Category Archives: Ajattelu

9 askelta merkitykselliseen ja tulokselliseen elämään

12/11/2012

4 kommenttia

Kuten filosofikollegani Frank Martela linjaa, elämää voi tarkastella projektina tai sitä voi tarkastella tarinana. Tarinaelämä on kokemuksellista hetkessä elämistä. Sen sisältönä ovat pienet kauneuden hetket arjen ja juhlan keskellä.

Elämä projektina keikahtaa puolestaan helposti sokeaksi ylisuorittamiseksi. Tuloksellisuus ja aikaan saaminenkin ovat kuitenkin kivaa silloin kun ne ovat osa jotain upeaa tarinaa.

Nähdäkseni elämällä pitää siis olla tarina – mutta tarina voi olla myös uuden rakentamista tai kokemattomien korpimaiden pioneerina koluamista.

Tuloksellisuus ja aikaansaaminen eivät ole pohjimmiltaan rakettitiedettä. Tärkeintä on ensinnäkin, että teet sitä, mitä rakastat. Ja toisekseen, että teet asioita.

Tässä yhdenlainen kartta siitä, miten asioita saadaan aikaiseksi hauskasti ja tehokkaasti.

1. Tunnustele suuntaasi

Jos et tiedä, minne olet menossa, ei kannata painaa kaasua pohjaan. Kuka tietää, mistä Siperiasta löydät itsesi? Aluksi onkin hyvä pysähtyä miettimään, mitä oikeasti haluat tehdä elämässäsi. Mitkä ovat luonteenvahvuuksiasi? Mitä arvostat kaikkein eniten?

Hyvä kysymys on: mistä haluat, että sinut muistetaan sitten kun on aika lähteä? Tämä on ihmiselämän vaikeimpia kysymyksiä, eikä siihen lopullista vastausta löydä koskaan. On kuitenkin selvästi parempia ja huonompia suuntia matkata. Tutkiskelemalla itseäsi ja maailmaasi löydät ennen pitkää juuri sinulle oikean suunnan.

2. Harhaile rauhassa

Ihmisen ei pitäisi tehdä mitään, mitä hän ei halua tehdä – paitsi jos hän ei halua vielä tehdä mitään, hänen pitäisi tehdä kaikkea. Jos suunta ei ota löytyäkseen vielä, älä masennu. Ala sen sijaan kokeilla rohkeasti kaikkea uutta.

Ajatuskapasiteettimme on sen verran rajallinen, että sen varassa on monesti vaikea löytää sormia napsauttamalla, mikä olisi kaikkein kiinnostavinta. Mutta kun alat rohkeasti kokeilla uutta, on vain ajan kysymys, kun törmäät siihen, mitä haluat tehdä.

Valitse vaikka joka kuukausi uusi harrastus tai sivuhomma ja tunnustele, miltä se tuntuu. Pidä kiinni niistä, jotka tuntuvat hyviltä. Anna tylsien touhujen olla.

3. Tutki

Kun alat hahmottaa, mitä haluat tehdä, haali käsiisi kaikki mahdollinen tieto siitä. Googlaa. Selaa Wikipedia-artikkeleita. Juttele kaverien kanssa. Kysy, tunteeko joku alasi gurun. Lue alan lehtiä. Mene kirjastoon ja pakkaa laukkusi täyteen aihetta käsitteleviä kirjoja.

Voin vakuuttaa, että vaikka lukisit normaalisti vain yhden kevyen kesäkirjan vuodessa, löydät itsestäsi salamanräpäyksessä kirjatoukan, kun alat tutustua johonkin sellaiseen aihepiiriin, josta olet oikeasti innoissasi.

4. Omistaudu sille, mikä on kivaa

Maailman menestyksekkäimpiin liikemiehiin kuuluva Richard Branson totesi, että hänelle tekemisen merkittävin kriteeri on se, että on kivaa – ei se, että tienaa paljon rahaa tai edes se, että yritykset menestyvät. Nämä ovat vain resurssi sille, että voi tehdä upeita asioita elämässä.

Niin kuin Steve Jobs sanoi Stanfordin puheessaan, jos huomaat monena aamuna peräkkäin ajattelevasi, ettet halua tehdä, mitä aiot tänään tehdä, muuta jotain. Älä muuta kaikkea kerralla, mutta muuta jotain, vaikka sitten jotain ihan pientä. Näin huolehdit, että pysyt liikkeessä, etkä jää paikoillesi polkemaan elämään, joka ei palkitse.

5. Aseta päämääriä

Kun olet löytänyt suuntasi ja tiedät, mikä on juuri sinusta kivaa, mieti, minkälaiset tavoitteet tukisivat unelmaelämääsi parhaiten. Missä haluaisit olla töissä? Minkälaisessa sosiaalisessa yhteisössä haluaisit elää? Millä paikkakunnalla? Gandhi sanoi: ”Ole se muutos, jonka haluat nähdä maailmassa.” Minkälainen muutos juuri sinä olet?

Ja kyllä, rahallakin on väliä. Mutta taloudellisten tavoitteiden kanssa kannattaa olla siinä varovainen, että asetat ne siihen, mikä tukee unelmaelämääsi – etkä liian ylös. Muuten kaikki aikasi menee helposti rahakasan kasvattamiseen. Yksinäisenä Roope Ankkana elämä on kuitenkin harvoin kovin palkitsevaa.

6. Aseta etappeja

Mark Twain sanoi: ”Onnistumisen salaisuus on aloittamisessa. Aloittamisen salaisuus on siinä, että pilkot suuret tehtävät riittävän pieniin osiin.” Jos tehtävälistalla on vaikka asunnon osto tai työn haku, jää mammuttiprojekti helposti kaiken akuutimman jalkoihin. Niin kuin Facebookin tarkisteluun.

Jaa suurprojektit etappeihin. Missä haluat olla vuoden päästä projektissasi? Entäs kuukauden? Konkretisoi vielä lopuksi jokaiselle projektille yksi konkreettinen toimi, jolla lähdet liikkeelle. Näin pääset alkuun, oli tavoitteesi kuinka valtava tahansa. Maraton-treenikin alkaa ensimmmäisestä juoksuaskeleesta.

7. Seuraa kehitystäsi

Jos etappisi ovat mitattavissa, mittaa niitä. Jos eivät, kirjoita kerran viikossa ylös tuntemuksiasi ja seuraa sitä, miten projektisi etenevät ja etapit tulevat saavutettua.

Oman elämän seurantaan on olemassa valtavan paljon työkaluja. Kokeile päiväkirjan pitämistä. Tee listoja. Käytä jotain verkkopalvelua tai appista. Kokeile vaikkapa oman hyvinvoinnin seurantaan kehitettyä loistavaa Vojo-appia.

