautumisesi vaikuttaa puolestaan siihen, miten käytännössä toimit. Äidin herrantertusta voi tulla silmänräpäyksessä kulmakunnan kauhu, kun kaveriporukka vaihtuu. Uuden porukan määräämät skeemat synnyttävät uudenlaista toimintaa.

Tavallaan me olemmekin kaikki skitsofreenikkoja: jokaisella on monta mieltä. Ihmismieli ei ole yhtenäinen rationaalinen kivipaasi, vaan jatkuvassa liikkeessä oleva kokoelma erilaisia toiminnan mahdollisuuksia. Tästä syystä on hyvä muistaa, että sinä et ole vain se, kuka olet. Olet myös se, missä olet.

Platonin parivaljakko: ihmismielen kaksi puolta

Platon vertasi ihmismieltä parivaljakkoon. Valjakon toinen hevonen on valkea, ja kulkee niin kuin kuljettaja sitä ohjastaa. Toinen on puolestaan musta ja tempoo milloin minnekin. Jokainen ihminen tunnistaa itsestään nämä kaksi puolta: yhtäältä on helppoa sanoa, mitä pitäisi tehdä. Sen tekeminen ei ole kuitenkaan aina itsestäänselvyys.

Meillä on itse asiassa käytössä kaksi keskenään ristiriitaista motivaatiojärjestelmää.

Ensimmäinen näistä perustuu henkiinjäämiseen. Sen perustana on pyrkimys maksimoida omat resurssit. Henkiinjääminen on hankalaa, jos ei ole ruokaa, toimivia suhteita ja fyysisiä resursseja. Siksi musta hevonen hamuaa herkkuja ja nautintoja, kaipaa mainetta ja kunniaa, ja kaihoaa rahan perään.

Toinen motivaatiojärjestelmä perustuu puolestaan uuden synnyttämiseen. Sen perustana on pyrkimys synnyttää uusia tuloksia, olla toisille avuksi ja palvella omaa yhteisöä. Valkoinen hevonen pyrkii elämään flow-tilassa ja synnyttämään tarkoituksenmukaisia tuloksia, joista on hyötyä koko yhteisölle.

Mustan hevosen käyttövoimana on hedonia, nautinto. Se pyrkii maksimoimaan oman hyvinvoinnin suuntaamalla ympäristön voimavarat itseään kohti. Valkoinen hevonen pyrkii puolestaan eudaimoniaan, mielekkyyteen. Sen tarkoituksena on toteuttaa itseään jättämällä jälki maailmaan ja olemalla avuksi ja hyödyksi toisille. Mielekkyyteen tähtäävä motivaatiojärjestelmä ohjaa meitä suuntaamaan omat voimavaramme ulospäin.

Meissä jokaisessa on nämä kaksi puolta – jos niitä ei olisi, emme pystyisi toimimaan ihmisinä. Niiden painotukset vaihtelevat kuitenkin valtavasti ihmisestä toiseen. Kumman hevosen sinä annat viedä?

PS. Filosofian Akatemia järjestää ensi lauantaina järjestyksessä toisen LEINO – Onnellisuus ja merkitys -kesäseminaarin. Mukaan mahtuu vielä. Luennoitsijoina toimivat Frank Martela ja allekirjoittanut. Jos kiinnostuit, ilmoittaudu mukaan täältä.

Kaksi ajatuksen tyyppiä

Ajatukset ovat prosesseja, mutta jokainen ajatus ei toimi samalla tavoin. Jos mieleesi juolahtaa ajatus siitä, että pitäisi muistaa ostaa huomenna maitoa, on kyse skriptistä. Monet käyntiin lähteneet ajatukset vaativat puolestaan tuloksen tuottaakseen jonkin ylimääräisen osasen. Tällöin on kysymys skeemasta.

Skripti on ajatus, joka kerran vauhtiin päästyään pyörii mielessä kunnes siihen liittyvä tulos on tuotettu.

Skripti käynnistyy joko tahdonvaraisesti, tai jonkin ruumiisi tai ympäristösi tapahtuman laukaisemana. Voit päättää lähteä juoksulenkille, jolloin lenkille lähtöön liittyvät skriptit pyörähtävät käyntiin: vedät verkkarit jalkaan ja säntäät ovesta ulos. Jos vatsasi kurnii, tulee pian mieleen ajatus ruokailun järkevyydestä: syömis-skripti kuljettaa sinut piakkoin jääkaapille ihmettelemään löytyykö sieltä muutakin kuin valo. Samalla tavoin Aurinkomatkojen juliste kiidättää mielikuvituksesi ohikiitäväksi hetkeksi trooppisten saarien tunnelmaan. Kotona matka saattaa jatkua Ebookersin sivustolle lentoja ihmettelemään.