Kirjoita säännöllisesti ylös, mikä on mennyt hyvin – ja mitä teet seuraavaksi vielä paremmin. Jos et pääse etappiisi tai epäonnistut, pura ongelma käyttämällä vaikkapa erehdysten hallinta -työkalua. Ja kun onnistut, muista pysähtyä hetkeksi nauttimaan tähtihetkestäsi. Mutta vain hetkeksi. Niin kuin Laotse sanoi: ”Tee työsi, astu sivuun. Siinä on tiesi sisäiseen rauhaan.”

8. Ajattele

On hullua, että tämä listan tärkein kohta tulee vasta nyt. Mutta ajattelin, että siivoan ensin nuo konkreettisimmat apuneuvot pois alta.

Kuten Ralph Waldo Emerson sanoi, jokaisen teon esi-isä on ajatus. Ajattelu on kaiken toimintamme ja elämämme alku ja juuri. Olet sitä, mitä ajattelet.

Varaa siis aikaa päivittäin tai ainakin viikoittain sille, että ajattelet. Siis vain ajattelet – et räplää älykännykkää tai selaa päivän lehteä samalla. Annat siis ajatuksen juosta omaan tahtiin, tutustut omaan tiedostamattomaasi ja kirjoitat tarvittaessa uudet oivallukset ylös.

On käsittämätöntä, ettei ihmisillä ole nykyaikana aikaa ajatella. Varaa aluksi vaikka vain puoli tuntia viikossa pelkälle ajattelulle. Huomaat heti muutoksen hyvinvoinnissasi. Puolen vuoden päästä näet myös tuloksia.

9. Palaa säännöllisesti kohtaan yksi

Elämä ei ole projekti – elämä on tarina. Ja tarinoissa on käänteitä, taitekohtia ja uusia alkuja. Ihmisen elämä kulkee harvoin yksiä kiskoja pitkin kehdosta hautaan. Vuoden, enintään kahden välein onkin tästä syystä hyvä pysähtyä ottamaan uudestaan suuntaa ja miettimään, mitä oikeasti haluat.

Ennen kaikkea on tärkeää pohtia sitä, mikä tekee juuri sinun elämästäsi merkityksellisen. Miten voit elää elämääsi niin, että sinulla on pääasiassa todella hyvä olla – ja samalla palvelet toisia ihmisiä parhaalla mahdollisella tavalla tuottamalla heille iloa tai hyötyä?

Jokainen ihminen on arvokas ja jokainen elämä on tärkeä. Jokainen elämä on myös merkityksellinen. Ennen kaikkea, elämällä on merkitys, kun annat sille merkityksen.

PS. Tällä viikolla vietetään Ajattelun viikkoa. Tutustu viikon tapahtumiin täällä.

Minä mitään mistään tiedä

09/11/2012

13 kommenttia

20-vuotiaana olin maailman fiksuin mies. Vastaus ongelmaan kuin ongelmaan tuli suoraan turkin hihasta. Mikään haaste ei ollut liian suuri ylitettäväksi. Kun tarkastelin jotain ongelmaa, ei kestänyt aikaakaan, kun ratkaisuehdotus oli jo näköpiirissä.

On harmillista, että ihminen tyhmenee radikaalisti vanhetessaan. Mitä enemmän asioihin paneutuu ja niistä ottaa selvää, sitä selvemmäksi oma tietämättömyys käy. Mitä enemmän opettelee, sitä enemmän löytää uutta opittavaa, syvennettävää ja ymmärrettävää.

Etenkin lukeminen tyhmentää: mitä enemmän luen, sitä paremmin tajuan, kuinka vähän tajuan mistään mitään. Onneksi lukeminen on sentään mukavaa. Onpahan siitä jotakin iloa.

Kai sitä täytyy olla jonkinlainen intellektuaalinen masokisti, että tätä hommaa jaksaa silti tehdä. Tätä vauhtia lienen viimeistään viisikymppisenä degeneroitunut takaisin pikkuvauvan tasolle.

Antiikin Sokrates eli 70-vuotiaaksi. Elämänsä aikana hänkin teki lopulta vain yhden merkittävän löydöksen, joi myrkkymaljan ja kuoli pois. Vanhan Sokrateen pitkän pohdiskelun lopputulosta mukaillen: ”Minä mitään mistään tiedä.”

Voiko taloustiede olla uskon asia?

06/11/2012

63 kommenttia

Tehdäänpä heti kärkeen yksi asia selväksi. Moni tuntuu olevan sitä mieltä, ettei taloustieteellisiä teorioita voi kritisoida muuten kuin taloustieteellisesti. Mutta siinä vaiheessa kun taloustiede koskettaa ihan tavallisen ihmisen ihan tavallista elämää, pitäisi tieteellisten teorioiden valintaa ohjata ilman muuta viimeisin tutkimustieto siitä, minkälaisia olentoja juuri ihmiset ovat.

Onkin harmi, ettei retoriselta iskuvoimaltaan kenties voimallisin viimeaikainen taloustieteen muotiliike libertarismi huomioi tätä tutkimustietoa lainkaan. Oikeistolibertaristien tekstejä lukiessa mukaan tempautuu kyllä saman tien. Argumentaation sisäinen johdonmukaisuus on päätähuimaavaa. Libertaristien sankarit Ludwig von Misesistä Ayn Randiin ovat loistavia kirjoittajia.

Harmi vaan, ettei libertarismilla ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa.

Tämä todellisuudentajun puute on tullut viime päivinä selvästi esille, kun olemme saaneet lukea mediasta nuorlibertaarien eriskummallisia käsityksiä sosiaalipolitiikasta. Saul Schubakin tai Aleksi Tolvasen näkemykset hämmentävät maallikkoa – mutta hämmentävät ne akateemista tutkijaakin. Kenties selkeimmin tämä käy ilmi organisaation ja johtamisen professori Alf Rehnin nuorison kanssa hiljattain käymästä hilpeästä Facebook-keskustelusta.

Libertaristien opinkappaleet von Misesistä Friedmaniin, Randista Wahlroosiin svengaavat kuin hirvi. Monissa teksteissä on myös ihan oikeasti järkeä. Esimerkiksi Nalle Wahlroosin hiljattain julkaistu demokratian kritiikki osuu paikoitellen hyvin tärkeisiin kysymyksiin: kyllä, tarvitsemme vähemmän byrokratiaa ja kukkahattutäteilyä. Mutta nykyisen järjestelmän lapsentaudeista ei seuraa, että koko hyvinvointivaltio pitäisi jyrätä maan tasalle. Myös nykyjärjestelmässä on paljon hyvää.

Koska libertaristikirjoittajat ovat yleensä tavattoman älykkäitä, on tekstien sisäinen logiikka pistämätöntä. Harmi vaan, että pelkkä looginen pätevyys ei riitä hyvään argumentaatioon. Nyt tekstien perkaaminen on vähän niin kuin lukisi Klingonin kielen käsikirjaa. Napakkaa, mutta fiktiivistä.

Niin kuin logiikan tutkimuksen merkkimiehet Wittgensteinista Gödeliin ovat osoittaneet, logiikka ei koske todellisuutta lainkaan. Sen kohteena ovat ajattelun ja pätevän päättelyn rakenteet. Logiikan ja todellisuuden kytkös syntyy vasta, kun valitaan sellaiset aksioomat – kritiikittä hyväksytyt perusolettamukset –, jotka pitävät oikeasti paikkansa.

Libertaristeilla aksioomat on kuitenkin valittu norsunluutornissa, ei todellisessa maailmassa. Randin objektivismin peruskäsitykset on ammuttu alas jo aikaa sitten havaintopsykologian tutkimuksen parissa: ennakkokäsitykset, havaintokonteksti ja aikaisemmat kokemukset muokkaavat merkittävästi kokemuksen luonnetta. Mitään randilaista objektiivista kokemusta ei ole olemassakaan. Tässä kannattaa kurkata esimerkiksi Kevin O’Reganin, Alva Noën ja Daniel Simonsin tutkimuksia.

Ludwig von Misesin praxeologiana tunnetun toiminta-ajatuksen perustana on puolestaan niin sanottu toiminta-aksiooma. von Mises muotoilee aksiooman teoksessaan Human Action näin: ”Ihmisen toiminta on tarkoitukseen suuntaavaa toimintaa. Toisin sanoen, toiminta on käytäntöön pantua ja agentiksi muuntunutta tahtoa, joka tähtää päämääriin.”

von Mises kumppaneineen menee aksioomansa kanssa kuitenkin rytisten metsään. Tässä huomaa, että teorian kehittäjä on taloustieteilijä, ei psykologi. Kun katsotaan, mitä maailman huippupsykologit nobelisti Daniel Kahnemanista John Barghiin, Amos Tverskysta Jonathan Evansiin tuumaavat ihmisen toiminnan perusteista, syntyy aivan toisenlainen kuva.

Puhtaan matematiikan ja taloustieteellisten yhtälöiden maailmassa von Misesin aksiooma voi vaikuttaa kyllä ihan uskottavalta. Mutta kun tarkastellaan mittavaa satoja, ellei tuhansia vertaisarvioituja huippututkimuspapereita käsittävää tutkimusta, jotka on tehty oikeiden ihmisten kanssa, on lopputulos toinen.

Kahneman ja Tversky osoittivat Nobel-palkituissa tutkimuksissaan, että ihminen tekee itse asiassa harvoin tietoisia ja päämääräsuuntautuneita päätöksiä. Päin vastoin, valtaosa ihmisen toiminnasta ohjautuu opittujen toiminnanprosessien ja tiedostamattomien rutiinien varassa. Pahimmillaan tämä tulee esiin, kun pintaan pääsevät alkukantaiset biologisen evoluution tuottamat vaistot. Puhtaasti sukupuolivietin tai energiavarantojen maksimoinnin varassa toimiminen johtaa vain seksiskandaaleihin ja amerikkalaiseen ruuminrakenteeseen.

Bargh ja Evans ovat puolestaan uransa aikana näyttäneet valtavan tutkimusnäytön nojassa, että ihmisen toimintaa ohjaa rationaalisen ajattelun sijaan useimmiten tiedostamaton – niin hyvässä kuin huonossakin. Kuten Yale-professori Bargh esittää, peräti 95% ihmisen toiminnasta on täysin automaattista. Tässä ollaan siis aika kaukana von Misesin ”egon merkityksellisestä vastauksesta aistiärsykkeisiin ja ympäristötekijöihin”. Ego on käytössä vain 5% ajasta. On huolestuttavaa, jos maailmantaloutta ohjaava teoretisointi huomioi vain tämän pintaraapaisun inhimillisestä ajattelusta.

Libertaristit paaluttavat usein myös ihmisen perustavanlaatuista itsekkyyttä. Tämä 1900-luvun alussa suosittu ajatus on myöskin osoitettu täysin kestämättömäksi. Esimerkiksi Berkeleyn yliopiston sosiaalipsykologian professori Dacher Keltner on tutkimuksissaan osoittanut, että ihmisen perustoiminta on sosiaalista ja altruistista: vaikka peliteoria ennustaa esimerkiksi vangin dilemmassa oman edun tavoittelua, on Keltner osoittanut tutkimuksissaan, että todellisessa maailmassa ihmiset toimivat useimmiten yhteistyöhaluisesti. Tunnetutkimuksen neurotiede kertoo puolestaan, että ihmisaivot synkronoivat tunteita tavattoman nopeasti. Ihminen pyrkii normaalisti estämään toisten ihmisten huonovointisuutta – jollei ole itse kriisitiltanteessa tai psykopaatti.

Lopuksi, libertaarien idealisoima negatiivinen vapaus – ajatus siitä, että ihmisten pitäisi antaa tehdä mitä haluavat ilman toisten häirintää – on tutkimustiedon valossa kaikkea muuta kuin vapautta. Jos emme sovi yhteisiä pelisääntöjä, ihmiset pääsevät mekastamaan viettiensä varassa kaasu pohjassa. On meillä tästä esimerkkejäkin. Esimerkiksi Somaliassa valtion rooli on kutistunut käsittääkseni aika absoluuttiseen minimiin. Negatiivinen vapaus ei ole itse asiassa vapautta lainkaan – vaan monelle ihmiselle vaistotoimintojen orjuutta. Veikkaan, että aika harva alkoholisti on päättänyt vonmisesläisittäin ruveta päämäärätietoisesti alkoholistiksi paremman tekemisen puutteessa.

Oikeistolibertarismin taustalla oleva taloustiede ei siis oikeastaan huomioi lainkaan sitä valtavaa tieteellisen tiedon määrää, jota meillä on ihmisten toiminnasta ja vuorovaikutuksesta. Kuten Thomas Taussi totesi yllä linkkaamassani Facebook-keskustelussa, tämä ei oikeastaan edes ole taloustieteen tarkoitus. Mutta siinä vaiheessa kun tällaisen argumentaation pohjalta aletaan tehdä poliittisia päätöksiä, olisi aika tärkeää pitää huoli siitä, että taustalla olevalla tutkimuksella on edes jotain tekemistä todellisen elämän kanssa. Teoria voi olla hieno ajatusrakennelma, vähän niin kuin shakkipeli. Sitä ei kuitenkaan pitäisi käyttää päätöksenteon ohjenuorana sen enempää kuin pelejäkään.