Skeema on puolestaan ajatus, joka vaatii aktivoiduttuaan jotain lisää tuottaakseen tuloksen.

Mielesi pyöräyttää jatkuvasti käyntiin valtavan joukon erilaisia skeemoja, jotka riippuvat siitä tilanteesta, jossa kulloinkin olet. Jos olet purjehtimassa, on mielesi valmiudessa käsitellä esimerkiksi purjehtimiseen ja veteen liittyviä kysymyksiä. Tällöin tulkitset salamannopeasti lepattavan valkoisen kankaan purjeeksi. Jos puolestaan lojut takapihalla aurinkoa ottamassa, saattaa prikulleen sama kankaanpala tulkkiutua valkoiseksi lakanaksi. Skeemat ovatkin keskeisessä roolissa juuri havaintokokemuksen synnyssä. Hyvä esimerkki siitä, miten skeemat toimivat ovat pareidolia-kuvat. Taivalla lepattava pilvi voi tyydyttää yhtä lailla sekä pilven että lampaan skeeman.

Skripteihin perustuvat muun muassa taitosi ja tapasi. Samaten suurin osa mieleesi juolahtavista ajatuksista on skriptejä. Skeemat vastaavat puolestaan havaintokokemuksestasi. Skeemat ohjaavat huomiotasi siinä, mitä koet sekä ympäristössäsi että omassa mielessäsi. Voidaan ajatella, että siinä missä skripti on kokonaisvaltainen prosessi, joka tuottaa ennustettavan lopputuloksen, on skeema prosessi, jossa on muuttuja: vasta, kun jokin elementti ympäristössäsi tyydyttää skeeman, on tuloksena havainto, oivallus tai muunlainen ajatus.

Mielikuvan valtava voima

Muutama vuosi sitten kuuntelin juoksulenkillä Lausannessa erästä retoriikan luentoa. Luennoitsija kertoi elokuvasta nimeltä The Life Aquatic with Steve Zissou. Samassa mielikuvitukseni lähti juoksuun, ja näin sieluni silmin elokuvan sukellusveneen ja haikalan, jota veneen miehistö tarkkaili.

Tavallaan olin yhtä aikaa juoksulenkillä ja kuvitteellisessa sukellusveneessä. Pystyin muodostamaan mielikuvia sekä juostessani näkemästäni, että mielikuvituksessani näkemästäni.

Nyt kun kirjoitan tätä tekstiä, mieleni vilistää takaisin Lausanneen Geneva-järven rannalle, ja sieltä retoriikan luennolle Kaliforniaan, ja sieltä Steve Zissoun sukellusveneeseen, ja sieltä ikkunan kautta valtameren syvyyksiin.

Siellä ui hai.

TV:n katselu on naamioitua seinän tuijottamista

En ole omistanut televisiota lähes kymmeneen vuoteen. Luovuin aikanaan töllöstä ulkomaille muuttaessani. Suomeen palatessa ei uutta värkkiä tullut enää ostettua. Huomasin televisiottomassa elämässä pian hurjan eron elämänlaadussa. Ennen päivittäin riivannut turhautuminen loisti nimittäin poissaolollaan.

Aloin miettiä, mistä TV-visailuista ja muusta kanavantäytteestä syntyvä turhautuminen johtuu. Vaikka Haluatko miljonääriksi -ohjelman tarkoituksena oli juurikin selättää tylsyys, seurasi siitä tosi asiassa samanlainen olo, kuin jos olisin tuijottanut tunnin valkoista seinää. Pahinta oli, että monesti puolessa välissä TV-visaa järki käski pistää töllöttimen kiinni. Käsi vain ei totellut.

Tutkimustulokset vahvistavat oletuksen: TV:n katselu on naamioitua seinän tuijottamista.

Herbert Krugmanin tutkimuksissa kävi ilmi, että television katselu synnyttää jo muutamien kymmenien sekuntien altistuksen jälkeen aivoissa niin sanottuja alfa-aaltoja. Alfa-aallot liittyvät passiivisuuteen ja rauhallisuuteen. Eli vaikka ruudulla sattuu ja tapahtuu, aivot luulevat, että edessä tönöttää tyhjä seinä. Tulokset ovat sen mukaiset: viihdeannoksen jälkeen on olo on kuin aidanseipäällä.