Maailman kovatasoisin tieteellinen tutkimus osoittaa meille kirkkaasti, ettei ihminen toimi rationaalisesti harkiten ja utiliteettiaan maksimoiden. Edellä linjaamani argumentit perustuvat 2000-luvulla julkaistuihin tutkimuksiin, joita on tuotettu muun muassa Harvardissa, Yalessa, Princetonissa, Stanfordissa ja Berkeleyssä – ei Itävallassa 1940-luvulla. Tuhannet ihmisten parissa tehdyt tutkimukset osoittavat, että ihmisen toiminta on enimmäkseen automatisoitunutta, ja sen perustana on ennen kaikkea pyrkimys yhteistyöhön ja yhteisen hyvän maksimointiin.

Tätä silmällä pitäen oikeistolibertarismi on monella tapaa ennemminkin jännä uskonto. Vaikka libertarismia mainostetaan usein tieteellisenä oppisuuntana, on sen tieteellinen pohja nykytiedon valossa aika olematon. Niin pitkään kuin libertarismin aksioomat ovat irtaantuneet siitä, miten oikeasti tiedämme ihmisten toimivan, ei kyse ole tieteellisesti uskottavasta teoriasta. Tässä mielessä libertarismi onkin yksi uskonto muiden uskontojen joukossa: dogmaattinen ja sisäisesti johdonmukainen ajatusrakennelma, johon sitoutuminen vaatii jonkinlaista herännäisyyttä tai uskon hyppyä.

Vaikka uskovaisille saarnamiesten argumentit kuulostavatkin kiistattomilta, me libertaaripakanat jäämme raapimaan päätämme ihmetyksestä. Miljoonien ihmisten elämään vaikuttava teoretisointi ei voi olla pelkästään uskon asia.

Abilenen paradoksi

02/11/2012

5 kommenttia

Teksasilainen perhe istui terassilla viettämässä aamupäivää dominoilla pelaillen. Lopulta appiukko ehdotti, että pitäisikö tehdä pieni matka viereiseen Abilenen kaupunkiin. Vaimo sanoi, että idea on loistava. Vaikka aviomiestä idea arvelutti, hän sanoi kuitenkin: ”Kuulostaa hyvältä. Toivottavasti äitisi haluaa lähteä myös”, johon anoppi totesi: ”Totta kai haluan. En ole ollut Abilenessa pitkään aikaan.”

Ajomatka oli pitkä, pölyinen ja kuuma. Perillä ruoka maistui pahalta. Neljän tunnin matkalta palattuaan yksi matkalaisista sanoi pitkin hampain: ”Olipas hieno matka, eikö vaan?” Anoppi totesi kuitenkin tähän, että olisi oikeastaan mieluummin jäänyt kotiin, mutta lähti mukaan, kun muut vaikuttivat niin innokkailta.

Tällöin aviomies sanoi: ”En minä halunnut lähteä. Lähdin vaan, kun te muut halusitte.” Tällöin vaimo totesi: ”Minä lähdin vaan, että sinä olisit tyytyväinen. Kuka hullu nyt haluaa lähteä autoilemaan näillä helteillä?”

Tähän appiukko: ”Minä vaan ehdotin sitä, kun luulin, että teillä oli tylsää.”

Nyt on aika näyttää taantumalle taivaan merkit

31/10/2012

8 kommenttia

En ole normaalisti kauhean äkäinen ihminen, mutta tämän taantumauutisoinnin keskellä pulssi nousee tämän tästä. Nähdäkseni tappiomielialan viljely ei saa aikaan mitään hedelmällistä. Paljon fiksumpaa olisi alkaa miettiä, mitä kaikkea voisimme oikeasti tehdä, jotta osaisimme toimia paremmin murroksessa olevassa maailmassamme. Tässä viisi ideaa.

1. Innostustyöllisyys

Lähitulevaisuudessa työllisyyskäyrät tuskin kääntyvät vielä nousuun ainakaan suuryritysten puolesta. Niin moni liiketoiminta-ala on tällä hetkellä murroksessa, että irtisanomiset ovat usein välttämättömiä. Harva nyt haihtuvista työpaikoista tulee myöskään myöhemmin takaisin; kun taantuma on ohi, maailma näyttänee kovin erilaiselta kuin ennen. Sen sijaan, että surkuttelisimme tilannetta, voisimme kuitenkin yrittää kääntää sen voitoksi. Jos ihminen on puurtanut koko ikänsä konttorissa stressitasot tapissa, voisiko työttömyyden kääntääkin mahdollisuudeksi?

Moni voisi löytää aivan uudenlaisia ja innostavia mahdollisuuksia selvittämällä omia intohimon kohteita, tutkimalla luonteenvahvuuksiaan ja kokeilemalla kaikkea uutta ja mielenkiintoista. Eivät ihmiset tarvitse koulutustaan vastaavaa työtä – vaan sellaista, jossa on oikeasti hyvä olla, ja joka innostaa aamuisin heräämään uudelleen ja uudelleen.

Miksi emme siis lähtisi satsaamaan kunnolla innostustyöllisyyteen selvittämällä, mikä meitä itse kutakin kaikkein eniten kiinnostaa, ja laittamalla sitten kaikki sen puolesta likoon?

2. Oppimisen vallankumous

Tämä liittyy suoraan edelliseen kohtaan. Tieteellinen tutkimus osoittaa meille jo kirkkaasti, ettei lahjakkuus synny geeneistä, vaan innostuksesta ja harjoittelusta. Eli jos koulutus ei vielä riitä, mutta intoa puhkuu ovista ja ikkunoista, homma on jo puoliksi valmis. Nyt kun rakennetaan vielä sellaisia verkkosovelluksia ja järjestelmiä (itse asiassa niitä on jo), jotka mahdollistavat uuden oppimisen nopeasti ja ketterästi, muuttuu innostus myös kirkkaaksi ammattitaidoksi.

Ja annetaan nyt niille lapsille tabletit ja muut härpäkkeet käyttöön koulussa. Mitä ihmeen järkeä siinä on, että täysin verkottuneessa ja mobilisoituneessa maailmassa muksut joutuvat jättämään kännykkänsä koululuokan ulkopuolelle?

Jos lapset voisivat sen sijaan kokeilla rauhassa uutta ja opetella oppimispeleillä ja innnostavilla videoilla oikeasti käyttökelpoisia ja kiinnostavia asioita, voisi oma intohimo syttyä jo vaikkapa ala-asteella. Minkähänlainen maailma siitä tulisi, kun enemmistö teineistä olisikin löytänyt jo pari tai kolmekin sellaista asiaa, joista he ovat aidosti innoissaan?

3. Lisää rahaa startupeille

Kun olen puuhastellut Aalto-yliopiston startup-hautomo Venture Garagen tai Tampereen Proakatemian tulevien yrittäjäohjusten kanssa, ei taantuman tappiomielialasta ole näkynyt häivähdystäkään. Parikymppiset yritysnikkarit askaroivat uusia yritysideoita ja tuotekonsepteja yötä päivää Batteryn voimalla, harjoittelevat hissipuheita ja kokoavat prototyyppejä.

Tälle porukalle pitäisi saada tulitukea niin paljon kuin suinkin mahdollista. Tässä yksityinen sektori tekee jo ihan hyvää duunia, mutta miksei valtio voisi tukea omaehtoisia yrittäjäohjuksia paremmin? Starttiraha on kuitenkin aika pieni pläjäys aloittavalle yrittäjälle. Voisiko esimerkiksi opintolainan tapainen valtion takaama yrittäjälaina laittaa vielä lisää potkua uusiin startup-yrityksiin?

Ja haloo! Joukkorahoituksen lakikiemurat pitää saada selväksi heti eilen. Ei entisajan teknoedelläkävijä Suomesta ole voinut tulla sellainen takapajula, että yksi kaikkein innostavimmista ja ketterimmistä uuden ajan rahoitusmuodoista torpataan ikivanhan lakipykälän takia. Joukkorahoituksella yksi jos toinenkin innostunut startup-yrittäjä voisi saada firmansa komeasti pystyyn jo kauan ennen kuin Tekes ehtii edes sanoa ”kissa”.

4. Vanhuustalous

Suuret ikäluokat siirtyvät eläkkeelle. Pääasiassa tästäkin puhutaan vain uhkana. Mutta maailma muuttuu, ja meidän pitää muuttua sen mukana. Viimeksi kun kurkkasin, koko ihmiskunnan historia on pelannut näin. Sen sijaan, että suremme sitä, etteivät eläkerahat riitä, voisimmekin syleillä aivan uudenlaisia mahdollisuuksia.

60+ -vuotiaat tuskin aikovat levätä laakereillaan loppuelämäänsä. Miksemme voisi hakea tälle porukalle uudenlaisia tekemisen muotoja? Niin kuin Arto Antman totesi viime keskiviikon blogikirjoituksen kommenteissa, tämä porukka tekisi mielellään yhtä sun toista lastenlasten vahtimisesta hiljaisen tiedon siirtämiseen, matkailusta uusien laitteiden ja palveluiden hankkimiseen. Sitä paitsi, tutkimukset osoittavat, että aktiivisilla ikäihmisillä on merkittävästi vähemmän Alzheimeria ja muita kognitiivisia sairauksia.

Veikkaan muuten, että tässä on myös aika otollinen kohderyhmä yhdelle jos toiselle tulevaisuuden startupille.

5. Perustulokokeilu

Tästä perustulosta on jauhettu iänikuista juupas-eipäs -kiistaa jo aivan tarpeeksi pitkään. Itsekin olen ollut ennen jonkinlainen perustuloskeptikko. Mutta fakta on, ettei mikään teoria voi kertoa meille näin monimutkaisen yhteiskuntamuutoksen todellisia vaikutuksia. Huonoimmassa tapauksessa se syöksee Y-sukupolven entistä syvempään laissez-faire -kuiluun. Parhaassa tapauksessa se antaa hurjan ponnahduslaudan kaikelle yllä mainitulle. Mikä siis avuksi?

Tehdään se, mikä olisi pitänyt tehdä jo ajat sitten: kokeillaan. Niin kuin Tapani Sihvola ehdotti Helsingin Sanomien mielipidepalstalla toissa sunnuntaina, otetaan joku porukka, jolle lasketaan perustulo ennalta määritellyksi ajaksi. Seurataan tilannetta ja katsotaan mitä tapahtuu.

Jos tulokset ovat hyvät, niin annetaan palaa koko rahan edestä. Ja jos menee mönkään, niin riski on kontrolloitu. Sitten mietitään jotain muuta uutta. Emme me ole niin nerokkaita otuksia, että pystyisimme funtsaamaan tämän vyyhdin valmiiksi etukäteen kabineteissa. Parasta jälkeä saamme aikaan, kun lakkaamme surkuttelemasta ja ryhdymme toimeen.

Meillä on edessämme loistava tulevaisuus – jos vaan nousemme ylös ja alamme rakentamaan sitä nyt.

Stockdalen paradoksi

26/10/2012

5 kommenttia

Amiraali Jim Stockdale joutui sotavangiksi Vietnamin sodassa. Hän oli sotavankina kahdeksan vuotta ilman minkäänlaista käsitystä siitä, tulisiko hän ikinä enää näkemään perhettään. Siitä huolimatta Stockdale jaksoi uskoa mahdollisuuksiinsa – ilman, että hän olisi sortunut vaaleanpunaiseen naminami-positiivisuuteen. Stockdale selvisi lopulta hengissä kotiin. Hän totesi kokemuksistaan näin: “Ei pidä ikinä sekoittaa uskoa siihen, että lopulta selviät siihen, että kohtaat myös kaikkein brutaaleimmat tosiasiat nykytilanteessa, mitä ikinä ne ovatkaan.”

Jim Collins nimesi tämän asenteen Stockdalen paradoksiksi. Se tarkoittaa sitä, että silloin kun elämä heittää eteen vastoinkäymisiä, kohtaat ne suoraan ja rehellisesti, yhtään siloittelematta – mutta uskot silti, että loppujen lopuksi selviät vastoinkäymisistä voittajana.

”We’re not in Kansas anymore, Toto”

24/10/2012

12 kommenttia

Viimeiset viisi vuotta on kohkattu finanssikriisistä ja alati syvenevästä maailmanlaajuisesta lamasta. Syynä ovat milloin Wall Streetin bisneskettujen ahneus, milloin poliitikkojen kehnot päätökset. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että viime vuosien kuohunnalle on olemassa paljon yksinkertaisempi syy – mutta sellainen, josta ei valitettavasti voi osoittaa ketään sormella:

Kehitys

Voi tuntua hurjalta väittää kehitykseksi mullistuksia, joiden seurauksena työttömyys on lisääntynyt tai kokonaiset kansakunnat kiikkuvat konkurssin partaalla. Tosi asiassa iso osa näistä mullistuksista on kuitenkin seurannut nähdäkseni ennen kaikkea nopeista muutoksista niin teknologian kuin yhteiskunnallisenkin kehityksen alueilla.