Tämä ei tietenkään tarkoita, että kaikki töllöstä tuleva olisi vain puhdasta höttöä. Jos ruudulla näkyvä sisältö puhuttelee muuten, voi töllön tuijottaminen olla mitä palkitsevinta. Krugman tutki myös television ja oppimisen suhdetta: televisio on mitä oivallisin passiivisen oppimisen väline. Katsomalla esimerkiksi Olipa kerran elämää opit kuin varkain tuntemaan ihmisruumiin anatomiaa.

Televisio tarjoaa parhaimmillaan välineen mitä huikeimpiin elämyksiin ja oppimiskokemuksiin. Itse töllö on vain väline – sisältö on se, joka ratkaisee. Nykyaikana myös internet on alkanut onneksi hiipiä passivoivan televisiovirran tontille. Monessa kodissa läppäri toimittaakin töllöttimen virkaa. On aivan eri asia katsoa laatuohjelmia YLE Areenasta, katsoa innostavia elokuvia Voddlerista tai tilata CDON:sta loistosarjojen DVD-bokseja, kuin turruttaa kuuppaa hötöisessä kanavavirrassa.

Iso osa kanavoiden syytämästä ohjelmistosta ei anniltaan eroa juuri seinän tuijottelusta. Siksi on tärkeää, että valitset itse katsomasi sisällön omien mielenkiinnon kohteidesi ja intohimojesi mukaan. Jos kanavapäällikkö tekee valinnan puolestasi, voit olla varma, että vietät ison osan elämästäsi seinää tuijotellen.

Onko ajatusten lukeminen mahdollista?

Viimeisten parin vuoden aikana neurotieteellinen lehdistö on täyttynyt toinen toistaan lupaavammista tuloksista, joissa magneettikuvauslaite fMRI:n tulosteista on kyetty tulkitsemaan, mitä ihminen ajattelee. Vaikuttavin näistä on mielestäni Kiotossa Yukiasu Kamitanin muutama vuosi sitten tekemä tutkimus, jossa tietokoneohjelma osasi fMRI-tulosteen pohjalta toistaa yksinkertaisia koehenkilön näkemiä kuvioita.

Lähivuosina aivoliittymät kehittynevät niin, että pystymme ohjaamaan ajatuksen voimalla erilaisia laitteita roboteista niin sanottuihin eksoskeletoneihin: päälle puettaviin ulkoisiin robottipukuihin. Näin aivotutkimus voi mahdollistaa esimerkiksi sen, että neliraajahalvaantunut voi taas liikuttaa raajojaan. Jo nyt voit tilata internetistä kypärän, jonka avulla pystyt liikuttamaan esimerkiksi tietokonehiiren osoitinta ajatuksen voimalla.

Pystytäänkö ajatuksia siis lukemaan?

Kyllä. Tietyssä mielessä ajatuksia pystytään lukemaan jo nyt. Luullakseni ajatuspoliisia nähdään silti tuskin vielä hetkeen. Aivot ovat nimittäin aivan valtavan monimutkainen elin. Viime vuoden lopulla julkaistussa Stanfordin yliopiston tutkimuksessa kävi ilmi, että aivojen jokainen hermosolujen välinen kytkentä – synapsi – toimii kuin mikroprosessori. Näitä kytköksiä on aivoissa triljoonia. Aikaisemmin ajateltiin, että ihmisaivot ovat eräänlainen supertietokone. Nyt näyttää siltä, että joka ikinen ihmisaivo on monimutkaisempi värkki kuin kaikki maailman tietokoneet yhteen laskettuna.

Aivoista mitatut fMRI-tulokset eivät myöskään ole sama asia kuin ajattelu. Aivotoiminta kyllä lankeaa usein yhteen ajattelun kanssa – mutta itse ajatukset ovat ennen kaikkea kokemuksia, joita ei voida selittää jäännöksettä pelkkänä aivotoimintana. Viime kädessä ajatusten tulkitseminen aivotulosteesta ei siis eroa olennaisesti ajatusten tulkitsemisesta esimerkiksi ilmeistä ja ruumiinkielestä, jos kohta aivotulkinta voikin kehittyä huomattavasti ruumiinkielen tulkintaa tarkemmaksi.

Harjaantumalla taitavaksi ruumiinkielen ja ilmeiden tuntijaksi on mahdollista päätellä hämmästyttävän yksityiskohtaisia asioita siitä, mitä toinen ajattelee, kuten esimerkiksi mikroilmeitä tutkinut Paul Ekman on tutkimuksissaan osoittanut. Samalla tavoin voidaan tiettyjen aivotoimintojen ja tietyn tyyppisten ajatusten välillä osoittaa yhteys. Aivojen tulkinta kehittyy kuitenkin hurjaa vauhtia. Kuka tietää, mitä lähitulevaisuus tuo tullessaan.