Iso osa länsimaista teollisuutta on siirtynyt itään. Vaikka poliitikkoja voi tietysti syyttää siitä, etteivät he ole suojanneet kotimaisia työpaikkoja riittävän taitavasti, mitä vaihtoehtoja heillä on lopulta ollut? Jos amerikkalainen kilpailija valmistaa hilavitkuttimen kahdeksan kertaa halvemmalla Kiinassa, on vaikeaa puolustaa Pihtiputaalla sijaitsevaa tehdasta.

Sama teollisuusmurros on kuitenkin johtanut yhteiskunnalliseen muutokseen, jossa idän tehdasoloja tarkastellaan monin verroin aiempaa yksityiskohtaisemmin. Kiinalaistehtaat ovat länsimaisten yhteisöjen tarkassa syynissä. Väärinkäytökset uutisoidaan välittömästi ja niihin jopa joskus puututaankin. Luulen, että kiinalainen teollisuustyöntekijä on nyt paljon paremmassa asemassa nyt kuin vaikkapa kaksikymmentä vuotta sitten, kun länsimaat vähät välittivät hänen kohtelustaan.

Kiinalaistehtaat puolestaan tuottavat alati tehokkaammin teknologiaa, jonka avulla on ollut mahdollista synnyttää vaikkapa sosiaalisen median avulla diktaattoreita vallasta syösseitä kansannousuja. Tiedonvälityksen nopeutuminen ja sosiaalisen median kehittyminen ovat myös johtaneet siihen, että poliitikkojen on aiempaa vaikeampaa valehdella kansalle: lupausten rikkomisesta jää kiinni alta aikayksikön, kun edellisen vaalikauden videoitu puhe löytyykin Youtubesta.

Teknologinen kehitys mahdollistaa myös lähitulevaisuudessa radikaaleja läpimurtoja niin informaatioteknologian kuin ihmisten hyvinvoinninkin saralla. Jo nyt Applen Siri ja Googlen puheentunnistus mahdollistavat tietokoneen kanssa sujuvan juttelun. Ei mene kuin muutama vuosi, niin tietokoneille jutustelu on arkipäivää. Viiden vuoden päästä meillä on älylaseja ja 3D-printtereitä. Kymmenessä vuodessa itsestään ajavia autoja.

Informaation kulun nopeutuminen auttaa puolestaan myös kehittyviä maita koskevien ongelmien ratkaisua. On aivan mahdollista, että jo meidän elinaikanamme kehittyvien maiden keskeisimpiin ongelmiin – vesi, ruoka ja koulutus – löydetään aivan uudenlaisia ja aiemmin mielikuvituksellisilta vaikuttaneita ratkaisuja, kuten Peter Diamantidis ja Steven Kotler linjaavat teoksessaan Abundance: The Future is Better Than You Think.

Kehitys on myös johtanut siihen, että länsimaalainen ihminen voi olla usein käymättä töissä nääntymättä silti nälkään. Jos työpaikka on mennyt alta Kiina-ilmiön takia, ei se todennäköisesti tule enää takaisinkaan. Lähitulevaisuudessa on todennäköistä, että esimerkiksi asiakaspalvelualat ja jopa assistentin työt siirtyvät yhä useammin robotin hoitoon.

Pitäisikö poliitikkojen siis kieltää robotit ja suojata sihteerien työt? Vai olisiko järkevämpää alkaa jo nyt miettiä, millä tavoin omista mielenkiinnon kohteista ja omasta intohimoisesta toiminnasta voisi synnyttää jotain uutta ja arvokasta yhteiskunnalle – kenties tavalla, jota kukaan ei ole edes tullut vielä ajatelleeksi. Onnekkaimpia eivät nähdäkseni ole ne, jotka selvisivät YT-neuvotteluista ja jatkavat suuryrityksessä stressiputkessa puurtamista. Onnekkaimpia ovat ne, jotka ovat potkut saatuaan pystyneet tunnistamaan oman todellisen intohimonsa – ja laittamaan sen likoon, kuten vaikkapa ex-nokialaisten kokoon panemassa Jollassa.

Vaikka nykykehitys vie monelta vanhan työpaikan alta, mahdollistaa se kuitenkin myös sen, että yhä useammalla on mahdollisuus pysähtyä miettimään, mitä oikeasti haluaa elämällään tehdä. Elinikäinen duuni stressitasot päivittäin tappiin vetävässä tehdas- tai konttorityössä ei lisää kenenkään elämänlaatua. Mutta jos nyt rakennamme uutta yhteiskuntaa oikein, kenties tulevaisuudessa yhä useampi tekeekin työtä oman intohimonsa ja kutsumuksensa ohjaamana.

Minusta näyttää kovasti siltä, että kehitys – oli se sitten hyvää tai huonoa – kulkee eteenpäin alati kiihtyvää vauhtia. Viisi vuotta sitten kukaan ei ollut vielä Facebookissa, ja älypuhelimia pidettiin tyhjänpäiväisenä muoti-ilmiönä. Kymmenen vuotta sitten Wikipedia oli vasta aloittanut, ja televisiot olivat pienen pesukoneen kokoisia laatikoita. Viisitoista vuotta sitten Alta Vista oli johtava hakukone, ja laskut maksettiin pankissa tilisiirrolla. Tällä hetkellä olemme jonkinlaisessa kehityksen aallonpohjassa, vaikeasa ja kivuliaassa murrostilassa, josta meillä on kuitenkin mahdollista suunnata kohti aivan uudenlaista maailmaa.

En usko, että nykytilanne on taantuma, josta palataan takaisin vanhaan malliin, kunhan taloustilanne tästä vähän tokenee. Nykytilanne on ennemminkin teolliseen vallankumoukseen rinnastettava radikaali rakennemurros, jonka avulla voimme parhaassa tapauksessa synnyttää uudenlaisen, intohimoisesta toiminnasta ja teknologisesta innovaatiosta ammentavan maailman. Kaikki avaimet tähän ovat olemassa. Kyse on viime kädessä siitä, mihin me nyt laitamme toivomme kiinni. Nyt tarvitaan nähdäkseni tappiomielialan sijaan ennen kaikkea luovaa ja ketterää ajattelua – ja uskoa ihmiseen.

Luulen kuitenkin, että menimme tästä mihin menimme, vanhaan ei ole enää paluuta. Mihin ikinä aallonpohjasta noustaankaan, sieltä ylös päästyämme maailma näyttää varmasti aika erilaiselta kuin ennen. Niin kuin Dorothy sanoi Ozin ihmemaahan päädyttyään: ”Emme ole enää Kansasissa, Toto hyvä.”

Miksi ihmeessä yhteiskunnan perusyksikkö on kuluttaja?

22/10/2012

13 kommenttia

Minusta on älytöntä, että ihmisistä puhutaan jatkuvasti kuluttajina. Tarkoittaako tämä sitä, että kuluttaminen on inhimillisen olemassaolon keskipiste? Meidän tarkoituksemme maailmassa on siis maksimoida talouskasvu ja haalia enemmän kamaa kuin naapurilla. Ja mitä päämäärää varten?

Eikö elämässä ole tärkeämpiäkin päämääriä kuin kuluttaminen?

Itseisarvoinen kulutus ei lisää onnellisuutta tai hyvinvointia. Päin vastoin, se voi aiheuttaa jopa pahoinvointia. Jokainen turha tavara vastuuttaa siitä huolehtimiseen ja kuormittaa ajattelua. Liika omaisuus voi myös saada vauhkoon tilaan, kuten taannoisessa Quora-kyselyssä selvisi: uusmiljonääri tietää hyvin olevansa onnettomampi kuin ennen rikastumistaan. Silti rahoista luopuminen on mahdoton ajatus. Siellä, missä on sydämesi on aarteesi. Mutta missä ihmisen sydän oikeasti herää loistoon?

Voisiko ihminen olla ennemminkin kokija? Siis sellainen olento, joka ottaa jokaisesta hetkestä sen parhaat puolet irti. Pysähtyy nauttimaan linnunlaulusta. Auttaa mummon tien yli. Haistelee tuoretta kahvikupillista pari minuuttia ennen ensimmäistä hörppyä? Elää hetkessä ja nauttii joka hetkessä täysin rinnoin.

Tai voisiko ihminen olla onnellistuja? Sellainen, joka etsii itselleen oikeaa paikkaa maailmassa, merkityksellistä sisältöä. Ihminen, joka tähyää tulevaan ja haaveilee paremmasta maailmasta. Katsoo taaksepäin sitä, mikä on jo nyt mennyt hienosti, ja mitä virheistä voi oppia. Semmoinen otus, joka etsii ympärilleen aidosti rikastavia ihmisiä ja pyrkii tekemään toisille hienoja asioita.

Tai ehkäpä ihminen on sittenkin tekijä? Tämä viehättää minua jotenkin näistä vaihtoehdoista eniten. Mitä jos yhteiskuntamme perusyksikkö olisikin sellainen, joka muuttaa omilla toimillaan tulevaisuudenhaaveensa myös todellisiksi. Selvittää, missä oma sydän sykkii voimakkaimmillaan, missä voi tehdä eniten upeita juttuja. Käyttää päivisin tuntikaupalla aikaa siihen, että muuttaa maailmaa paremmaksi ja jättää pienen jäljen maailmankaikkeuteen? Sellainen, joka voi kuolinvuoteellan todeta, että on hyvä lähteä: jätin tämän paikan paremmaksi, kuin minä sen löysin.

Minun mielestäni kaikki kolme vaihtoehtoa ovat aivan loistavia. Ihminen voi elää upeaa ja palkitsevaa elämää niin kokijana, onnellistujana kuin tekijänäkin. Mutta kulutus? Kuluttaminen tekee hyvää vain silloin kun silläkin on tarkoitus.

Nuorten hyvinvointi syntyy aidosta innostuksesta

19/10/2012

17 kommenttia

Osallistuin tiistaina järjestetylle Väinö Tanner -luennolle, jossa suomalaiset poliitikot ja liike-elämän vaikuttajat pohtivat ratkaisumalleja nuorison hyvinvoinnin lisäämiseksi.

Luentosarja oli innostava esimerkki siitä, ettei suomalainen politiikka polje paikoillaan.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö piti puheenvuoron, jossa hän osoitti ottaneensa vaarin surullisenkuuluisan syrjäytymiskampanjansa kritiikistä. Niinistö alleviivasi moneen otteeseen, etteivät pelkät yksilötason teot riitä, vaan myös rakennemuutoksia tarvitaan. Niinistö totesi, että julkisen sektorin toimet ja ammattiapu ovat korvaamattomia, kun nuori on etäällä. Meitä muita taas tarvitaan, ettei sinne etäälle päädytä.

Jo käyntiin pantuja rakennemuutoksia esitteli muun muassa työministeri Lauri Ihalainen. Ihalaisen esittelemä yhteiskuntatakuu pyrkii takaamaan kaikille nuorille työttömille mahdollisuuden päästä takaisin työelämään kiinni viimeistään kolmen kuukauden sisällä työttömäksi jäämiseksi. On toki huomattava, kuten yleisöpuheenvuoroissa kuultiin, että ohjelman täytäntöönpanossa on vielä paljon korjattavaa – mutta missä ei ole? Ainakin poliittinen tahtotila on oikea: pyritään takaaman se, ettei kukaan putoa yhteiskunnan rakoihin pysyvästi.

Innostavimmat puheenvuorot kuultiin kuitenkin EK:n johtaja Leena Mörttiseltä ja Icehearts-jääkiekkojoukkueen toiminnanjohtaja Ville Turkalta. Mörttinen peräänkuulutti makrotason muutoksia. Siinä vaiheessa kun puhutaan koko kansaa koskevista päätöksistä, ei miljoona euroa siellä tai täällä vielä vaikuta suuressa mittakaavassa. Tarvitaan päätöksiä, jotka vaikuttavat miljardien tasolla.

Ja millaisia päätöksiä? Sellaisia, jotka mahdollistaisivat sen, että nuoret voisivat löytää kiinnostavaa sisältöä elämälleen ja aidon ja palavan intohimon tekemistä kohtaan. Kun media kohkaa koko ajan työttömyydestä, unohdetaan samalla, että yritysmaailmassa on jatkuvasti huutava pula aidosti intohimolla työhönsä suhtautuvista tekijöistä! Tällainen tekijä voi olla kuka tahansa, jos vaan oma, aito innostus tekemistä kohtaan syttyy.

Ville Turkka osoitti omalla esimerkillään, että tällainen innostus on jo nyt mahdollista jopa todella vaikeista elämäntilanteista ponnistaville. Turkka on koonnut jääkiekkojoukkueeseensa syrjäytymisuhan alla olevia nuoria: maahanmuuttajia, alkoholistiperheiden lapsia ja niin edelleen. Icehearts tarjoaa nuorille aidosti mielekästä tekemistä kukkahattutätien päähäntaputtelun sijaan. Muutoin elämään turhautuneet nuoret löytävät aitoa ja innostavaa sisältöä lätkän pelaamisesta. Tämä innostus säteilee sitten myös muille elämänalueille koulu- ja työmenestyksen kautta.

Niin kuin presidentti Niinistö puheenvuorossaan totesi, jokaisella nuorella pitäisi olla elämässään ainakin yksi aikuinen, joka välittää hänestä aidosti. Kaikilla tällaista aikuista ei ole syntyjään. Turkan malli tarjoaa ainakin yhdelle lätkäjoukkueelliselle nuoria tällaisen aikuisen. Miten tätä mallia voisi soveltaa Mörttisen peräänkuuluttamalla makrotasolla?

Miten pystyisimme järjestämään asiat niin, että jokaisella nuorella olisi ainakin yksi aikuinen elämässään, joka olisi aidosti kiinnostunut ja innostunut hänestä? Ja miten voisimme auttaa nuorisoa – niin vaikeista kuin vähemmänkin vaikeista olosuhteista ponnistavia – löytämään aidon intohimonsa, kirkkaan kutsumuksensa?

Tahtotilaa poliittisilla päätäjillä selvästi on. Myös hyviä ratkaisuehdotuksia kuultiin jo itse tilaisuudessa: helpotetaan Iceheartsin tyyppisten oma-aloitteisten hankkeiden rahoitusta; tehostetaan yhteiskuntatakuuohjelman käytännön toteutusta; järjestetään lisää rahaa sosiaalityöhön.

Maailma on muuttunut – ja meidän pitää muuttua sen mukana. Nyt on aika lyödä viisaat päät yhteen ja miettiä asiat fiksusti uudella tavalla. Meillä on jokaisella mahdollisuus vaikuttaa siihen, että ihmiset ympärillämme voivat paremmin.

Totuus on poliisiasia

17/10/2012

11 kommenttia

Filosofeja on vuosituhansia askarruttanut kysymys siitä, miten saamme selville jonkin väittämän totuuden. Vielä 1900-luvun alkuun asti ajateltiin naiivisti, että totuus on yksinomaan jonkin väitetyn lauseen vastaavuus asiaintilojen kanssa. Esimerkiksi lause ”lumi on valkoista” on tosi, jos lumi on valkoista. Tämä näkemys on kuitenkin ongelmallinen monesta syystä.

Oikeastaan väittämät ovat tosia tai epätosia vain tietyllä tavalla tulkittuna.

Jos vaihdamme kokonaan näkökulmaa, muuttuu itsestään selvänä aiemmin pidetty väittämä täysin päättömäksi. Kokeile vaikkapa hypätä kristillisestä viitekehyksestä ateistiseen. Tarkoittaako lause ”Jumala on hyvä” samaa? Edellisessä se on perususkomus, johon liittyy valtavan monimutkainen uskomusverkosto käytäntöineen. Jälkimmäisessä lause on silkkaa hölynpölyä, vähän niin kuin sanoisi, että ”Joulupukki pitää puurosta”.

Meillä on hirveän voimakas tarve ajatella, että maailma on tietynlainen ja tulkittavissa tietyllä ”oikealla” tavalla. Sama koskee myös omaa elämäämme ja muistojamme: asiathan ovat tapahtuneet niin kuin ovat. Sitoudumme tähän entistä enemmän siksi, että vaihtoehto tuntuu älyvapaalta. Eikö yllä sanotun nojalla seuraa, ettein mitään asioiden oikeaa laitaa ole? Kaikkihan voidaan tulkita ihan miten vaan. Jos muutan ajatteluni reunaehtoja riittävästi, voin pitää tätä läppäriä vaikkapa Felix Baumgartnerin ilmapallona ja niin edelleen, eikö niin? No ei.

Voimme vaihtaa perspektiiviä usein hyvin radikaalistikin. Lukemalla hengellistä kirjallisuutta ateisti voi löytää yllättäen hengellisen elämän ja kääntyä uskonnolliseksi – tai toisin päin, Bible Beltin farmari voi löytää ahaa-elämyksen Darwiniin tutustumalla. Tiedemies voi huomata, että koko tieteenhaaran reunaehdot on aseteltu väärin, ja parempi teoria löytyy, kun ne kyseenalaistetaan kokonaan; näin teki esimerkiksi Einstein. Ja yksinkertaisella harjoituksella on mahdollista muuttaa merkittävästi suhdetta omaan menneisyyteen. Mutta perspektiivi kohdistuu kuitenkin aina samaan asiaan: siihen, minkälainen maailma on.

Kuvittele talo, jonka yksi sivu on neliskanttinen ja toinen sivu kolmikulmainen. Pasi seisoo suoraan neliskanttista sivua vasten ja Pena kolmikulmaista sivua vasten. Pasi ja Pena ajautuvat loputtomaan nokkapokkaan, koska Pasi on sitä mieltä, että ”talo on neliskanttinen” on tosi, ja Pena sitä mieltä, että ”talo on kolmikulmainen” on tosi. Molemmat ovat tietysti oikeassa: talo on kumpaakin, riippuen tarkastelun näkökulmasta. Molemmat ovat myös yksimielisiä siitä, että ”talo on pyöreä” ei pidä paikkaansa. Tarkasteltu asiantila kun ei tarjoa kummallekaan tällaista tulkintaa. Asiat ovat ilman muuta jollakin tavalla – mutta emme koskaan voi lopullisesti ilmaista miten ne ovat kaikilla mahdollisilla tavoilla tarkasteltuna. Tästä syystä tulkinnanvaraa on aina.

Vaikka meillä olisi kaikkien tosien lauseiden joukko, voidaan myös toisenlainen näkökulma löytää kun reunaehtoja jumpataan riittävästi. Sekä lopullisen totuuden kaipaajat että sen suhteellistajat ovat siis itse asiassa molemmat oikeassa. Väittämät ovat tosia tai epätosia riippuen tulkinnan viitekehyksestä, mutta kuitenkin suhteessa siihen, miten asiat oikeasti ovat.

Totuuden vastakohta ei siis itse asiassa ole edes epätotuus: yksi tosi väitelause voi toisessa viitekehyksessä olla epätosi, ja toisin päin. Totuuden vastakohta on valhe: se, että ajattelet asioiden olevan jollakin lailla – mutta väität ihan muuta. Ehkäpä totuuden pohtiminen ei edes kuulu filosofeille. Kuten Ludwig Feuerbach aikanaan totesi, totuus on poliisiasia.